Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alistavien vanhempien lapsena olen tehnyt kaikkeni, jotta olisin hyvä äiti. Käynyt terapiat ja saanut lapset vasta vanhempana.

Silti teini-ikäinen tyttäreni on ollut vakavasti masentunut, jopa itsetuhoinen. Hän ei syytä meitä, mutta itseäni kalvaa epätietoinen syyllisyys ja muistan kaikki virheeni. Onko minulla sittenkin ollut sokea pisteeni, vai onko tämä masennusta, joka kulkee suvussa? Entä jos en vaan, sittenkään, osannut?

Kaikilla on sokea pisteeensä, siitä ei pääse mihinkään. Kaikki vanhemmat tekevät virheitä, se on inhimillistä. Arvostan vanhempaa, joka on hakenut apua kipukohtiinsa, jolla on kyky itsereflektointiin, joka myöntää tehneensä virheitä. Täydellisen hyväksi vanhemmaksi itsensä kuvaavat eivät vakuuta. Jostain syystä.

Siitä rakkaudesta, kysy häneltä tietääkö hän. Ja anna itsellesi anteeksi. Se on asia, joka oikeasti saattaa auttaa tytärtäsi. Jos olet rakastanut niin hyvin kuin olet pystynyt, osaat rakastaa tarpeeksi. ❤

Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Suurella ikäluokalla oli vanhempina sodan ja pulan kokeneet, ilman ankaraa kuria ei olisi selvitty.

Tää on ihan älytön myytti joka sietäisi jo romukoppaan. Millä ihmeen tavalla lasten rääkkääminen ja turhan työn suorittaminen muka on auttanut ketään selviämään, vaikeina tai helppoina aikoina? Jos jotain niin se juuri on tehnyt elämästä vielä rankempaa ja kovempaa kuin sen olisi tarvinnut olla!

Kyllä suurimmalla osalla oli normaali lapsuus. Töitä tehtiin paljon, mutta se ei ollut rääkkäämistä. Lapsille annettiin tehtäviä voimien mukaisesti. Näin se meni yleisesti. Totta kai oli poikkeustapauksia, aivan kuin nykyisinkin. Jossain perheessa saattoi olla erittäin ankarat vanhemmat, jotka rääkkäsivät lapsiaan. Mutta kyllä sellainen oli poikkeus ja asiasta puhuttiin "kylillä" paljon.

Ennen työ oli lähes kaiken mitta. Hyvä työihminen oli arvostettu. Ei tarvinnut olla korkea koulutus tai sivistys. Hyvän työihmisen maine oli arvostettu meriitti ja sellaiseen ihmiseen luotettiin monin tavoin. Mutta myös ennen on ollut laiskottelijoita ja työn vieroksujia. Heitä ei todellakaan arvostettu.

Kasvoin yksinhuoltajaäiti perheessä. Isäni kuoli, kun olin alle 10 v. Meitä oli kolme sisarusta. Muistan sen ainaisen köyhyyden ja nälän ja häpeän, kun ei koskaan saanut mitään uutta tai kun ei koskaan päässyt minnekään. Koulu tietysti hoidettiin ja olimme kovin oppivaisia koko joukko. Ainoa pakopaikka oli kirjasto ja siellä sitten vietin aikani klassikoita lukien. Äiti oli kaupassa töissä. Me lapset teimme kotityöt; siivous, ruoanlaitto, pyykinpesu, pihatyöt, mummon ja vaarin auttaminen. Syksyllä aina marjametsässä viikkokausia, että sai rahaa kouluvaatteisiin ja -kenkiin. Ei lomamatkoja, huvipuistoja tai mökkeilyä. Kun kotityöt oli tehty, poljettiin pyörillä kivilouhikolle uimaan. Kesätöihin alle rippikoulu ikäisenä, onneksi näin kun sai omaa rahaa. Muistan myös sen, kun äiti oli aina väsynyt ja kiukkuinen. Hirveän ärtyisä meille, vaikka olimme todella kilttejä lapsia emmekä aiheuttaneet ylimääräistä huolta hänelle. Kaikista meistä tuli tunnollisia, perheellisiä veronmaksajia. Joskus kyllä harmittaa, kun se ilo ja nauru puuttui lapsuuden kodista. Jäi sellainen elämätön lapsuus, kun piti ottaa vastuuta niin paljon kovin nuorena. Kamala sanoa, mutta jälkeenpäin olen toivonut, että joku sukulainen olisi vienyt meitä lapsia, vaikka joskus jonnekin huvipuistoon tai kesälomamatkalle.

Tunnistan tuon isovanhempi-ilmiön, tosin meidän suvussa se tuntuu tapahtuneen sukupolvea aikaisemmin kuin monilla muilla. Minun boomeri-äitini sisaruksineen muistelee omia äitinsä puoleisia isovanhempia (jotka olivat syntyneet n. 1910-luvulla) ihanina ja lempeinä ihmisinä, joiden luona lapsilla oli turvallinen olo. Jännää tässä on se, että noiden isovanhempien omat hengissä selvinneet lapset ovat kaikki jotenkin kajahtaneita, se on todellinen luonnevikaisten katras, on narsisteja, ainakin yksi psykopaatti, yksi uskonlahkoon hurahtanut joka elelee irrallaan todellisuudesta. Nämä ovat se sodan kokenut sukupolvi.

