Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alistavien vanhempien lapsena olen tehnyt kaikkeni, jotta olisin hyvä äiti. Käynyt terapiat ja saanut lapset vasta vanhempana.

Silti teini-ikäinen tyttäreni on ollut vakavasti masentunut, jopa itsetuhoinen. Hän ei syytä meitä, mutta itseäni kalvaa epätietoinen syyllisyys ja muistan kaikki virheeni. Onko minulla sittenkin ollut sokea pisteeni, vai onko tämä masennusta, joka kulkee suvussa? Entä jos en vaan, sittenkään, osannut?

Kaikilla on sokea pisteeensä, siitä ei pääse mihinkään. Kaikki vanhemmat tekevät virheitä, se on inhimillistä. Arvostan vanhempaa, joka on hakenut apua kipukohtiinsa, jolla on kyky itsereflektointiin, joka myöntää tehneensä virheitä. Täydellisen hyväksi vanhemmaksi itsensä kuvaavat eivät vakuuta. Jostain syystä.

Siitä rakkaudesta, kysy häneltä tietääkö hän. Ja anna itsellesi anteeksi. Se on asia, joka oikeasti saattaa auttaa tytärtäsi. Jos olet rakastanut niin hyvin kuin olet pystynyt, osaat rakastaa tarpeeksi. ❤

Minun tytär on myös sairastunut vaikka hyvä lapsuus. Minä olen ollut terve, mutta äidilläni ollut myös mielenterveysongelmia, että ikävä kyllä geeneille emme voi mitään. Nykyinen maailma on kova. Koulu-, nettikiusaaminen. Opiskelu voi olla vaativaa jos ei ole älykkö. Kilpailu työpaikoista jne.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, jos nykyajan heikolla resilienssillä varustetut nuoret, joutuisivat elämään noissa kuvailluissa 70-80-luvun olosuhteissa. He eivät kestäisi hetkeäkään ja itsemurhaluvut pomppaisivat kattoon.

Ennen elämä oli kovaa, mutta ahdistusta ja mielenterveysoireita kestettiin. Oli pakko kestää,  kun ei annettu vaihtoehtoa. Nykyiset nuoret somahtavat aika pienistäkin vastoinkäymisistä.

Onhan tämä boomer-parodia, onhan? Muuten se sukupolvien ketju tuli taas todistettua.

Oikea pullamössö- ja kermapersesukupolvi ovat oikeasti suuret ikäluokat. Oma hypoteesini on, että koska heidän vanhempansa olivat OIKEASTI eläneet kaikkein pahimmat tilanteet ja vuodet mitä voi (sotavuodet), on näiden lapsille (eli ns. isoille ikäluokille) syntynyt alitajuinen tietoisuus siitä, että he eivät voi ikinä eikä koskaan kompensoida eikä ylittää omien vanhempiensa uhrauksia ja kärsimyksiä.

Isot ikäluokat olivat luokka, joka pääsi ennennäkemättömään nousukauteen mukaan, heidän vanhempansa olivat sen selkänahastaan ja sota-ajan uhrauksilleen raskaasti lunastaneet. Isot ikäluokat tämän tiedostavat, ja ovat siitä syytä jotenkin impotentin katkeria, koska tietävät että oikeasti he eivät ole tehneet mitään muuta kuin imeneet tissiä - ensin äitinsä ja sen jälkeen yhteiskunnan.

Tuo pullamössösukupolvi sitten selittää itselleen, että oikeastaan HE ovat niitä, jotka tämän yhteiskunnan ovat rakentaneet, tehneet kovasti töitä ja kärsineet. Koska eivät kestä myöntää itselleen sitä totuutta, että tosiasialliset kärsijät ja sankarit olivat heidän omat, sota-aikana eläneet, vanhempansa. Tuota vihaa ja syyllisyydentuntoista katkeruutta omasta asemastaan suhteessa omiin vanhempiinsa ovat suuren ikäluokan ihmiset sitten purkaneet omiin, 70-90-luvulla syntyneisiin, lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ketjut on tosi tärkeitä ja auttavat paljon. Mä en saa terapiaa, vaikka väkivaltalapsuus hullun narsistin alistamana. Kun ei ole masennusta, ei saa sitä b-lausuntoa jonka terapia vaatii. Kirjalisuus ja nämä ketjut on ainoa apu mitä mulla on. harmittaa aina se että usein tällaisiin ketjuihin tulee hyvien perheiden lapset ylenkatsomaan ja vähättelemään, jotkut jopa tahallaan kiusaamaan ja loukkaamaan.

