Lue keskustelun säännöt.
Herra varjele, että mä olen mokannut äitinä olemisen totaalisesti. Auttakaa!
07.08.2008 |
Anteeksi pitkä vuodatus, jonka joudun jakamaan kahteen viestiin, mutta olen pyörittänyt tätä asiaa koko päivän päässäni ja tajunnut, että olen hirveä äiti kolmelle vanhimmalle lapselleni. Minulla on neljä lasta, vanhin teini ja nuorin leikki-ikäinen erityislapsi, jonka ensimmäinen ikävuosi kului lähinnä sairaalassa ja hengenlähtökin oli useamman kerran lähellä ja edelleen hän vaatii enemmän kuin terve lapsi vaatisi.
Tänä aamuna koin melkoisen herätyksen, kun toiseksi nuorin lapseni esitteli minulle ylpeänä oppimaansa temppua rullalaudalla. Suhtauduin kieltämättä nuivasti (palaan siihen myöhemmin) ja poika loukkaantui ja kysyi vähän myöhemmin, enkö enää tykkää hänestä. Se herätti minut tajuamaan, kuinka pahasti olen koko homman tyrinyt.
Kaikki oikeastaan alkoi kuopuksen syntymästä ja pitkästä sairaala-ajasta. Olin paljon hänen luonaan sairaalassa ja kotona ollessanikin ajatukset olivat yleensä pienen luona. Hän selvisi ensimmäisestä vuodestaan hengissä, vaikka tiukalle otti ja nykyisin hänellä ei oikeastaan ole kehitysvamman lisäksi kuin muutama enemmän tai vähemmän vakava sairaus ja oire. Olen aina ajatellut, että olen sopeutunut loistavasti hänen erityisyyteensä ja että olen mahtava lapseni puolesta taisteleva äiti. Osittain tämä on totta, mutta tuosta sopeutumisesta en enää ole niin varma.
Palaan nyt siihen ynseään suhtautumiseen taitoaan esitelleeseen poikaani. Tajusin nimittäin, että en edes muista, koska olisin aidosti kehunut isompia lapsiani mistään muusta kuin hyvänä isosisaruksena tälle erityislapsellemme olemisesta tai muusta häneen liittyvästä syystä. Erityisesti tämän lähinnä erityislasta iältään olevan liikunnallisen ja nokkelan pojan nopea kehitys on jotenkin ärsyttänyt minua. Minusta on tuntunut, että hän on jotenkin sopimattomasti elvistellyt taidoillaan, joihin pikkusiskolla ei ehkä koskaan tule olemaan mahdollisuutta. Olen jotenkin niin lukkiutunut ajatukseen, että erityislapsemme on omalla tavallaan taitava ja lahjakas, että olenkin jotenkin alkanut kieltää arvon kaikilta sellaisilta terveen lapsen taidoilta, jotka eivät erityislapsellemme ole mahdollisia. Arvokkailta ovat alkaneet tuntua ainoastaan asiat, joissa kuopus pärjää siinä missä muutkin.
Kommentit (33)
Kerro lapsillesi, mitä olet oivaltanut, pyydä anteeksi ja hyvittele kohtuullisesti. Kukaan ei ole niin anteeksiantavainen kuin oma lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun tilanteessasi keskustelisin asiasta isompien lasten kanssa. Sanoisin, että olen tajunnut laiminlyöneeni heitä ja että rakastan heitä valtavasti. Tekisin jonkinlaisen "suunnitelman", millä varmistaisin jatkossa ajan viettämisen KAIKKIEN lasten kanssa sekä yhdessä että yksitellen.
Mieti asia niin, että onneksi tajusit asian nyt. Ei tosiaan ole myöhäistä, teillä on vielä pitkä tulevaisuus yhdessä!!!
Nyt varmaankin ruoskit itseäsi vähän liikaakin. Isommilla lapsillasi on ollut kuopuksen syntymään asti sinun huomiosi ja kiinnostuksesi kokonaan. Sen jälkeen huomiota on ollut ehkä vähemmän, mutta malli heikommasta huolta pitävästä aikuisesta.
Sitä paitsi ei ole yhtään huono juttu, että lapsilla on kiinteä ja läheinen suhde isäänsä. Arvaa vaan, kuinka monelta se puuttuu?