Tässä on jotain mystistä, ja narsistiperheessä kasvaneena tuollainen kuvio saa minut varpailleen... Onko kyse vain siitä, että on helpompaa olla isovanhempi kuin vanhempi? Oliko ikä tehnyt heistä parempia kasvattajia kuin mitä he olivat omille lapsilleen olleet? Vai onko kyse jostain pahansuovemmasta? Liittoutuivatko nämä ihanat isovanhemmat lastenlastensa kanssa osana sadistista peliä omaa tytärtään vastaan? Heidän tyttärensä oli siis minun isoäitini, joka oli alkoholisoitunut narsisti, ja kasvatti myöskin hyvin narsistisen äitini, joka on 50-luvun suurta ikäluokkaa.

Vaikea uskoa että kaikki olisi vaan yhtäkkiä itsestään mennyt pieleen yhden sukupolven taitteessa. Minusta on uskottavampaa että lapsenlapset eivät ole saaneet isovanhemmistaan kovin realistista kuvaa, koska heitä on tavattu lomilla, kun taas vanhempien kanssa eletään.

Sekava selitys, mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Kulissiperheissä kasvaneiden jos kenen luulisi tajuavan, että niitä varhaisempien sukupolvienkaan kiiltokuvia ei kannata niellä purematta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikea pullamössö- ja kermapersesukupolvi ovat oikeasti suuret ikäluokat. Oma hypoteesini on, että koska heidän vanhempansa olivat OIKEASTI eläneet kaikkein pahimmat tilanteet ja vuodet mitä voi (sotavuodet), on näiden lapsille (eli ns. isoille ikäluokille) syntynyt alitajuinen tietoisuus siitä, että he eivät voi ikinä eikä koskaan kompensoida eikä ylittää omien vanhempiensa uhrauksia ja kärsimyksiä.

Isot ikäluokat olivat luokka, joka pääsi ennennäkemättömään nousukauteen mukaan, heidän vanhempansa olivat sen selkänahastaan ja sota-ajan uhrauksilleen raskaasti lunastaneet. Isot ikäluokat tämän tiedostavat, ja ovat siitä syytä jotenkin impotentin katkeria, koska tietävät että oikeasti he eivät ole tehneet mitään muuta kuin imeneet tissiä - ensin äitinsä ja sen jälkeen yhteiskunnan.

Tuo pullamössösukupolvi sitten selittää itselleen, että oikeastaan HE ovat niitä, jotka tämän yhteiskunnan ovat rakentaneet, tehneet kovasti töitä ja kärsineet. Koska eivät kestä myöntää itselleen sitä totuutta, että tosiasialliset kärsijät ja sankarit olivat heidän omat, sota-aikana eläneet, vanhempansa. Tuota vihaa ja syyllisyydentuntoista katkeruutta omasta asemastaan suhteessa omiin vanhempiinsa ovat suuren ikäluokan ihmiset sitten purkaneet omiin, 70-90-luvulla syntyneisiin, lapsiinsa.

Sinäkö ne tämän päivän nuoret olet sairastuttanut. He ovat sairaampia kuin koskaan. Eilen sanottiin ihan uutisissa. Tuskin se seitsemänkymppinen äiti on enää niitä tämän päivän koululaisia ja nuoria kyennyt synnyttämään.

Sinustahan se viha ihan huokuu. Hui, kun ihan pelottaa.

Miten nykylasten ja -nuorten pahoinvointi liittyy minuun ja minun ajatuksiini? Ja miten se muuttaa sitä faktaa, että suuret ikäluokat OVAT suurelta osin sellaisia, kuin kirjoitin? Olen 35-vuotias, käynyt aikanaan 6 vuotta terapiassa, koska omat vanhempani olivat tuota kaiken saanutta pullamössö-suurta ikäluokkaa. Itse jouduin terapian avulla opettelemaan pois ylivaativuudesta ja suorittamisesta. 

Turhaan sinä minua ja ajatuksiani pelkäät. Enemmän kannattaa pelätä peiliin katsomista, sillä se sattuu.

Pelkään sitä kun kun yleistät. Kaikki suuret ikäluokat oli pahoja. Minun isäni ja äitini eivät olleet, eivätkä ole ryöstäneet ketään. Heillä on ollut vain perustoimeentulo. He eivät ole saaneet maita ja mantuja eivätkä mökkipalstoja. He eivät ole vihanneet eivätkä olleet katkeria omille vanhemmilleen. Eivät ole purkaneet katkeruutta minuun. Olen 45 vuotias. Kirjoituksesi vaikutti hyvin aggressiiviselta. Loukkasit minun vanhempiani. Minulla on oikeus puolustaa heitä, koska heillä ei ole nettitaitoa tulla pitämään tänne puoliaan.