Tällaisen lapsuuden kokenut on usein yksinäinen, kuten minäkin olen. Siksi nämä ketjut on monesti ainoa kanava jossa edes hetken verran voi jakaa kokemaansa toisen ihnisen kanssa.

Oikeasti hyvissä - eli rakastavissa, ymmärtävissä ja hyväksyvissä - perheissä kasvaneet eivät koe tarvetta tulla näihin ketjuihin pilkkaamaan, väheksymään ja kiusaamaan. Nuo jotka sitä tekee tulee ihan yhtä sairaista perheistä kuin mekin, mutta eivät välttämättä itse tiedä tai pysty hyväksymään sitä. Defenssit iskee päälle ja sit täytyy trollata ja yrittää vaientaa ne, joiden sanomiset liippaa vähän liian läheltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Meneekö mielestäsi Amerikassa paremmin?

Missä tahansa menee paremmin kuin suomessa. Tämä on ihmisvihamielinen kansa joka vihaa omia lapsiaan ja haluaa lastensa kärsivän.[/quote

Sinä ilmeisesti olet myös suomalainen. Noinko halveksit itseäsi? Totta on, että yleisesti ulkolaiset pitävät meitä vähän outoina ja introvertteina, myös nuoria.

He näkevät meidät tunteettomina ja kylminä koko sakin. Ainahan täältä voi muuttaa pois, mutta tuskin se kenenkään geenejä muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Meneekö mielestäsi Amerikassa paremmin?

Missä tahansa menee paremmin kuin suomessa. Tämä on ihmisvihamielinen kansa joka vihaa omia lapsiaan ja haluaa lastensa kärsivän.[/quote

Sinä ilmeisesti olet myös suomalainen. Noinko halveksit itseäsi? Totta on, että yleisesti ulkolaiset pitävät meitä vähän outoina ja introvertteina, myös nuoria.

He näkevät meidät tunteettomina ja kylminä koko sakin. Ainahan täältä voi muuttaa pois, mutta tuskin se kenenkään geenejä muuttaa.

Olemme maailman onnellisin kansa. Täältä voi muuttaa pois milloin haluaa ja aina pääsee takaisin ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Oikea pullamössö- ja kermapersesukupolvi ovat oikeasti suuret ikäluokat. Oma hypoteesini on, että koska heidän vanhempansa olivat OIKEASTI eläneet kaikkein pahimmat tilanteet ja vuodet mitä voi (sotavuodet), on näiden lapsille (eli ns. isoille ikäluokille) syntynyt alitajuinen tietoisuus siitä, että he eivät voi ikinä eikä koskaan kompensoida eikä ylittää omien vanhempiensa uhrauksia ja kärsimyksiä.

Isot ikäluokat olivat luokka, joka pääsi ennennäkemättömään nousukauteen mukaan, heidän vanhempansa olivat sen selkänahastaan ja sota-ajan uhrauksilleen raskaasti lunastaneet. Isot ikäluokat tämän tiedostavat, ja ovat siitä syytä jotenkin impotentin katkeria, koska tietävät että oikeasti he eivät ole tehneet mitään muuta kuin imeneet tissiä - ensin äitinsä ja sen jälkeen yhteiskunnan.

Tuo pullamössösukupolvi sitten selittää itselleen, että oikeastaan HE ovat niitä, jotka tämän yhteiskunnan ovat rakentaneet, tehneet kovasti töitä ja kärsineet. Koska eivät kestä myöntää itselleen sitä totuutta, että tosiasialliset kärsijät ja sankarit olivat heidän omat, sota-aikana eläneet, vanhempansa. Tuota vihaa ja syyllisyydentuntoista katkeruutta omasta asemastaan suhteessa omiin vanhempiinsa ovat suuren ikäluokan ihmiset sitten purkaneet omiin, 70-90-luvulla syntyneisiin, lapsiinsa.

