Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ahdistava yksinäisyys ja äidin kuolema
01.05.2021 |
Minulla on ihana perhe, mukavat työkaverit, muutama vanha hyvä ystävä ja paljon tuttavia (naapureita, lasten vanhempien kavereita, vanhoja työ-/opiskelukavereita jne). Kaikki on ulospäin ok ja minun pitäisi olla monesta asiasta kiitollinen, silti tunnen usein oloni suunnattoman yksinäiseksi.
Kukaan ei varmaan näe yksinäisyyttäni päällepäin. Kukaan vanhoista hyvistä ystävistä ei asu lähellä ja elämäntilanteiden takia ehditään olemaan vähän yhteydessä. Ja muut tuttavat, työkaverit jne eivät tunne minua kovin hyvin. He eivät voi tietää, että vapaa-aikani vietän käytännössä kotona yksin - tai joskus perheen kanssa. Ihmisten keskellä olen iloinen ja puhelias, ehkä häpeän yksinäisyyttäni ja pahaa oloa, enkä halua että kukaan näkee sen. Päällisin puolin vaikutan avoimesta, kerron ihmisille paljon itsestäni, perheestäni jne., mutta kenellekään en voi tai osaa puhua syvällistä asioista tai tunteistani.
Minulla on ihana perhe. Tosin miehen kanssa ollaan aika lailla vieraannuttu toisistamme, mutta mitään isoa kriisiä ei ole. Lapset on fiksuja ja meillä on hyvät välit. Mutta he ovat nyt teini-ikäisi ja heillä alkaa olla oma elämänsä ystäviensä kera jne.
Nuorena minulla oli paljon ystäviä ja osasin ystävystyä helposti. Mutta olen aina ollut huono pitämään yllä ystävyyssuhteita. Vain muutama ystävyyssuhde nuoruus ja opiskelijoilta on säilynyt - ainakin jollain tasolla. Kun lapset tulivat kuvioihin reilut 15 vuotta sitten, ystävyyssuhteet vaan katosivat pikkuhiljaa, huomaamatta. Monia vuosia en edes osannut niitä kaivata, kun arki oli kiireinen työn, lasten harrastusten ja perheen parissa. Jossain vaiheessa vaan havahduin siihen miten vähän ystäviä enää on ympärilläni ja huomasin etten enää osaa oikein ystävystyä ihmisiin. Jos mietin niitä muutamaa hyvää ystävääni, he ovat joku yläaste tai opiskelijoilta. Aikuisiällä en ole enää "osannut" solmia ystävyyssuhteita. Tiedostan että yksinäisyys on omaa syytäni, mutta en osaa korjata sitä.
Meillä on myös muutama ystäväperhe, joita nähdään toisinaan (kotona aikaan toki vähemmän). Nämä ystäväperheen ovat miehen ystäviä ja heidän puolisoitaan, enkä oikein ole koskaan ollut kovin läheinen heidän kanssa. En siis osaa enää ystävystyä. Erityisesti kaipaan niitä nuoruuden tyttöjen iltoja viinipullon, naurun ja itkun kera. Eli ympärillä parhaat ystävät, joiden kanssa voi puhua kaikesta.
En edes täysin tiedostanut kuinka yksin olen, ennen kuin minulle erityisen rakas ja läheinen äitini menehtyi yllättäen muutama kuukausi sitten. Hänelle olin pystynyt puhumaan kaikesta. Nyt huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni, ettei minulla ole ketään jolle soittaa ja puhua koska vaan. Ikävä on valtava.
Äidin kuoleman jälkeen olen sulkeutunut yhä enemmän itseeni. Mutta en osaa kertoa tai myöntää pahaa oloani kenellekään. Jos joku kysyy, miten voin, vastaan automaattisesti että ihan ok. Pelkään, että jos sanon yhtään enemmän muserrun täysin. Ystävyyssuhteiden solmiminen tai "elvyttäminen" tuntuu nyt entistäkin vaikeammalta.
Tämä ahdistava yksinäisyys ja ikävä äitiäni tuntuu todella kuormittavat. Välillä ajatukset on hyvinkin synkkiä. Yksin ollessa ei edes pääse irti näistä ikävistä ajatuksista. Eikä ole ketään kenelle puhua.
En ole avautunut tästä asiasta kenellekään - tai minnekään. Ajattelin että jos kirjoitan siitä tänne, saan purettua pahaa oloani edes vähän. Ja ehkä joku täällä on kokenut samaa - ja voisi kertoa että tämä ikävä ja paha olo joskus helpottaa.