Ihan vaan kuvaannollisesti yleistin samalla tavalla oman sukupolveni, että jokainen hyvä vanhempi voi kuvitella, että miltä se itsestä tuntuu, kun kaikki niputetaan samaan kastiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, jos nykyajan heikolla resilienssillä varustetut nuoret, joutuisivat elämään noissa kuvailluissa 70-80-luvun olosuhteissa. He eivät kestäisi hetkeäkään ja itsemurhaluvut pomppaisivat kattoon.

Ennen elämä oli kovaa, mutta ahdistusta ja mielenterveysoireita kestettiin. Oli pakko kestää,  kun ei annettu vaihtoehtoa. Nykyiset nuoret somahtavat aika pienistäkin vastoinkäymisistä.

Juuri niin! Näitä lukiessa ihmettelen, että mitä sitten tapahtuisi, jos heille tulisi ihan oikeitakin vastoinkäymisiä? Nämä kirjoittajat ovat menneet ihan paskaksi siitä, että joutuvat marjametsään! Ei hyvää päivää... miten he kestävät työelämässä? Itse olen 70-80 luvun lapsi/nuori. Kyllä me usein jouduimme (siis jouduimme vastoin tahtoamme) marjametsään, puita kaatamaan, rakennuksille (isä teki kaksi mökkiä ja ok. talon). Pienempinä kannoimme rakennuksilla roskia ym. aputöitä. Vähän isompana kannoimme raskaampia tavaroita ja tehtiin todellisia rakennustöitä. Olen 12 vuotiaana sekoittanut saunan betonivalun suurimmalta osin käsin lapiolla! (Ei ollut sähköä, eikä siis myllyä). En romahtanut, en ole katkera, en vihaa isääni. Mökki on edelleen rakas ja tiedän ikuisesti, että olen itse sekoittanut sen betonin! Homma oli todella kova sen ikäiselle. Työn tekeminen nosti minut "isojen" poikien joukkoon, vanhempien veljieni tasolle. Minulle annettiin vastuu ja kova homma. Isäni kyllä tiesi, mitä hän vaati. Halusi katsoa, mihin nuorin poika pystyy. Ja pystyinhän minä! Kehuja sain vielä vuosia jälkeenpäin. Vanhemmat veljeni lopettivat v***uilun... ainakin sen viikonlopun ajaksi. Niin, siis ne rakennustalkoot oli yleensä viikonloppuisin tai kesällä.

M56

Sinuako siis kehuttiin ihan sinun kuultesi? Minä jouduin lapsena ja teininä viettämään kesät mummolassa, olin siellä lähinnä kotiapulainen. Katsoin alle koulukäisten serkkujen perään, yhden kesän hoidin 3 kuukauden ikäistä vauvaa, kun kaikki oli heinätöissä, tein välillä ruokaa, katoin pöydän ja korjasin jäljet, tiskasin käsin 10-15 hengen astiat viisi kertaa päivässä, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, kitkin ison kasvimaan. Kuulin minäkin kiitokset siitä, miten minusta oli niin paljon apua, mutta yhden ainoan kerran, kun äitini kertoi asiasta 30 vuotta myöhemmin. Muistan yhden kerran, kun tein normaalia isomman siivouksen ja odotin sedän vaimoa kotiin. Olin varma, että hän ilahtuu. Ei sanonut mitään, paitsi oli silloinkin kiitellyt äidilleni.

Siihen aikaan kuulin usein lausetta "kissa kiitoksella elää" ja "lapsi ylpistyy, jos kiittelee". Voi miten väärässä he olikaan.

Kyllä minua (meitä ) kehuttiin, jos oli aihetta. Ja kiivastuttiin, jos oli aihetta. Vanhempani olivat vaativia, mutta eivät julmia. Laiskuutta ei katsottu hyvällä. Töihin (rakennuksille) mentiin, kun oli työn aika. Satoi tai paistoi. Toki me valitimme ja rutisimme, mutta komento oli aika kova. Meidän kodissa aikuiset määrittelivät, mitä kulloinkin tehtiin. Lapset ei ns. hyppineet vanhempien nenille. Työtä ja työn tekoa arvostettiin. Jokainen työ oli arvokasta ja arvontonta työtä ei ollut. (Huom. arvo, ei hinta).

Kuten alussa mainitsin, kehuja tuli aiheesta. Mutta kyllä tuli moitteitakin. Ja kovaa tulikin, jos oli aihetta. Yrittämisestä ei koskaan moitittu, vaikka homma olisi mennyt pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, jos nykyajan heikolla resilienssillä varustetut nuoret, joutuisivat elämään noissa kuvailluissa 70-80-luvun olosuhteissa. He eivät kestäisi hetkeäkään ja itsemurhaluvut pomppaisivat kattoon.

Ennen elämä oli kovaa, mutta ahdistusta ja mielenterveysoireita kestettiin. Oli pakko kestää,  kun ei annettu vaihtoehtoa. Nykyiset nuoret somahtavat aika pienistäkin vastoinkäymisistä.