Nyt tunnut olevan kuopuksen kanssa vaiheessa, jossa voisit vähän repäistä etäisyyttä ja antaa aikaa isommille lapsille. Se ei varmasti ole myöhäistä ja tulette nauttimaan vielä elämästä koko perhe yhdessä ja erillisinä.
Huomisaamuna soitat niille ystäville ja kysyt ottavatko kuopuksen hoitoon. Otat kolme vanhinta kainaloosi ja kerrot heille mitä kerroit meille ja pyydät anteeksi. Ja viikonloppuna ehditte sinne Linnanmäelle tai mihin vaan 5 porukalla.
ja käsket lasten muistuttaa kun unohdut taas sinne kuopuksen maailmaan.
ja käsket lasten muistuttaa kun unohdut taas sinne kuopuksen maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
käynti. Mieti realistisesti kehitysvammaisen lapsesi tulevaisuutta. Voiko hän aikuistuttuaan asua kodin ulkopuolella tuetusti? Ala valmistautumaan henkisesti tulevaan, mutta nyt keskity enemmän isompiin lapsiisi. Hae hoitoapua kunnalta, jotta pääset menemään isompien lasten kanssa yhdessä ja pienin voi olla sillloin turvallisessa ympäristössä (kotona?) (hoitopaikassa?).
Jos et saa apua kunnalta muuta toiseen kuntaan. Laita vammaistukiasiat kuntoon jos ne eivät ole, sillä joissakin kunnissa sinua on voitu huijata. Sinulle kuuluu tukia ja mahdollisesti invapysäköintilupa, koulu ym kyyditykset lapselle ja ulkopuolinen hoitaja kotiin aika-ajoin. Keskustele isompien lasten kanssa.
Lapsesi ovat vain pieniä aikuisia, heillä on tunteet ja he osaavat hypätä myös sinun saappaisiisi, kunhan vain kerrot heille, miltä sinusta on tuntunut ja miltä nyt tuntuu. Kun esität asian rehellisesti, uskon, että he ymmärtävät sinulla päällimmäisenä olleen kyllä huolen, mutta sen huolen alla syvä ja vankkumaton rakkaus vanhempia lapsiasikin kohtaan.
En todellakaan usko, että lapsesi ajattelisivat sinun olleen huono äiti tai epäonnistuneen äitinä olemisena.He varmasti ymmärtävät sinua ja teidän perheen tilannetta. Minäkin suosittelen hyvittelemään, mutta tällä hyvittelyllä tarkoitan ennen kaikkea kahden keskistä aikaa kaikkien lastesi kanssa. Loppujen lopuksi jokainen meistä haluaa tuntea olevansa erikoislaatuinen.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuntui että olet valaistunut huomaamaan nyt perhetilanteesi. Olet ilmeisesti elänyt niin täysillä tämän nuorimmaisen ongelmissa ettet ole selkeästi nähnyt muiden asioita.
Asioita ei ole myöhäistä korjata. Mielestäni voit istuttaa perheen isot lapset kanssasi juttelutuokioon ja pyytää anteeksi. Lapset on armollisia vanhemmilleen koska rakastavat heitä.
Ymmärrän että kuopus on vienyt suuren huomion kuitenkin olet nyt havainnut että perheen muutkin jäsenet on huomioitava ja heidän on saatava elää terveen lapsen elämää, kaikki ei voi elää sitä vammaisen elämää mitä nuorin elää.
Ei ole myöhäistä mennä Linnanmäelle, järjestäkää nuorin hoitoon minne on luvattu ottaa ja muut menette reissuun. Tämä olisi konkreettinen kädenojennus muille lapsille jotta he huomaisi että myös heitä ajatellaan. Toki en tiedä kuinka pitkä matka teiltä on Lintsille.
Sinun pitää olla ylpeä jokaisen lapsen kehityksestä, kaikki he kehittyvät omien mahdollisuuksiensa puitteissa. Ei ole toiselta pois jos toinen osaa jonkun asian.
Lasten lahjakkuudet on eri asioissa vaikka kaikki ovat terveitäkin. Meillä yksi soittaa ja toinen harrastaa kuvataidetta ja kumpaakin kehun heidän omasta osaamisestaan.
Vanha sananlasku sanoo että parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja se pätee nyt teidän elämäänne täysin.