Kommentit (29)
Vilpitön osanottoni äitisi kuolemasta. Muuten tekstisi kyllä on ihan turhaa ruikutusta. Harvalla on noin paljon ihmisiä ympärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa. Mulla on pitkälti samanlainen tilanne kuin sinulla, paitsi etten ole töissä. Sosiaalinen verkostoni rajoittuu perheeseen, isääni ja muutamaan ystävään. Mutta kukaan em. henkilöistä ei ole sellainen, että voisin paljastaa heille 100% todellisen minäni juuri silloin, kun olen heikoimmillani. Äitini kanssa olin läheinen. Ikävä oli pitkään ja toisinaan vieläkin. Kuolemasta on viisi vuotta. Kyllä se suru ja ikävä on paljon helpottanut mutta yksinäisyyden tunne ei. Korona-aika lisännyt sitä entisestään.
Voimia sinne. Tuntojesi kanssa et ole kuitenkaan yksin. Täällä on toinenkin.
Vierailija kirjoitti:
<3 osanotto suureen suruusi ap. Voin kuvitella että moni samassa elämäntilanteessa oleva samaistuu kokemukseesi yksinäisyydestä ilman äidin menetystäkin, saati sitten sen kanssa. Toivottavasti jaksaisit hakeutua keskusteluavun piiriin vaikka seurakunnan tai terveyskeskuksen kautta. Tarvitset jotakin tukea että et huku yksinäisyyteen ja suruun. Voimia rakas ihminen. Yt. Ruuhkavuosia elävä äiti
Kiitos! Olen harkinnut tuon keskustelua kun hakemusta - jotenkin ei vielä ole voimat riittänyt. Jostain syystä minun on vaikeaa myöntää tätä tilannetta. Tiedän että päällisin puolin kaiken pitäisi olla hyvin, joten tuntuu ettei minulla olisi "oikeutta" valittaa. Ja ehkä voisin paikan joltain, jolla on vieläkin vaikeampaa .
Ap
Sinulle olisi parempi olla parisuhteessa jossa ei ole vieraannuttu toisesta. Ei vieraantuminen ole mikään parisuhde, ellei aio joskus palata yhteen. Lisäksi ystäväparien sijaan voisi olla ihan yksittäisiä ihmisiä, oli ystävä parisuhteessa tai ei. Parisuhde ei kai tarkoita että on toisen kyljessä koko ajan kiinni, kuten jotkut pariskunnat tekevät kaiken yhdessä, mikä on outoa. Ihan kuin ei voisi olla yksilö parisuhteesta huolimatta.
Anna suremiselle aikaa. Suru ei ehkä koskaan häviä, mutta muuttaa muotoaan. Ammattiapu, esim. terapia voi auttaa. Myös vertaisryhmät voisivat olla hyviä. Vanhoihin ja uusiin ystäviin on helpompi ottaa yhteyttä, kun ei enää ole ihan Pohjalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vilpitön osanottoni äitisi kuolemasta. Muuten tekstisi kyllä on ihan turhaa ruikutusta. Harvalla on noin paljon ihmisiä ympärillä.
Samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vilpitön osanottoni äitisi kuolemasta. Muuten tekstisi kyllä on ihan turhaa ruikutusta. Harvalla on noin paljon ihmisiä ympärillä.
Kiitos osanotostasi.
Ja kyllä, tiedostan, että monella asiat on huonommin. Siksi omasta pahasta olosta on vaikea avautua missään. Ruikutin nyt sitten tänne nimettömänä. Ehkä joku voi kuitenkin samaistua.
Ihmisiä on ympärilläni, muttei kovin läheisiä. En osaa heille puhua, saati ystävystyä.
Vanhoihin ystäviin on välit viilenneet, osaksi oman saamattomuuteni vuoksi.
Tämä kaikki on varmasti ihan omaa syytäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Mulla on pitkälti samanlainen tilanne kuin sinulla, paitsi etten ole töissä. Sosiaalinen verkostoni rajoittuu perheeseen, isääni ja muutamaan ystävään. Mutta kukaan em. henkilöistä ei ole sellainen, että voisin paljastaa heille 100% todellisen minäni juuri silloin, kun olen heikoimmillani. Äitini kanssa olin läheinen. Ikävä oli pitkään ja toisinaan vieläkin. Kuolemasta on viisi vuotta. Kyllä se suru ja ikävä on paljon helpottanut mutta yksinäisyyden tunne ei. Korona-aika lisännyt sitä entisestään.