Sinäkö ne tämän päivän nuoret olet sairastuttanut. He ovat sairaampia kuin koskaan. Eilen sanottiin ihan uutisissa. Tuskin se seitsemänkymppinen äiti on enää niitä tämän päivän koululaisia ja nuoria kyennyt synnyttämään.

Sinustahan se viha ihan huokuu. Hui, kun ihan pelottaa.

Vierailija kirjoitti:

Isäni on kasvanut lellikkinä ja laiskamatona ainoana lapsena. Ensin häntä passasi hänen äitinsä, sitten hänen vaimonsa. Hän kirjaimellisesti ei ole koskaan esim. imuroinut. Edes kantanut mattoja ulos. Ei vienyt roskia.

Meille lapsille isä oli kuitenkin julma tyranni-isä, joka piti meitä palvelijanaan. Muistan kun abikeväänä romahdin valvottuani taas kerran yön kirjoituksiin lukemisen takia ja suorittaen samalla isän minulle kiusallaan määräämiä turhia työtehtäviä. Romahdin ihan lattialla polvilleni ja itkin. Isän silmät kimalsivat silloin oudosti ja hän sanoi minulle ihan suoraan näin: "Et usko miten mä nautin kattoo ku sä anelet siinä. Töihin!"

Eli vastaus aiempiin kysymyksiin, mikä näitä vanhempia motivoi: sadismi ja varmaan jokin ajatus, että lapsi suorittaa ja vanhempi laiskottelee.

Minulla äiti oli sellainen, että teetti työt meillä lapsilla ja itse ei tehnyt mitään.

Kaikenlaisia suunnitelmia oli aina, että mitä kaikkea pihalle pitäisi laittaa jne, ja käskytti lapsia tekemään ne.

Aikalailla palvelusväen asemassa olin jo heti kouluikäisestä alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Alistavien vanhempien lapsena olen tehnyt kaikkeni, jotta olisin hyvä äiti. Käynyt terapiat ja saanut lapset vasta vanhempana.

Silti teini-ikäinen tyttäreni on ollut vakavasti masentunut, jopa itsetuhoinen. Hän ei syytä meitä, mutta itseäni kalvaa epätietoinen syyllisyys ja muistan kaikki virheeni. Onko minulla sittenkin ollut sokea pisteeni, vai onko tämä masennusta, joka kulkee suvussa? Entä jos en vaan, sittenkään, osannut rakastaa?

Tätähän on ihan tutkittu, että DNA:n mukana eivät siirry ainoastaan fyysiset ja henkiset ominaisuudet, vaan myös muistot ja aikaisemmat kokemukset. Esim. stressaantuneiden vanhempien DNA on erilaista ja lapsi syntyy tämän valmiiksi stressaantuneen DNA:n kanssa itsekin. Pelot voivat siirtyä DNA:n välityksellä näin, samoin mielenkiinnon kohteet. Hyvin mielenkiintoinen aihe, joskin vähemmän mediassa puhuttu.

En usko, että olet tehnyt äitinä mitään väärää. Nykyajan maailma on vaan jumalattoman vaativa ja nuoret ovat informaatiotulvassa 24/7. Nykyihminen saa yhden päivän aikana yhtä paljon informaatiota kuin 100 vuotta sitten ihminen koko elinikänsä aikana. Tämä kuormittaa ja tästä puhutaan tosi vähän. Lähinnä vaan someähkynä, mutta kyllä se on aivoähky ja ylikuormitus, mikä liiiasta tiedosta ja sen tuomista vaihtoehdoista syntyy.

T: viestinnän ammattilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alistavien vanhempien lapsena olen tehnyt kaikkeni, jotta olisin hyvä äiti. Käynyt terapiat ja saanut lapset vasta vanhempana.

Silti teini-ikäinen tyttäreni on ollut vakavasti masentunut, jopa itsetuhoinen. Hän ei syytä meitä, mutta itseäni kalvaa epätietoinen syyllisyys ja muistan kaikki virheeni. Onko minulla sittenkin ollut sokea pisteeni, vai onko tämä masennusta, joka kulkee suvussa? Entä jos en vaan, sittenkään, osannut rakastaa?