Juuri niin! Näitä lukiessa ihmettelen, että mitä sitten tapahtuisi, jos heille tulisi ihan oikeitakin vastoinkäymisiä? Nämä kirjoittajat ovat menneet ihan paskaksi siitä, että joutuvat marjametsään! Ei hyvää päivää... miten he kestävät työelämässä? Itse olen 70-80 luvun lapsi/nuori. Kyllä me usein jouduimme (siis jouduimme vastoin tahtoamme) marjametsään, puita kaatamaan, rakennuksille (isä teki kaksi mökkiä ja ok. talon). Pienempinä kannoimme rakennuksilla roskia ym. aputöitä. Vähän isompana kannoimme raskaampia tavaroita ja tehtiin todellisia rakennustöitä. Olen 12 vuotiaana sekoittanut saunan betonivalun suurimmalta osin käsin lapiolla! (Ei ollut sähköä, eikä siis myllyä). En romahtanut, en ole katkera, en vihaa isääni. Mökki on edelleen rakas ja tiedän ikuisesti, että olen itse sekoittanut sen betonin! Homma oli todella kova sen ikäiselle. Työn tekeminen nosti minut "isojen" poikien joukkoon, vanhempien veljieni tasolle. Minulle annettiin vastuu ja kova homma. Isäni kyllä tiesi, mitä hän vaati. Halusi katsoa, mihin nuorin poika pystyy. Ja pystyinhän minä! Kehuja sain vielä vuosia jälkeenpäin. Vanhemmat veljeni lopettivat v***uilun... ainakin sen viikonlopun ajaksi. Niin, siis ne rakennustalkoot oli yleensä viikonloppuisin tai kesällä.

M56

Sinuako siis kehuttiin ihan sinun kuultesi? Minä jouduin lapsena ja teininä viettämään kesät mummolassa, olin siellä lähinnä kotiapulainen. Katsoin alle koulukäisten serkkujen perään, yhden kesän hoidin 3 kuukauden ikäistä vauvaa, kun kaikki oli heinätöissä, tein välillä ruokaa, katoin pöydän ja korjasin jäljet, tiskasin käsin 10-15 hengen astiat viisi kertaa päivässä, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, kitkin ison kasvimaan. Kuulin minäkin kiitokset siitä, miten minusta oli niin paljon apua, mutta yhden ainoan kerran, kun äitini kertoi asiasta 30 vuotta myöhemmin. Muistan yhden kerran, kun tein normaalia isomman siivouksen ja odotin sedän vaimoa kotiin. Olin varma, että hän ilahtuu. Ei sanonut mitään, paitsi oli silloinkin kiitellyt äidilleni.

Siihen aikaan kuulin usein lausetta "kissa kiitoksella elää" ja "lapsi ylpistyy, jos kiittelee". Voi miten väärässä he olikaan.

Kyllä minua (meitä ) kehuttiin, jos oli aihetta. Ja kiivastuttiin, jos oli aihetta. Vanhempani olivat vaativia, mutta eivät julmia. Laiskuutta ei katsottu hyvällä. Töihin (rakennuksille) mentiin, kun oli työn aika. Satoi tai paistoi. Toki me valitimme ja rutisimme, mutta komento oli aika kova. Meidän kodissa aikuiset määrittelivät, mitä kulloinkin tehtiin. Lapset ei ns. hyppineet vanhempien nenille. Työtä ja työn tekoa arvostettiin. Jokainen työ oli arvokasta ja arvontonta työtä ei ollut. (Huom. arvo, ei hinta).

Kuten alussa mainitsin, kehuja tuli aiheesta. Mutta kyllä tuli moitteitakin. Ja kovaa tulikin, jos oli aihetta. Yrittämisestä ei koskaan moitittu, vaikka homma olisi mennyt pieleen.

Lisäyksenä vielä: Tämä siis Etelä-Pohjanmaalla. Siellä on aina arvostettu työtä itseisarvona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Meneekö mielestäsi Amerikassa paremmin?

Missä tahansa menee paremmin kuin suomessa. Tämä on ihmisvihamielinen kansa joka vihaa omia lapsiaan ja haluaa lastensa kärsivän.[/quote

Sinä ilmeisesti olet myös suomalainen. Noinko halveksit itseäsi? Totta on, että yleisesti ulkolaiset pitävät meitä vähän outoina ja introvertteina, myös nuoria.

He näkevät meidät tunteettomina ja kylminä koko sakin. Ainahan täältä voi muuttaa pois, mutta tuskin se kenenkään geenejä muuttaa.

Johtuu kyllä huonosta käytöksestä, puhumattomuudesta tai siitä ettei osata tervehtiä. Minua luultiin aina ruotsalaiseksi, koska juttelin lomillani ihmisten kanssa ja ihan kouluenglannilla. Ja tämä jo kymmeniä vuosia sitten.

Tämä uusi sukupolvi onkin jo ihan muuta käytöstavoiltaan ja kielitaidoiltaan. Ihania nuoria ja koululaisia. Tämä siis vain mun näkökulmasta.