Voimia sinne. Tuntojesi kanssa et ole kuitenkaan yksin. Täällä on toinenkin.
Kiitos. Ja voimia myös sinulle.
Itse tunnen juuri samoin, eli edes niille vanhoille lähimmille ystäville en pysty paljastamaan kaikkea itsestäni - ja koko ajan vähemmän. En tiedä johtuuko nyt siitä että olen nyt heikoimmillanu, vai siksi että olosuhteiden vuoksi ollaan oltu yhteydessä vähemmän ja ehkä kasvettua eri suuntiin. Ei enää tunne toista yhtä hyvin kuin ennen.
Ja toivon tosiaan, että tämä ikävä ja suru helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Sinulle olisi parempi olla parisuhteessa jossa ei ole vieraannuttu toisesta. Ei vieraantuminen ole mikään parisuhde, ellei aio joskus palata yhteen. Lisäksi ystäväparien sijaan voisi olla ihan yksittäisiä ihmisiä, oli ystävä parisuhteessa tai ei. Parisuhde ei kai tarkoita että on toisen kyljessä koko ajan kiinni, kuten jotkut pariskunnat tekevät kaiken yhdessä, mikä on outoa. Ihan kuin ei voisi olla yksilö parisuhteesta huolimatta.
Kyllä, olet ihan oikeassa. Meillä on kuitenkin pitkä parisuhde, jossa myös paljon hyvää. Juuri nyt ei ainakaan ole voimia riuhtoa itseäni tästä irti.
Vieraantuminen johtuu varmaan paljon myös minun pahasta olosta. Eli olen erääntynyt puolisostani samoin kun ystävistäni. Toivon että parisuhteen saisi jossain vaiheessa kuntoon.
Ja ehdottomasti kaipasin itselleni niitä omia ystäviä. Olen vain jotenkin vieraantunut heistäkin. Ja kuten mainitsin, en jostain syystä ole onnistunut muodostamaan ystävyyssuhteita enää aikuisena. Johtuu varmasti siitä että en oikein uskalla ikinä olla ulospäin haavoittuva. Pelkään tilannetta, että jos tarjoan omaa ystävyyttäni ja tulen jotenkin torjutuksi. Puolisoni kyllä antaa minulle omaa aikaa ja sallii muut ystävät. Minulla ei vain ole niitä enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se yksinäisyys lievittää kun oppii pitämään itsestään ja omasta seurasta, vaikka kuulostaa oudolta. Oletko suorittajatyyppiä? Kaikki tehty elämässä "oikein", eli ulkoapäin ohjattuna. Ehkä tämä menetys ohjaa sinut oikeaan oikeaan ajan kanssa, vaikka nyt tuntuu käämäseltä. Osanotto suruusi, toivottavasti olosi ajan myötä helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Anna suremiselle aikaa. Suru ei ehkä koskaan häviä, mutta muuttaa muotoaan. Ammattiapu, esim. terapia voi auttaa. Myös vertaisryhmät voisivat olla hyviä. Vanhoihin ja uusiin ystäviin on helpompi ottaa yhteyttä, kun ei enää ole ihan Pohjalla.
Kiitos. Hyvä huomio. Ehkä pitäisi ensin saada purettua pahaa oloa pois, jotta olisi voimaa ystävystyä. Suru tuntuu nyt niin kokonaisvaltaiselta ja vie voimat. Ei oikein jaksa yrittää mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
<3 osanotto suureen suruusi ap. Voin kuvitella että moni samassa elämäntilanteessa oleva samaistuu kokemukseesi yksinäisyydestä ilman äidin menetystäkin, saati sitten sen kanssa. Toivottavasti jaksaisit hakeutua keskusteluavun piiriin vaikka seurakunnan tai terveyskeskuksen kautta. Tarvitset jotakin tukea että et huku yksinäisyyteen ja suruun. Voimia rakas ihminen. Yt. Ruuhkavuosia elävä äiti
Kiitos! Olen harkinnut tuon keskustelua kun hakemusta - jotenkin ei vielä ole voimat riittänyt. Jostain syystä minun on vaikeaa myöntää tätä tilannetta. Tiedän että päällisin puolin kaiken pitäisi olla hyvin, joten tuntuu ettei minulla olisi "oikeutta" valittaa. Ja ehkä voisin paikan joltain, jolla on vieläkin vaikeampaa .