Mitään pysyvää vahinkoa ei ole tapahtunut. Sinä sentään huomasit itse asian ja suhteellisen nopeastikin. Monilla vastaavassa tilanteessa olevilla menee asian tajuamiseen vuosia ja vuosia.
Olet saanut hyviä neuvoja eikä minulla ole lisättävää.
Kuopus hoitoon ja muu perhe vaikka sinne Linnanmäelle!
Olisiko sinulla mahdollisuus vanhempainohjaukseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset ovat nähneet millainen tiikeriemo olet ja ovat varmaan varmoja siitä, että jos heille joskus tapahtuisi jotain uhrautuisit satasella heitä hoivaamaan ja auttamaan.
Toiseksi isommat laspset ovat jo irrottautuneet napanuorasta ja tuskin tarvitsevat sinua koko aikaa muutenkaan, varsinkin kun heillä on ollut isä huolehtimassa perustarpeista myös.
Nuorin poikasi on vielä pieni ja harmissaan tietysti, niinkuin huomasit mutta ymmärtää varmasti jos selität hänelle (ja muille) kuinka raskaat vuodet ovat olleet. Pyydä anteeksi ja valaise tulevaisuutta. Nyt kuopus on vähän isompi ja hänet voi jättää hoitoon vieraille ja isälle. Tästä eteenpäin voit ottaa toiveita vastaan ja toteuttaa niitä. Voitte laatia aikatauluja milloin olet täysin toisten lasten käytettävissä (vaikka joka ilta kun isä nukuttaa kuopusta jne).
Ja kyllä, huomenaamulla alkaa hoitajan soittelu kuopukselle sunnuntaiksi (taisi olla kivempi ilma luvassa kuin lauantaiksi), että voimme viedä isommat Lintsille. Ja minun on ehdottomasti aika etsiä lisää tukea vanhemmuuteen ja miettiä uusiksi perheen kuvioita. Jo esimerkiksi niinkin pieni muutos kuin että ottaisin puolet isompien harrastuskuljetuksista huolekseni ja mies huolehtisi silloin kuopuksesta toisi käytännössä aika paljon kahdenkeskistä aikaa isompien kanssa.
Olen myös miettinyt, miten otan tämän asian puheeksi lasteni kanssa, koska tajuan kyllä, että niin täytyy tehdä ja minulla on anteeksipyynnön paikka. En oikein ymmärrä, miten mieheni ei ole puuttunut käytökseeni. Tai ehkä hän onkin, mutta ei ole saanut minua kuuntelemaan asiaansa. Tai ehkä tämä kaikki on tapahtunut niin vähän kerrallaan, että sitä ei hänkään ole oikein tajunnut. Ennen kuopusta minulla oli läheiset suhteet kaikkiin lapsiini, nyt näyttää kyllä siltä, että paljon on kirittävää.
Mutta kiitos kannustuksesta!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on todella yleistä perheissä, missä on vakavasti sairas lapsi. Vanhemmat lapset jäävät sairaan lapsen varjoon, ymmärrettävästi. Nyt, kun asiat ovat paremalla pohjalla, niin sinulla riitti resursseja huomaamaan miten asiat ovat muilla lapsilla.
Olen oikeasti iloinen, että havahduit siihen, mitä lapsesi sinulle sanoi. Nyt sinulla on mahdollisuus korjata tilanne ja yrittää olla parempi äiti vanhemmille lapsille. Vietä aikaa vanhempien lasten kanssa ja kuuntele heitä. Jätä koupus hoitoon ja lähde Linnanmäelle.
Ja jos tuntuu siltä, ettei itse pysty käsittelemään tätä, niin voit kysyä apua kuopuksen sairaalasta psykologia, jonka kanssa voi käsitellä asiaa. Perheneuvolasta sekä neuvolasta voit myös kysyä apua. Koulun kauttakin voi saada apua koko perheelle.
Onnea uudelle alulle!
vatvomista. Olet käännekohdassa ja tiedät itsekin, miten tarina ratkeaa. -3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta unohdin tärkeän asian, nimittäin puhu ensin puolisosi kanssa ja kerro hänelle mitä kirjoitit avauksessasi. Sen jälkeen lapsillesi.
