Lue keskustelun säännöt.
Herra varjele, että mä olen mokannut äitinä olemisen totaalisesti. Auttakaa!
07.08.2008 |
Anteeksi pitkä vuodatus, jonka joudun jakamaan kahteen viestiin, mutta olen pyörittänyt tätä asiaa koko päivän päässäni ja tajunnut, että olen hirveä äiti kolmelle vanhimmalle lapselleni. Minulla on neljä lasta, vanhin teini ja nuorin leikki-ikäinen erityislapsi, jonka ensimmäinen ikävuosi kului lähinnä sairaalassa ja hengenlähtökin oli useamman kerran lähellä ja edelleen hän vaatii enemmän kuin terve lapsi vaatisi.
Tänä aamuna koin melkoisen herätyksen, kun toiseksi nuorin lapseni esitteli minulle ylpeänä oppimaansa temppua rullalaudalla. Suhtauduin kieltämättä nuivasti (palaan siihen myöhemmin) ja poika loukkaantui ja kysyi vähän myöhemmin, enkö enää tykkää hänestä. Se herätti minut tajuamaan, kuinka pahasti olen koko homman tyrinyt.
Kaikki oikeastaan alkoi kuopuksen syntymästä ja pitkästä sairaala-ajasta. Olin paljon hänen luonaan sairaalassa ja kotona ollessanikin ajatukset olivat yleensä pienen luona. Hän selvisi ensimmäisestä vuodestaan hengissä, vaikka tiukalle otti ja nykyisin hänellä ei oikeastaan ole kehitysvamman lisäksi kuin muutama enemmän tai vähemmän vakava sairaus ja oire. Olen aina ajatellut, että olen sopeutunut loistavasti hänen erityisyyteensä ja että olen mahtava lapseni puolesta taisteleva äiti. Osittain tämä on totta, mutta tuosta sopeutumisesta en enää ole niin varma.
Palaan nyt siihen ynseään suhtautumiseen taitoaan esitelleeseen poikaani. Tajusin nimittäin, että en edes muista, koska olisin aidosti kehunut isompia lapsiani mistään muusta kuin hyvänä isosisaruksena tälle erityislapsellemme olemisesta tai muusta häneen liittyvästä syystä. Erityisesti tämän lähinnä erityislasta iältään olevan liikunnallisen ja nokkelan pojan nopea kehitys on jotenkin ärsyttänyt minua. Minusta on tuntunut, että hän on jotenkin sopimattomasti elvistellyt taidoillaan, joihin pikkusiskolla ei ehkä koskaan tule olemaan mahdollisuutta. Olen jotenkin niin lukkiutunut ajatukseen, että erityislapsemme on omalla tavallaan taitava ja lahjakas, että olenkin jotenkin alkanut kieltää arvon kaikilta sellaisilta terveen lapsen taidoilta, jotka eivät erityislapsellemme ole mahdollisia. Arvokkailta ovat alkaneet tuntua ainoastaan asiat, joissa kuopus pärjää siinä missä muutkin.
Kommentit (33)
fiksulle äidille ja onnea uuteen alkuun !!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kahdesta asiasta. Siis tietysti olen vaikuttunut tekemästäsi ajatustyöstä, että olet tuon kaiken tajunnut (ja olet selvästi toiminut tavallaan hirveän oikein kuopuksen kannalta, sekään ei ole itsestäänselvää, että erityslapsi saa leijona-tyyppisen emon suojelijakseen...). Mutta myös olen vaikuttunut siitä, miten erinomaisesti purit tuon kaiken sanoiksi. Oletko ammattikirjoittaja?
Tässä on monille äideille esimerkkiä siitä itsetutkiskelusta, jota kannattaisi aina toisinaan harrastaa. Liian helposti me aikuiset lukkiudutaan tiettyyn käytösmalliin ja omakuvaan. Ihan ilman erityistilanteitakin, tavallisten lasten kanssa. Viime päivinä täälläkin käyty keskustelu osoittaa, että kun ihminen on epävarma oman toimintansa oikeutuksesta, hän käy puolustavalle kannalle, jopa aggressiivisesti....