Ap
höpsis ap! Aina löytyy joku jolla on vaikeampaa, mutta kaikki ansaitsevat apua ja tukea vaikeina hetkinä! Se on myös vastuullista, sillä hakemalla apua ajoissa et ajaudu masennuskierteeseen ja jaksat hoitaa työsi ja olla äiti. Yt. Se ruuhkavuosiäiti
Vierailija kirjoitti:
Se yksinäisyys lievittää kun oppii pitämään itsestään ja omasta seurasta, vaikka kuulostaa oudolta. Oletko suorittajatyyppiä? Kaikki tehty elämässä "oikein", eli ulkoapäin ohjattuna. Ehkä tämä menetys ohjaa sinut oikeaan oikeaan ajan kanssa, vaikka nyt tuntuu käämäseltä. Osanotto suruusi, toivottavasti olosi ajan myötä helpottaa.
Kiitos. Nyt kun kysyit, niin ehkä olenkin... Olen aina halunnut ajatella, etten välitä siitä mitä muut ajattelee. Mutta oikeasti muiden odotukset määrittää tekemisiäni paljon.
Ja viime aikoina en kyllä ole pitänyt itsestäni kovinkaan paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sellainen asia tuli vielä mieleen ap, että teinien äitinä olet juuri pääsemässä pois ruuhkavuosien suosta, samoin varmasti on monien ystäviesi laita. Ainakin omalla äidilläni näin miten oli haastava vaihe kun lapset eivät enää niin tarvinneet häntä ja sitten omat vanhemmat menehtyivät. Sen jälkeen on kuitenkin alkanut hänen elämässään aivan uusi ihana vaihe, jossa on taas aikaa ystäville ja ystävilläkin on aikaa, ja vanhempieni parisuhde joka näytti välillä varsin huonolta on sekin noussut uuteen kukoistukseen vaikkei täydellinen olekaan. Sinulla on ap nyt ns surun ruuhkavuodet, mutta niiden takana odottaa toivottavasti kaikkea ihanaa 💕 -Ruuhkavuosiäiti
Osasit hyvin kuvailla tilanteesi. Sekin varmaan jo vähän auttoi. Minäkin koen voimakasta yksinäisyyttä. Sosiaalisia verkostoja ei ole, ei kumppania eikä ystäviä. Olen aina ollut huono päästämään ihmisiä lähelleni, mistä lie traumoista ja häpeästä johtuen. Aikuinen lapsi on jonka kanssa on hyvät välit. Äitini kanssa on vaikeaa vaikka yhä jotenkin kaipaan häneltä hyväksyntää kuin pueni lapsi. Hän sairastaa muistisairautta ja on haastavaa seuraa. Tämä yksinäisyys iskee välillä tosi ahdistavana niskaan. En oikein tiedä mistä lähtisin hakemaan apua ja toisaalta, pystyykö kukaan minua auttamaankaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle olisi parempi olla parisuhteessa jossa ei ole vieraannuttu toisesta. Ei vieraantuminen ole mikään parisuhde, ellei aio joskus palata yhteen. Lisäksi ystäväparien sijaan voisi olla ihan yksittäisiä ihmisiä, oli ystävä parisuhteessa tai ei. Parisuhde ei kai tarkoita että on toisen kyljessä koko ajan kiinni, kuten jotkut pariskunnat tekevät kaiken yhdessä, mikä on outoa. Ihan kuin ei voisi olla yksilö parisuhteesta huolimatta.
Kyllä, olet ihan oikeassa. Meillä on kuitenkin pitkä parisuhde, jossa myös paljon hyvää. Juuri nyt ei ainakaan ole voimia riuhtoa itseäni tästä irti.
Vieraantuminen johtuu varmaan paljon myös minun pahasta olosta. Eli olen erääntynyt puolisostani samoin kun ystävistäni. Toivon että parisuhteen saisi jossain vaiheessa kuntoon.Ja ehdottomasti kaipasin itselleni niitä omia ystäviä. Olen vain jotenkin vieraantunut heistäkin. Ja kuten mainitsin, en jostain syystä ole onnistunut muodostamaan ystävyyssuhteita enää aikuisena. Johtuu varmasti siitä että en oikein uskalla ikinä olla ulospäin haavoittuva. Pelkään tilannetta, että jos tarjoan omaa ystävyyttäni ja tulen jotenkin torjutuksi. Puolisoni kyllä antaa minulle omaa aikaa ja sallii muut ystävät. Minulla ei vain ole niitä enää.