Mutta pliis älkää haukkuko suomalaisia ihan kuin olisimme samasta tuubista, jota emme todellakaan ole. Ja kyllä, joskus itken lapsuuttani sodanjälkeisenä sukupolvena kun henkisesti vammautuneet vanhempani eivät osanneet luoda turvaa ja sen sellasta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, jos nykyajan heikolla resilienssillä varustetut nuoret, joutuisivat elämään noissa kuvailluissa 70-80-luvun olosuhteissa. He eivät kestäisi hetkeäkään ja itsemurhaluvut pomppaisivat kattoon.

Ennen elämä oli kovaa, mutta ahdistusta ja mielenterveysoireita kestettiin. Oli pakko kestää,  kun ei annettu vaihtoehtoa. Nykyiset nuoret somahtavat aika pienistäkin vastoinkäymisistä.

Juuri niin! Näitä lukiessa ihmettelen, että mitä sitten tapahtuisi, jos heille tulisi ihan oikeitakin vastoinkäymisiä? Nämä kirjoittajat ovat menneet ihan paskaksi siitä, että joutuvat marjametsään! Ei hyvää päivää... miten he kestävät työelämässä? Itse olen 70-80 luvun lapsi/nuori. Kyllä me usein jouduimme (siis jouduimme vastoin tahtoamme) marjametsään, puita kaatamaan, rakennuksille (isä teki kaksi mökkiä ja ok. talon). Pienempinä kannoimme rakennuksilla roskia ym. aputöitä. Vähän isompana kannoimme raskaampia tavaroita ja tehtiin todellisia rakennustöitä. Olen 12 vuotiaana sekoittanut saunan betonivalun suurimmalta osin käsin lapiolla! (Ei ollut sähköä, eikä siis myllyä). En romahtanut, en ole katkera, en vihaa isääni. Mökki on edelleen rakas ja tiedän ikuisesti, että olen itse sekoittanut sen betonin! Homma oli todella kova sen ikäiselle. Työn tekeminen nosti minut "isojen" poikien joukkoon, vanhempien veljieni tasolle. Minulle annettiin vastuu ja kova homma. Isäni kyllä tiesi, mitä hän vaati. Halusi katsoa, mihin nuorin poika pystyy. Ja pystyinhän minä! Kehuja sain vielä vuosia jälkeenpäin. Vanhemmat veljeni lopettivat v***uilun... ainakin sen viikonlopun ajaksi. Niin, siis ne rakennustalkoot oli yleensä viikonloppuisin tai kesällä.

M56

Sinuako siis kehuttiin ihan sinun kuultesi? Minä jouduin lapsena ja teininä viettämään kesät mummolassa, olin siellä lähinnä kotiapulainen. Katsoin alle koulukäisten serkkujen perään, yhden kesän hoidin 3 kuukauden ikäistä vauvaa, kun kaikki oli heinätöissä, tein välillä ruokaa, katoin pöydän ja korjasin jäljet, tiskasin käsin 10-15 hengen astiat viisi kertaa päivässä, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, kitkin ison kasvimaan. Kuulin minäkin kiitokset siitä, miten minusta oli niin paljon apua, mutta yhden ainoan kerran, kun äitini kertoi asiasta 30 vuotta myöhemmin. Muistan yhden kerran, kun tein normaalia isomman siivouksen ja odotin sedän vaimoa kotiin. Olin varma, että hän ilahtuu. Ei sanonut mitään, paitsi oli silloinkin kiitellyt äidilleni.

Siihen aikaan kuulin usein lausetta "kissa kiitoksella elää" ja "lapsi ylpistyy, jos kiittelee". Voi miten väärässä he olikaan.

Kyllä minua (meitä ) kehuttiin, jos oli aihetta. Ja kiivastuttiin, jos oli aihetta. Vanhempani olivat vaativia, mutta eivät julmia. Laiskuutta ei katsottu hyvällä. Töihin (rakennuksille) mentiin, kun oli työn aika. Satoi tai paistoi. Toki me valitimme ja rutisimme, mutta komento oli aika kova. Meidän kodissa aikuiset määrittelivät, mitä kulloinkin tehtiin. Lapset ei ns. hyppineet vanhempien nenille. Työtä ja työn tekoa arvostettiin. Jokainen työ oli arvokasta ja arvontonta työtä ei ollut. (Huom. arvo, ei hinta).

Kuten alussa mainitsin, kehuja tuli aiheesta. Mutta kyllä tuli moitteitakin. Ja kovaa tulikin, jos oli aihetta. Yrittämisestä ei koskaan moitittu, vaikka homma olisi mennyt pieleen.

No tuota. Ei teillä kovin kova komento ollut, jos uskalsitte vanhempien kuullen valittaa ja rutista.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tuon isovanhempi-ilmiön, tosin meidän suvussa se tuntuu tapahtuneen sukupolvea aikaisemmin kuin monilla muilla. Minun boomeri-äitini sisaruksineen muistelee omia äitinsä puoleisia isovanhempia (jotka olivat syntyneet n. 1910-luvulla) ihanina ja lempeinä ihmisinä, joiden luona lapsilla oli turvallinen olo. Jännää tässä on se, että noiden isovanhempien omat hengissä selvinneet lapset ovat kaikki jotenkin kajahtaneita, se on todellinen luonnevikaisten katras, on narsisteja, ainakin yksi psykopaatti, yksi uskonlahkoon hurahtanut joka elelee irrallaan todellisuudesta. Nämä ovat se sodan kokenut sukupolvi.