Ap:n kannattaa tosiaan muistaa, että vaikka olisitkin ollut niin yksisilmäinen kuin väität (olet nyt ehkä liiankin ankara itsellesi), ei ole koskaan liian myöhäistä muuttaa tapojaan. Teillä on lasten kanssa vielä kymmeniä ja kymmeniä vuosia yhdessä, ja ne voivat aivan mahtavia kaikki. Sinulla on edelleen mahdollisuus olla upea äiti kaikille lapsillesi. Ja aikanaan sitten upea mummon vielä siihen päälle. ;)
Olin niin vaikuttunut tästä tarinasta, etten tiedä mitä kirjoitan. :D
25
Vaikka ajauduitkin kuopuksesi maailmaan, olet nyt tajunnut tosiasiat. Kiitä onneasi ja fiksuuttasi että tajusit ne jo nyt, etkä vasta vuosien myötä kun olisit ihmetellyt miksi vanhemmat lapsesi eivät sinua halua nähdä.
Oikein hauskaa Lintsipäivää teille kaikille, ja onnea loppuelämään ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoituksesi oli pohdiskeleva, syväluotaava ja ansiokas kaikin puolin. Totta kai nostan hattua sinulle siitä, että kykenet tällaiseen itsetarkasteluun ja oivalluksiin. Mutta tärkeintä on kuitenkin se, MITÄ NYT TEET OIVALLUKSELLASI!
Voit joko ottaa marttyyrilinjan, joka pelottavasti jo vähän otsikostasi kuulsi. Voit heittää henkisesti pyyhkeen kehiin ja todeta, että "voi minua surkimusta, olen epäonnistunut vanhempien lasteni kohdalla" ja sitten voit paikkailla yksityisyydessäsi sitä epäonnistumisen tunnetta sillä ylpeydellä, mitä tunnet kuopuksen "leijonaemona" toimimisesta. Tai sitten voit oikeasti yrittää muuttaa tilannetta niin, että koko perhe alkaa voida paremmin. Minusta lapsen vanhemmalla ei ole KOSKAAN oikeutta sanoa "On liian myöhäistä; nämä lapset ovat menetettyjä". Ei niin kauan, kun vanhemmassa henki pihisee!
Jos vanhemmat lapsesi ovat kaikki jo kouluikäisiä, komppaan aiempia vastaajia ja kehoitan sinua puhumaan heille suoraan asiasta. Kerrot heille (tietysti heidän ikätasoonsa suhteutetuin sanoin) kaiken tuon, mitä kerroit aloituksessasi. Sitä ennen puhut tästä miehesi kanssa. Pyydät anteeksi ja lupaat, että vaikka jatkossakin sinun täytyy erityisellä tavalla kasvattaa ja suojella kuopusta, tulet yrittämään parhaasi, ettei tilanne ole samanlainen, kuin se on tähän asti ollut, vaan myös vanhemmat lapset saavat osansa. Kerro suoraan, että olet pahoillasi, rakastat heitä ja haluat muuttaa käytöstäsi. Kun asiat on sanottu ääneen, on muutos käytännössäkin helpompi. Myös miehesi voi keskustelun jälkeen helpommin puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja huomauttaa suoraan, jos lukkiudut taas suojeluntarpeeseesi.
Joskus perheen ja parisuhteen hyvinvoinnin ja toimivan dynamiikan eteen pitää tehdä ihan tietoisia päätöksiä ja toimia. Treffi-ilta miehen kanssa kerran parissa kuussa. Yksilöllistä aikaa jokaisen lapsen kanssa kerran viikossa tms. Istutte miehenkin kanssa alas, ja mietitte, miten KÄYTÄNNÖSSÄ jatkossa toimitaan.
