Ulkomailla asuminen ja lapsen hankkiminen (stressaan kohta itseni hengilta!)

Minun on nyt yksinkertaisesti vain pakko purkaa mieltani jonnekin omalla aidinkielellani.

Asun ulkomailla. Muutin tanne ensin opintojen vuoksi ja lopulta loysin taalta alani toita. Kaikki sukulaiseni asuvat Suomessa. Olen ollut nyt muutaman vuoden parisuhteessa mieheni kanssa.Miehelleni on tullut viime aikoina hirvittava vauvakuume.
Mina kayn kokopaivatyossa. Palkkani ei ole kovin iso, mutta kuitenkin sellainen etta silla tulee ihan OK:sti toimeen, jos ei torsaile. Mieheni ei tee talla hetkella toita lukuun ottamatta satunnaisia keikkoja. Lisaksi hanella on eras projekti jonka parissa han tyoskentelee, mutta se ei ainakaan toistaiseksi tuota mitaan.
Mies on perinyt melko varakkaan vanhempansa ja elaa talla hetkella perimillaan rahoilla ja asumme niin ikaan hanen perintoasunnossa. Han ei ole miljonaari, vaan summa on sellainen jolla tulisi toimeen ehka muutaman vuoden siten, etta kaytossa on ihan OK vuosipalkan verran rahaa. (Havainnollistaakseni tata voisin sanoa, etta tilanne vastaa sita jos joku suomalainen saisi perinnon joka olisi verojen jalkeen vaikka 100.000 euroa). Meilla on taysin erilliset taloudet.

Tassa maassa on aika paljon kotiaiteja. Paivahoito on niin kallista, etta on paljon keskituloisia joilla ei ole varaa laittaa lastaan paivakotiin viitena paivana viikossa. Yhteiskunta tukee perheita hyvin niukasti. On hyvin yleista, etta aidit joko jaavat moneksi vuodeksi kotiin lasten kanssa, tai sitten he palaavat toihin osa-aikaisesti jos se sopii tyonantajalle. Kotona saa lain mukaan olla korkeintaan vuoden, ja hoitovapaan jatkuttua taman pidempaan tyonantajalla on oikeus paattaa tyosuhde Aitiyspaivaraha on mitattoman pieni.

Mieheni on sanonut, etta hanen mielestaan lasta pitaa hoitaa kotona vahintaan kaksivuotiaaksi asti. Kuitenkaan minulla ei ole sellaisia saastoja joilla parjaisin kotona. Olin ennen nykyista tyosuhdettani useamman vuoden tyopaikoissa joissa palkka oli niin pieni, etta silla tuli juuri ja juuri toimeen (olen ollut nykyisessa tyossani reilusti alle vuoden ja asunut mieheni kanssa yhdessa noin vuoden). Mies on kuitenkin sita mielta, etta han ei minua elata, ei edes siina tapauksessa, etta olisin kotona lapsemme kanssa. Mies on jopa kysynyt enko voisi saada vanhemmiltani rahaa. Hanella on useita ystavia varakkaista suvuista. Omat vanhempani ovat kuitenkin keskiluokkaisia suomalaisia elakelaisia. He eivat ui rahassa, eika heilla olisi muutenkaan mitaan velvollisuutta kustantaa aikuisen tyttarensa perhe-elamaa.

Miehen tulkinta asioista tuntuu nykyisellaan olevan se, etta jos mina olen kotona lapsen kanssa, han voi elaa aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Sanoin miehelle, etta jos olen vuoden kotona, voisiko han jaada sen jalkeen vuodeksi kotiin. Mies kuitenkin tulkitsee asian niin, etta jos mina olen kotona samaan aikaan kun han tyoskentelee projektinsa kanssa kotona (palkatta) niin hankin on tavallaan kotona, eli en voi sanoa, etta vuoden jalkeen on hanen vuoronsa olla kotona, koska han on jo ollut. En voisi kysya apua isovanhemmiltakaan tassa tapauksessa, kun he eivat asu samassa maassa.

Mina pelkaan, etta romahdan taloudellisesti taydellisesti jos saan lapsen, ja pelkaan etten enaa tyollistyisi omalle alalleni. Suomeen paluukin on valahdellyt mielessa, mutta alani tyotilanne on Suomessa kehno, ja siella tunnetusti arvostetaan huonosti ulkomailla hankittua osaamista.
Olen kuitenkin jo sen ikainen, etta jotain paatoksia on pakko tehda. Miehella on niin alyton hoppu asialle, etta han ei tahdo suostua siihen, etta elettaisiin esim. vuosi ja saastettaisiin rahaa. Pelkaan myos sita, etta jaisin tahtomattani yksin, ja elamastani tulisi ian karttuessa rakkaudetonta ja sisallotonta.

Olen tasta niin stressaantunut, etta asian ajatteleminen saa minut lahes hysterian partaalle. Kommentit ja nakokulmat olisivat siis tervetulleita.