Tätähän on ihan tutkittu, että DNA:n mukana eivät siirry ainoastaan fyysiset ja henkiset ominaisuudet, vaan myös muistot ja aikaisemmat kokemukset. Esim. stressaantuneiden vanhempien DNA on erilaista ja lapsi syntyy tämän valmiiksi stressaantuneen DNA:n kanssa itsekin. Pelot voivat siirtyä DNA:n välityksellä näin, samoin mielenkiinnon kohteet. Hyvin mielenkiintoinen aihe, joskin vähemmän mediassa puhuttu.

En usko, että olet tehnyt äitinä mitään väärää. Nykyajan maailma on vaan jumalattoman vaativa ja nuoret ovat informaatiotulvassa 24/7. Nykyihminen saa yhden päivän aikana yhtä paljon informaatiota kuin 100 vuotta sitten ihminen koko elinikänsä aikana. Tämä kuormittaa ja tästä puhutaan tosi vähän. Lähinnä vaan someähkynä, mutta kyllä se on aivoähky ja ylikuormitus, mikä liiiasta tiedosta ja sen tuomista vaihtoehdoista syntyy.

T: viestinnän ammattilainen.

Totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä ketjut on tosi tärkeitä ja auttavat paljon. Mä en saa terapiaa, vaikka väkivaltalapsuus hullun narsistin alistamana. Kun ei ole masennusta, ei saa sitä b-lausuntoa jonka terapia vaatii. Kirjalisuus ja nämä ketjut on ainoa apu mitä mulla on. harmittaa aina se että usein tällaisiin ketjuihin tulee hyvien perheiden lapset ylenkatsomaan ja vähättelemään, jotkut jopa tahallaan kiusaamaan ja loukkaamaan.

Tällaisen lapsuuden kokenut on usein yksinäinen, kuten minäkin olen. Siksi nämä ketjut on monesti ainoa kanava jossa edes hetken verran voi jakaa kokemaansa toisen ihnisen kanssa.

Oikeasti hyvissä - eli rakastavissa, ymmärtävissä ja hyväksyvissä - perheissä kasvaneet eivät koe tarvetta tulla näihin ketjuihin pilkkaamaan, väheksymään ja kiusaamaan. Nuo jotka sitä tekee tulee ihan yhtä sairaista perheistä kuin mekin, mutta eivät välttämättä itse tiedä tai pysty hyväksymään sitä. Defenssit iskee päälle ja sit täytyy trollata ja yrittää vaientaa ne, joiden sanomiset liippaa vähän liian läheltä.

Kolmannella vielä pikkaisen eri näkökanta: Kun joku kirjoitti ketjuun jonkun oman kokemuksensa, ja ihmetteli ilmiötä, jota ei tunnistanut, häntä alettiin syyttelemään suunnilleen kultalusikka persiissä syntyneeksi ja haluttiin savustaa pois. Joku kertoi omasta lapsuudestaan, ja taas käytiin päälle ja nimiteltiin boomeriksi.

Halusin osallistua keskusteluun ja mietin ilmiön syytä ja sitä, kertautuuko samat jutut sukupolvesta toiseen ja tajuaako monikaan sitä (ilman terapiaa?), ja sanoin että niistä voi päästä ylikin. Pohdin mitä tuli mieleen (en kertonut omaa kokemusta, vaikka ilmaisin että sellainen on), niin eiköhän joku käynyt silmille, kun ivaan ja pilkkaan häntä ketjusta toiseen. 😳

Sitten olin jonkun mielestä (en tiedä oliko sama kommentoija) pumpulissa kasvanut, enkä kuulemma saa kirjoittaa mitään.

Harmittaa, kun aina joku tulee sanomaan, että väärin tunnettu ja koettu.

Sitten kun yrittää sanoa, että ymmärtää jonkun jutun miksi aikanaan on tehty jollain tavalla, tai että omassakin lapsuudessa on yhtä ja toista mietittävää, aletaan haukkua valehtelijaksi ja nimitellään.

Defenssejä ja katkeruutta saattaa olla meistä aika monella, mutta mun mielestä moni ymmärtää tahallaan väärin, että pääsisi sanomaan pahaati. Tai sitten kumpikaan ei osaa lukea ja kuvittelee toisen ilkeilevän.