En oikein ymmärrä sinun lähtökohtaista tarvettasi tehdä kaikki "yhdessä perheenä"! Toki perhe on kokonaisuus, mutta se myös muodostuu yksilöistä ja heillä kaikilla on henkilökohtaiset, perhekokonaisuudesta erilliset välinsä ja suhteensa. Ei minulle ainakaan ole tullut mieleenkään, että useamman lapsen perheessä kaikki pitää tehdä aina kaikkien lasten kanssa! Edes ulkopuoleista hoitajaa ei tarvita siihen, jos miehesi on välillä kuopuksen ja mahdollisesti parin muun lapsen kanssa, ja sinä annat aikaasi ja huomiotasi yhdelle tai parille toiselle lapselle kerralla. Mene sinne taleille toisinaan, pelaa vaikka monopolipeli rauhassa esikoisen kanssa, jutellen samalla hänen lääkärihaaveistaan. Sinä voit olla äiti kaikille lapsillesi sekä yhdessä että erikseen!
Luettuani ihanan kirjoituksesi, toivon oikeasti sydämeni pohjasta, että tämä oivallus johtaa konkreettisiin muutoksiin perheessänne, eikä vain sinun itseruoskintaasi ja passivoitumiseen tyyliin "olen mokannut, nyt on myöhäistä". Tsemppiä sinulle valtavasti. Uskon, että vanhemmille lapsille merkitsee yhtä elämän isoimmista ja tärkeimmistä hetkistä jo se, jos sanot heille suoraan sen, mitä sanoit meille tuntemattomille tuossa aloituksessa!
Hauskaa reissua isompien kanssa :)!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun lapsia on monta, voisi ottaa tavaksi viettää välillä jokaisen kanssa aikaa kahdestaan lapsen toiveita kuunnellen.
Olen jutellut isompien lasten kanssa ja he eivät ihan tiedä, miten pitäisi suhtautua. Miehen kanssa olemme luomassa perheelle uudenlaisia, tasapuolisempia rutiineja ja tutkimme erilaisia mahdollisuuksia saada perheellemme apua arjessa. Neljä lasta ei ole vähän, vaikka kaikki olisivat terveitäkin saati sitten erityistarpeisen kuopuksen kanssa.
Olette oikeassa siinäkin, että jos ei minulla ole ollut aikaa isommille lapsilleni, niin ei meillä ole oikein ollut aikaa parisuhteellekaan. Sen verran tämä herätys on kuitenkin ravistellut, että olen tajunnut, että joidenkin asioiden pitää ihan konkreettisesti muuttua perheessä ja tilanne ei saa päästä edes mahdollisten uusien terveyskriisien myötä luistamaan takaisin tähän.
Kiitos kaikille kannustuksesta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedätkö, tämä heräämisesi mahdollisti onnistuneen isoäitiyden sinulle sitten myöhemmin. En usko, että lastesi rakkaus sinua kohtaan olisi yhtään vähempää, vaikka he nyt hakevatkin luottamusta ja pyrkivät eroon ehkä katkeruudestakin. Te saatte uusia muistoja ja elämä normalisoituu. Aika parantaa. Varo teennäisyyttä ja mielistelemistä, ole vain olemassa kaikkia varten. - Olinkohan 3 (se koskaan ei ole myöhäistä saada hyvä lapsuus -tyyppi)
En aikaisemmin ole tätä ketjua lukenut mutta erityislapsen äitinä ja kehitysvammaisten ohjaajana olen todella iloinen sinun ja perheesi puolesta, kun olette löytäneet uuden suunnan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ov menee, mutta tällä palstalla harvoin tällaiseen törmää. Vaikka aihe itse on surullinen ja tarina koskettava, on tässä meille monelle opittavaa. Ap:lle tsempit! Hyviä ohjeita sait jo edellä, niitä tuskin enää tarvitset?
Onnea tulevaisuuteen!! Ihminen tekee virheitä mutta virheistä on opittava niin kuin sinä näköjään olet oppinut.