Tässä on jotain mystistä, ja narsistiperheessä kasvaneena tuollainen kuvio saa minut varpailleen... Onko kyse vain siitä, että on helpompaa olla isovanhempi kuin vanhempi? Oliko ikä tehnyt heistä parempia kasvattajia kuin mitä he olivat omille lapsilleen olleet? Vai onko kyse jostain pahansuovemmasta? Liittoutuivatko nämä ihanat isovanhemmat lastenlastensa kanssa osana sadistista peliä omaa tytärtään vastaan? Heidän tyttärensä oli siis minun isoäitini, joka oli alkoholisoitunut narsisti, ja kasvatti myöskin hyvin narsistisen äitini, joka on 50-luvun suurta ikäluokkaa.

Vaikea uskoa että kaikki olisi vaan yhtäkkiä itsestään mennyt pieleen yhden sukupolven taitteessa. Minusta on uskottavampaa että lapsenlapset eivät ole saaneet isovanhemmistaan kovin realistista kuvaa, koska heitä on tavattu lomilla, kun taas vanhempien kanssa eletään.

Sekava selitys, mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Kulissiperheissä kasvaneiden jos kenen luulisi tajuavan, että niitä varhaisempien sukupolvienkaan kiiltokuvia ei kannata niellä purematta.

Ei mitenkään sekava, ihan ymmärrettävä ajatus.

Aika moni vanhempi tunnistaa itsessään kiireen, työn, valvomisen yms. seuraukset ja tietää, ettei ole parhaimmillaan kun eniten stressaa.

Isovanhempien elämä saattaa olla stressittömämpää kuin aikaisemmin, on enemmän kärsivällisyyttä, on oppinut jotain lapsista, vierailuaikoina voi keskittyä lapsiin täysipainoisesti. Ihmisellä on myös mahdollisuus kasvaa henkisesti, ainakin jotkut kasvaa ja kehittyy.

Toisaalta tiedän perheen, jossa kolmannen sukupolven lapsilla oli ihan eriluonteinen mummo jokaisella (sama ihminen kyseessä).

Olen joskus miettinyt mikä on ihmisen oma vastuu, kun hänen "kasvatuksensa" on mennyt pieleen. Jos siitä kaltoinkohdellusta tulee narsisti, onko hän olosuhteiden uhri samaan aikaan kun tekee lisää uhreja? Kun sanotaan, että alkoholismikaan ei tavallaan olisi oma valinta. Sen ryypyn ottaa itse, mutta ei vaan voi olla ottamatta.

Mikä saa sinut ajattelemaan, että isovanhemmat olisivat liittoutuneet lastenlasten kanssa tytärtään vastaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, jos nykyajan heikolla resilienssillä varustetut nuoret, joutuisivat elämään noissa kuvailluissa 70-80-luvun olosuhteissa. He eivät kestäisi hetkeäkään ja itsemurhaluvut pomppaisivat kattoon.

Ennen elämä oli kovaa, mutta ahdistusta ja mielenterveysoireita kestettiin. Oli pakko kestää,  kun ei annettu vaihtoehtoa. Nykyiset nuoret somahtavat aika pienistäkin vastoinkäymisistä.

Juuri niin! Näitä lukiessa ihmettelen, että mitä sitten tapahtuisi, jos heille tulisi ihan oikeitakin vastoinkäymisiä? Nämä kirjoittajat ovat menneet ihan paskaksi siitä, että joutuvat marjametsään! Ei hyvää päivää... miten he kestävät työelämässä? Itse olen 70-80 luvun lapsi/nuori. Kyllä me usein jouduimme (siis jouduimme vastoin tahtoamme) marjametsään, puita kaatamaan, rakennuksille (isä teki kaksi mökkiä ja ok. talon). Pienempinä kannoimme rakennuksilla roskia ym. aputöitä. Vähän isompana kannoimme raskaampia tavaroita ja tehtiin todellisia rakennustöitä. Olen 12 vuotiaana sekoittanut saunan betonivalun suurimmalta osin käsin lapiolla! (Ei ollut sähköä, eikä siis myllyä). En romahtanut, en ole katkera, en vihaa isääni. Mökki on edelleen rakas ja tiedän ikuisesti, että olen itse sekoittanut sen betonin! Homma oli todella kova sen ikäiselle. Työn tekeminen nosti minut "isojen" poikien joukkoon, vanhempien veljieni tasolle. Minulle annettiin vastuu ja kova homma. Isäni kyllä tiesi, mitä hän vaati. Halusi katsoa, mihin nuorin poika pystyy. Ja pystyinhän minä! Kehuja sain vielä vuosia jälkeenpäin. Vanhemmat veljeni lopettivat v***uilun... ainakin sen viikonlopun ajaksi. Niin, siis ne rakennustalkoot oli yleensä viikonloppuisin tai kesällä.