Olet hemmetin fiksu ihminen, osasit kirjoittaa niin hyvin joten olen varma että onnistut hoitamaan tilanteen kuntoon.
Hyvä kun retki järjestyy. On hauskempaa aloittaa koulutyö kun on saanut viihdettäkin.
vasta kun aikuistuneet lapset siitä vanhempia syyttävät ja silloinkaan eivät myönnä. Nyt voit vielä korjata tilanteen. Aloittaen siitä Lintsistä.
Musta on ihan ymmärrettävää että olet "uppoutunut" nuorimman lapsen elämään. Ja luulen että lapsesi myös ymmärtää sen..
Tosi upea ominaisuus sussa ap että huomaat virheitä ja haluat tehdä parannuksia omaan olemiseen kun muut lapset haluaa normaalia puuhaakin.
Se että oppisit tuntemaan vanhempien lapsien mieliteot ja puuhat ei tarkoita että sun tarttee uppoutua jokaseen niinkun siihen erikoislapseen joka on ollut sulla huolena. Ajattelehan sitä isää, hän varmasti on ollut myös nuorimman kanssa vaikka selvillä mitä vanhimmille lapsille kuuluu.
Ja kai se vaikuttaa että tiedät vanhimpien lapsien pärjäävän on mahdollistanut sen että nuorin on ollut sulla niin paljon mielessä?
Liika syyllisyys ei auta sua! Veikkaan että aika moni ihan tavallisten lapsien äiti/isä ei ole nähnyt lapsen hoitoheppaa tai muista minkä värinen se olikaan..
Olen ilonen koko perheesi puolesta että olet huomannut että perhe voi paremmin jos saat enempi kiinnitettyä muihin huomiota. Se tuo vahvuutta ja hyvää oloa kaikkiin, joka myös vaikuttaa positiivisesti erikoislapseen.
Se ei ole häneltä pois jos menette välillä ilman häntä paikkaan jossa hän ei viihtyisi mutta joka on tärkeä perheen muille lapsille.
Kaikkea hyvää jatkoon! Vielä ehtii lintsille.. ;)
toimintaasi. MOni tarvii tuohon ammattiapua ja pitkän ajan.
Älä ole liian ankara itsellesi. Erityislapsen äitinä olo ei varmasti ole helppoa, ja neljä lasta on muutenkin aika rankka yhtälö, vaikka kaikki olisivat terveitäkin. En usko, että lapsesi ovat lopullisesti traumatisoituneet;)
Nyt on sitten muutoksen paikka. Sulla on tuossa pitkä lista asioita, joita voitte alkaa tehdä toisin tai joihin voit hakea toista lähestymistapaa.
Mene lapsen kanssa kahdestaan tallille katsomaan ponia, vie esikoinen syömään tai elokuviin, laita kuopus hoitoon ja menkää Lintsille, mene liikunnallisesti lahjakkaan kanssa pyöräilemään ja kehu häntä. Kaikkea tuollaista pientä.
että oletteko saaneet kaiken avun Kelalta, sopetumisvalmennuskurssit tms. Lisäksi on sellaisia leirejäkin jossa on hoitajat ja vanhemmat saavat hengähtää jne.
Oletko selvillä kuntasi tukitoimista joita taatusti on olemassa. Tarvitset pientä hengähdystaukoa erityislapsesta silloin tällöin.
Meillä päin on Honkalampi-säätiö jonka tiedän ottavan erityislapsia lyhyille jaksoille että vanhemmat voi kerätä voimiaan.
Erityislapsen pitää saada vertaiskokemuksia ja olla kosketuksissa muihin samankaltaisiin. Lisäksi on ohjattua leiritoimintaa erityislapsille jne.
sinä jos kuka olet sopiva erityislapsen äidiksi ja kenen tahansa terveenkin lapsen äidiksi.
Kaikista ei ole erityislapsen leijonaemoksi.