Kuulostaa siltä, että kannattaisi hakea ammattiapua.
Lämmin osanottoni.
Seurakunnilla on sururyhmiä, joissa keskustelu on ihan normaalia, ei uskonnollista. Koska suru on harvoin lyhyt, sinnekin mennään vasta, kun kuolemasta on puoli vuotta tai vuosi. Oma suruaikani päättyi vasta neljän vuoden jälkeen, mutta kyllä se lopulta päättyi.
Koetko ihmissuhteet rasittavina, kun olet vaistomaisesti vetäytynyt kohtaamasta toisia aidosti? Osaatko olla oma itsesi ja myös haluta itse saada jotain vai oletko vain toisia varten?
Vierailija kirjoitti:
Ja sellainen asia tuli vielä mieleen ap, että teinien äitinä olet juuri pääsemässä pois ruuhkavuosien suosta, samoin varmasti on monien ystäviesi laita. Ainakin omalla äidilläni näin miten oli haastava vaihe kun lapset eivät enää niin tarvinneet häntä ja sitten omat vanhemmat menehtyivät. Sen jälkeen on kuitenkin alkanut hänen elämässään aivan uusi ihana vaihe, jossa on taas aikaa ystäville ja ystävilläkin on aikaa, ja vanhempieni parisuhde joka näytti välillä varsin huonolta on sekin noussut uuteen kukoistukseen vaikkei täydellinen olekaan. Sinulla on ap nyt ns surun ruuhkavuodet, mutta niiden takana odottaa toivottavasti kaikkea ihanaa 💕 -Ruuhkavuosiäiti
Joo, en tiedä kuinka paljon kipuilee myös siitä ettei lapset tarvitse minua enää niin kuin ennen.
Myönnän että lapset on ollut aika lailla elämän keskipiste. Heidän harrastukset, menot yms. on määrittänyt tekemistä viimeiset 15 vuotta. Ystävyyssuhteet jäi puolivahingossa hoitamatta, eikä miehen kanssa juuri vietetty yhteistä aikaa. Puhuttiin kyllä että lähdettäisiin kahden kesken lomalle, mutta ei kuitenkaan koskaan haluttu lähteä ilman lapsia.
Ehkä tässä pitäisi osata nyt suunnitella elämää uusiksi.
Ja kiitos ihanasta viestistäsi. Kyyneleet valuu puhelimen ruudulle kun kirjoita tätä.
Vierailija kirjoitti:
Osasit hyvin kuvailla tilanteesi. Sekin varmaan jo vähän auttoi. Minäkin koen voimakasta yksinäisyyttä. Sosiaalisia verkostoja ei ole, ei kumppania eikä ystäviä. Olen aina ollut huono päästämään ihmisiä lähelleni, mistä lie traumoista ja häpeästä johtuen. Aikuinen lapsi on jonka kanssa on hyvät välit. Äitini kanssa on vaikeaa vaikka yhä jotenkin kaipaan häneltä hyväksyntää kuin pueni lapsi. Hän sairastaa muistisairautta ja on haastavaa seuraa. Tämä yksinäisyys iskee välillä tosi ahdistavana niskaan. En oikein tiedä mistä lähtisin hakemaan apua ja toisaalta, pystyykö kukaan minua auttamaankaan?
Voimia sinulle. Toivon että löydät apua.
Itsekin mietin, miksi minun on niin vaikea päästää ihmiset lähelleni. Puolisoni kanssa ollaan oltu yhdessä yli puolet elämästä (yli 20 vuotta), mutta hänellekään en pysty kertomaan kaikkea omista fiiliksistä. Siksi varmaan kaikki tuttavuudet jää aina pinnalliseksi, eikä oikeita ystävyyssuhteita synny.
Ap
Alue: Aihe vapaa
<3 osanotto suureen suruusi ap. Voin kuvitella että moni samassa elämäntilanteessa oleva samaistuu kokemukseesi yksinäisyydestä ilman äidin menetystäkin, saati sitten sen kanssa. Toivottavasti jaksaisit hakeutua keskusteluavun piiriin vaikka seurakunnan tai terveyskeskuksen kautta. Tarvitset jotakin tukea että et huku yksinäisyyteen ja suruun. Voimia rakas ihminen. Yt. Ruuhkavuosia elävä äiti