M56

Sinuako siis kehuttiin ihan sinun kuultesi? Minä jouduin lapsena ja teininä viettämään kesät mummolassa, olin siellä lähinnä kotiapulainen. Katsoin alle koulukäisten serkkujen perään, yhden kesän hoidin 3 kuukauden ikäistä vauvaa, kun kaikki oli heinätöissä, tein välillä ruokaa, katoin pöydän ja korjasin jäljet, tiskasin käsin 10-15 hengen astiat viisi kertaa päivässä, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, kitkin ison kasvimaan. Kuulin minäkin kiitokset siitä, miten minusta oli niin paljon apua, mutta yhden ainoan kerran, kun äitini kertoi asiasta 30 vuotta myöhemmin. Muistan yhden kerran, kun tein normaalia isomman siivouksen ja odotin sedän vaimoa kotiin. Olin varma, että hän ilahtuu. Ei sanonut mitään, paitsi oli silloinkin kiitellyt äidilleni.

Siihen aikaan kuulin usein lausetta "kissa kiitoksella elää" ja "lapsi ylpistyy, jos kiittelee". Voi miten väärässä he olikaan.

Kyllä minua (meitä ) kehuttiin, jos oli aihetta. Ja kiivastuttiin, jos oli aihetta. Vanhempani olivat vaativia, mutta eivät julmia. Laiskuutta ei katsottu hyvällä. Töihin (rakennuksille) mentiin, kun oli työn aika. Satoi tai paistoi. Toki me valitimme ja rutisimme, mutta komento oli aika kova. Meidän kodissa aikuiset määrittelivät, mitä kulloinkin tehtiin. Lapset ei ns. hyppineet vanhempien nenille. Työtä ja työn tekoa arvostettiin. Jokainen työ oli arvokasta ja arvontonta työtä ei ollut. (Huom. arvo, ei hinta).

Kuten alussa mainitsin, kehuja tuli aiheesta. Mutta kyllä tuli moitteitakin. Ja kovaa tulikin, jos oli aihetta. Yrittämisestä ei koskaan moitittu, vaikka homma olisi mennyt pieleen.

No tuota. Ei teillä kovin kova komento ollut, jos uskalsitte vanhempien kuullen valittaa ja rutista.

No tämäpä! Meillä ei voinut edes kohteliaasti ja rauhallisesti kertoa omaa mielipidettä, kun sellaista ei saanut olla mistään. Teet tai itket ja teet ja turpa kiinni. Tunteiden ilmaisu oli kielletty kokonaan, koska isä ei pitänyt siitä. Hän itse tietysti sai ilmaista tunteitaan täysin vapaasti.

Olen 40v ja en edelleenkään osaa normaalia tunneilmaisua ja kärsin kroonisesta stressistä, joka on jatkunut lapsuudesta saakka.

Siitä lähtien kun opin kävelemään olin töissä heinäpellolla yms. maatilan töissä. Koko lapsuus pelkkää työntekoa. Kun täytin 15 vuotta päätin että lapsityövoiman käyttö on nyt loppu.

Minä olen yrittänyt lukea paljon ja ymmärtää sillä tavalla, että ns. normaali lapsuus ei tosiaankaan ollut normaali. En tiedä miten kirjallisuutta löytyy suomeksi - tänne voi varmasti vinkata niitä - mutta englanniksi suosittelen seuraavia kirjoja:

Narcissistic Mothers: How to Handle a Narcissistic Parent and Recover from CPTSD (Adult Children of Narcissists Recovery)

Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men. Tämä on tarkoitettu periaatteessa parisuhteisiin, mutta päätee kaikkiin kontrolloiviin miehiin elämässä. Sen voi lukea ja ladata koneelle täältä: https://www.nwcbooks.com/files/ebook.php?id=azvHexd1g1YC&item=why-does-…

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984

Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota

Mielenterveysongelma hänelle, ei kovin yleistä mutta ikävää

Miten joku on näin naiivi? Luulee että kun laki tuli niin pieksäminen loppui. Ei loppunut meilläkään, ei kellään koulukaverillakaan, vaan jatkui ihan niinkuin ennenkin.

Sitä tapahtuu myös NYKYÄÄN.

Miten joku on niin lapsellinen että luulee että tuota lakia noudatetaan?

Eiköhän nykyään jo noudateta 30 vuoden jälkeen kieltämisestä ja kyllähän nykyään tulee kalliiksi kun tukistamisestakin tulee tuhansien eurojen sakko mutta kaikkia lakeja aina rikotaan siksi meillä on oikeuslaitos.

Ei voi olla totta. Sun on pakko olla jotenkin pumpulin sisällä elämäsi viettänyt. Jos yhtään lukisit uutisia niin tietäisit että vanhemmat pieksää ja mukiloi lapsiaan ihan huolella, ja kyllä, NYKYÄÄN.

Elät jossain sairaassa lahkossa, ei täällä päin lapsia mukiloida.