Olen tosiaan miettinyt asiaa koko päivän ja olen tajunnut, että olen vieraantunut kolmesta vanhimmasta lapsestani ja he kaikki oireilevat perhetilannetta. Jotenkin perhe on jakautunut mieheen ja isoihin lapsiin ja minuun ja kuopukseen. Tajusin, että en enää edes tiennyt, miksi aina auliisti (usein vaihtuneista) ammattisuunnitelmistaan kertonut esikoiseni aikookaan tällä hetkellä isona. Kysyin mieheltäni ja kuulin, että esikoinen on jo yli puoli vuotta aikonut lääkäriksi ja on jopa niin tosissaan, että aikoo ottaa ainaisen valinnaisaine liikunnan tilalle lukion pitkiin oppimääriin valmistavat matematiikan, fysiikan ja kemian kertauskurssit. En myöskään tiedä, onko pojalla mahdollisesti tyttöystävää, enkä ole edes varma, ketkä ovat hänen parhaita kavereitaan. Tällä esikoisellamme murrosikä pitäisi olla pahimmillaan. Ensimerkit näkyivät jo ennen kuopuksen syntymää. Sen jälkeen ei mitään, fyysisesti poika on kehittynyt, mutta ei minkäänlaista kapinaa ole ollut.
11-vuotiaan tyttäreni parhaan kaverin tiedän, mutta kun viime viikolla poikkeuksellisesti vein heidät tallille (yleensä mieheni hoitaa isompien lasten harrastuskujetukset), huomasin, että minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, missä tämä kaveri asuu. Tyttäreni pääsi myös vuoden alussa erään ponin kolmoshoitajaksi ja vaikka sentään tiedän ponin nimen, en ikinä ole nähnyt sitä paitsi valokuvassa. Ja rehellisesti sanoen en edes muista, minkä värinenkään se on. Olin myös hyvin ylpeä ja iloinen, kun tyttö ilmoitti haluavansa kehitysvammahoitajaksi tai toimintaterapeutiksi isona, että voisi sitten auttaa pikkusiskon tapaisia ihmisiä. Mitä hemmettiä minä oikein ajattelin? Ei tytön pitäisi tuossa iässä haluta tuollaisiin ammatteihin eikä ainakaan tuollaisista syistä. Hänen pitäisi haluta ratsastuksenopettajaksi, että saisi olla koko päivän tallilla tai ehkä eläinlääkäriksi, mutta ei mitän tuollaista. En nyt tarkoita, että noihin ammatteihin päätymisessä olisi mitään vikaa, vaan että 11-vuotiaan pitäisi unelmoida ihan erilaisista asioista.
Kolmas lapseni on sitten se, joka reagoi tilanteeseen kapinoimalla. Koulussa oli viime vuonna hieman levoton ja ajautui helposti riitoihin. Ja minun tarkoitukseni oli alkaa ajaa pojan pääsyä neurologisiin tutkimuksiin. Jotenkin omituisella tavalla olen lähes halunnut, että lapsen käytöksen voisi siististi paketoida jonkin kirjainlyhenteen alle. Olen pitänyt poikaa itsekkäänä ja ilkeänä, enkä yhtään ajatellut, miten itse vaikutan asiaan. Hän on koko kesän kärttänyt pääsyä Linnanmäelle. Uudelleen ja uudelleen olen selittänyt, että emme voi mennä, koska kuopus ei siellä viihtyisi (on ääniyliherkkä ja pelkää isoja ihmisjoukkoja), vaan sen sijaan teemme sellaisia asioita, joista me koko perhe nautimme. Jos kuitenkin ollaan rehellisiä, ne asiat ovat lähinnä sellaisia, joista kuopus nauttii.
Läheiset ovat tarjonneet mahdollisuutta jättää kuopus heille hoitoon ja "tehdä yhdessä isompien kanssa jotain kivaa" ja olen aina suorastaan suuttunut ja todennut, että me olemme perhe ja teemme koko perhe yhdessä kivoja asioita. Olen vielä uskotellut itselleni, että esimerkiksi tässä huvipuistoasiassa kaksi vanhinta ovat kanssani samaa mieltä, eli että heistäkään ei olisi kiva mennä Linnanmäelle, koska pikkusiskoa ei voisi ottaa mukaan. Oikeammin kyse taisi kuitenikin olla siitä, että kun suutuin kolmoselle ja hain tukea heiltä siihen, kuinka ainoastaan kolmonen on niin itsekäs, he myötäilivät minua ollakseen mieliksi.
On isommilla lapsillani sentään hyvä isä, mutta miten helvetissä minä olen voinut sotkea asiat näin perusteellisesti? Ja miten en ole tajunnut mitään? Ja mitä minä nyt teen?