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Suurella ikäluokalla oli vanhempina sodan ja pulan kokeneet, ilman ankaraa kuria ei olisi selvitty.

Tää on ihan älytön myytti joka sietäisi jo romukoppaan. Millä ihmeen tavalla lasten rääkkääminen ja turhan työn suorittaminen muka on auttanut ketään selviämään, vaikeina tai helppoina aikoina? Jos jotain niin se juuri on tehnyt elämästä vielä rankempaa ja kovempaa kuin sen olisi tarvinnut olla!

Minun exä, syntynyt -60 on edelleen tätä mieltä. Vanhemman tärkein tehtävä on karaista lapsia ja aiheuttaa heille pettymyksiä. En tule ikinä olemaan hänen kanssa samaa mieltä, ja hänen mielestä minä olen ihan pullamössösukupolvea ja helikopterivanhempi. Ehkä olen, synt. -67. Minun mielestä vanhemman pitää olla lapsen puolella maailmaa vastaan.

En tietenkään osta kaikkea, enkä ole koskaan laittanut opettajalle viestiä tai soittanut työnantajalle, mitä nämä helikopterit nyt tekevätkään. Silti exän mielestä olen liian pehmo ja nössö vanhempi.

No av:lla päivystää tauotta muutama ihminen jotka etsii etsimällä eri ketjuista viestejä joista ”loukkaantuu” ja tulee sitten k0stamaan tosi ilkeästi. Tässäkin ketjussa on 1-2 noita ja yhden tunnistankin. Tulee kaikkiin ketjuihin joissa väkivaltalapsuuden tai narsistivanhemman kokeneet yrittää jakaa vertaistukea.

Aina ne tahallaan hyökkääjät ja sotaa haluavat ei edes lue kunnolla viestiä, eivät edes halua ymmärtää mitä kirjoittaja yrittää sanoa, vaan etsivät nopeasti jotain mistä voi hyökätä ja miten voi loukata mahdollismman pahasti.

Olen huomannut että nuo muutamat ammattikiusaajat hakeutuu ihan tietoisesti näihin ketjuihin joissa rikkinäisen julman lapsuuden kokeneet kirjoittaa. Heitä on helpoin satuttaa ja loukata, kun ovat valmiiksi jo satutettuja. Se on näille tahallaan hyökkijöille nautinto kun saavat iskeä vyön alle ja todella satuttaa toista.

Tässäkin ketjussa näitä esiintyi.

Tähän ketjuun ei ole vielä - ihme kyllä - löytänyt tietään Stina-Susanna -hullu. Eiköhän kohta ilmestya. Se on yksi näistä ammattikiusaajista ja saa aina hyvän vertaistukiketjun tuhottua uskomattomalla ilkeilyllä. Tässä ketjussa on sillä lailla hyvä otsikko että siinä ei lue esim ”väkivaltaisten vanhempien aikuiset lapset”. Jos lukisi, tuo olisi täällä täyttä häkää kiusaamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikea pullamössö- ja kermapersesukupolvi ovat oikeasti suuret ikäluokat. Oma hypoteesini on, että koska heidän vanhempansa olivat OIKEASTI eläneet kaikkein pahimmat tilanteet ja vuodet mitä voi (sotavuodet), on näiden lapsille (eli ns. isoille ikäluokille) syntynyt alitajuinen tietoisuus siitä, että he eivät voi ikinä eikä koskaan kompensoida eikä ylittää omien vanhempiensa uhrauksia ja kärsimyksiä.

Isot ikäluokat olivat luokka, joka pääsi ennennäkemättömään nousukauteen mukaan, heidän vanhempansa olivat sen selkänahastaan ja sota-ajan uhrauksilleen raskaasti lunastaneet. Isot ikäluokat tämän tiedostavat, ja ovat siitä syytä jotenkin impotentin katkeria, koska tietävät että oikeasti he eivät ole tehneet mitään muuta kuin imeneet tissiä - ensin äitinsä ja sen jälkeen yhteiskunnan.