Mukiloidaan. Joka puolella. Et vaan tiedä siitä mitään kun se piilotellaan. Espoon Westendissäkin mukiloidaan. Sisko on poliisi ja kertoo että sieltä tätä löytyy yllättävän paljon.

Se että sinä et näe, ei tarkoita ettei sitä olisi.

No siis kusipäitähän nyt on kaikissa porukoissa, mutta ei kai se nyt valtavan yleistä ole kuitenkaan? Siis tyyliin että joka toisessa kodissa piestään lapsia?

Lapsia ei ole sataan vuoteen piesty muualla kuin kodeissa joissa oli alkoholismia, rikollisuutta ym. epäsosiaalista elämää. Koulukodeissa käytettiin ruumiillista kuritusta. Vuoteen 1979 vanhemmilla oli kuritusoikeus omiin lapsiin, vuonna 1984 muutettiin rikoslakia joka teki selkäsaunoista rikollista.

Juu kyllähän se näennäisesti kiellettiin. Olin 1. luokalla, kun vanhempi siskoni kiskottiin hiuksista raput alas, sen jälkeen huoneeseen, jossa ”kasvatus” jatkui vyön solkiosalla ympäri kroppaa. Siskoni huusi, joten lopuksi tampattiin päätä seinään, kunnes tuli hiljaista. Siskoni meni sosiaalitoimistoon tämän epidosin jälkeen, jäljistä ei jäänyt epäselväksi mitä oli tapahtunut. Kertoi lasun työntekijöille, mitä kotona oikein tapahtui. Arvaas mitä työntekijät sanoivat? Sinun täytyy olla kiltti tyttö ja kuunnella isääsi, hänellä on ollut vaikeaa kun vaimo kuoli (eli meidän äitimme). On täällä kuules paaaaaaaaljon pahempia tapauksia ollut. Yritä nyt vain tulla toimeen isäsi kanssa. Tapahtui 1990-luvun loppupuoliskolla. Sama jatkui sitten kohdallani, minä satuin oireilemaan itsetuhoisesti, joten kun lopulta pelättiin, että päätän päiväni, pääsin pois. Kukaan viranomainen ja työntekijä ei uskonut, kun yritin kertoa millaista kotona oli. Minulle sanoi sekä terapeutti että perhetukikeskuksen työntekijät, että etköhän sinä nyt taida vähän valehdella? Lastensuojelun kirjauksissa ei ollut mitään mainintaa isän rajusta juomisesta, väkivaltaisuudesta eikä mistään. Perhekodissa työntekijät selvittivät isäni pyynnöstä, mikä minun osuuteni olisi lapsuuden perheen talolainasta (koska omistin siitä osan äitini osuudesta). Kaikki tämä ja paljon muuta todella tapahtui. Suomessa. 1990-2004 vuosien aikana alkaen jo joitakin vuosia ennen sitä.

Myöhemmin sain tietää pyytäessäni papereitani lastensuojelusta, että minusta oli tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia jo vauva-aikana. Isäni ryyppäsi ja jätti lapset keskenään, saatoimme olla ilman ruokaa, keskenämme yöiden yli, siskoni vei minua hoitoon talvella ilman ulkovaatteita, oli ennen sitä tehnyt minulle puuroa mikrossa. Kukaan ei puuttunut ja ilmoitukset kuitattiin ilmeisesti siten, että ilkeitä juoruja.

Lastensuojelu on tuosta vastuussa, olen ihmetellyt mikä siellä tökkii. Eikö keskitytä oikeisiin tapauksiin, kytätään vain tavallisia perheitä jos siellä äiti olisi tukistanut kun toisaalla oikeasti pahoinpidellään

Mä jouduin heti peltotöihin kun opin kävelemään. Mieti sitä!

Olin lapsi 60-luvulla ja 70-luvulla enkä tunnista näitä juttuja. Ainakaan minun lapsuuteni ei ollut niin kova, etteivät nykyajan nuoret siinä pärjäisi. Koti ei ollut työleiri, jossa olisi kielletty lukeminen ja opiskelu. Ja kesätöihin oli 80-luvulla paljon helpompi päästä kuin nykyään.

Nuoruuteni pähkinänkuoressa: Itse olin tehny parituntia läksyjä kiltisti niin tuli huutoa äidiltä, että pitäisi tiskata, heittää roskat ja käydä kaupassa, joka meni itse sitten katsomaan leffaa.

Toisena kertana äiti tuli huutamaan, että lopettaisin matikan laskemisen ettei minusta tule nörttiä.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsi 60-luvulla ja 70-luvulla enkä tunnista näitä juttuja. Ainakaan minun lapsuuteni ei ollut niin kova, etteivät nykyajan nuoret siinä pärjäisi. Koti ei ollut työleiri, jossa olisi kielletty lukeminen ja opiskelu. Ja kesätöihin oli 80-luvulla paljon helpompi päästä kuin nykyään.

Olin lapsi 50 luvulla enkä minäkään näitä juttuja tunnista. Mielelläni pieniä hommia tein kuten lapset siihen aikaan tekivät.