Tuo pullamössösukupolvi sitten selittää itselleen, että oikeastaan HE ovat niitä, jotka tämän yhteiskunnan ovat rakentaneet, tehneet kovasti töitä ja kärsineet. Koska eivät kestä myöntää itselleen sitä totuutta, että tosiasialliset kärsijät ja sankarit olivat heidän omat, sota-aikana eläneet, vanhempansa. Tuota vihaa ja syyllisyydentuntoista katkeruutta omasta asemastaan suhteessa omiin vanhempiinsa ovat suuren ikäluokan ihmiset sitten purkaneet omiin, 70-90-luvulla syntyneisiin, lapsiinsa.

Sinäkö ne tämän päivän nuoret olet sairastuttanut. He ovat sairaampia kuin koskaan. Eilen sanottiin ihan uutisissa. Tuskin se seitsemänkymppinen äiti on enää niitä tämän päivän koululaisia ja nuoria kyennyt synnyttämään.

Sinustahan se viha ihan huokuu. Hui, kun ihan pelottaa.

Miten nykylasten ja -nuorten pahoinvointi liittyy minuun ja minun ajatuksiini? Ja miten se muuttaa sitä faktaa, että suuret ikäluokat OVAT suurelta osin sellaisia, kuin kirjoitin? Olen 35-vuotias, käynyt aikanaan 6 vuotta terapiassa, koska omat vanhempani olivat tuota kaiken saanutta pullamössö-suurta ikäluokkaa. Itse jouduin terapian avulla opettelemaan pois ylivaativuudesta ja suorittamisesta. 

Turhaan sinä minua ja ajatuksiani pelkäät. Enemmän kannattaa pelätä peiliin katsomista, sillä se sattuu.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, jos nykyajan heikolla resilienssillä varustetut nuoret, joutuisivat elämään noissa kuvailluissa 70-80-luvun olosuhteissa. He eivät kestäisi hetkeäkään ja itsemurhaluvut pomppaisivat kattoon.

Ennen elämä oli kovaa, mutta ahdistusta ja mielenterveysoireita kestettiin. Oli pakko kestää,  kun ei annettu vaihtoehtoa. Nykyiset nuoret somahtavat aika pienistäkin vastoinkäymisistä.

Juuri niin! Näitä lukiessa ihmettelen, että mitä sitten tapahtuisi, jos heille tulisi ihan oikeitakin vastoinkäymisiä? Nämä kirjoittajat ovat menneet ihan paskaksi siitä, että joutuvat marjametsään! Ei hyvää päivää... miten he kestävät työelämässä? Itse olen 70-80 luvun lapsi/nuori. Kyllä me usein jouduimme (siis jouduimme vastoin tahtoamme) marjametsään, puita kaatamaan, rakennuksille (isä teki kaksi mökkiä ja ok. talon). Pienempinä kannoimme rakennuksilla roskia ym. aputöitä. Vähän isompana kannoimme raskaampia tavaroita ja tehtiin todellisia rakennustöitä. Olen 12 vuotiaana sekoittanut saunan betonivalun suurimmalta osin käsin lapiolla! (Ei ollut sähköä, eikä siis myllyä). En romahtanut, en ole katkera, en vihaa isääni. Mökki on edelleen rakas ja tiedän ikuisesti, että olen itse sekoittanut sen betonin! Homma oli todella kova sen ikäiselle. Työn tekeminen nosti minut "isojen" poikien joukkoon, vanhempien veljieni tasolle. Minulle annettiin vastuu ja kova homma. Isäni kyllä tiesi, mitä hän vaati. Halusi katsoa, mihin nuorin poika pystyy. Ja pystyinhän minä! Kehuja sain vielä vuosia jälkeenpäin. Vanhemmat veljeni lopettivat v***uilun... ainakin sen viikonlopun ajaksi. Niin, siis ne rakennustalkoot oli yleensä viikonloppuisin tai kesällä.

M56

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984

Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota

Mielenterveysongelma hänelle, ei kovin yleistä mutta ikävää

Miten joku on näin naiivi? Luulee että kun laki tuli niin pieksäminen loppui. Ei loppunut meilläkään, ei kellään koulukaverillakaan, vaan jatkui ihan niinkuin ennenkin.

Sitä tapahtuu myös NYKYÄÄN.

Miten joku on niin lapsellinen että luulee että tuota lakia noudatetaan?

Eiköhän nykyään jo noudateta 30 vuoden jälkeen kieltämisestä ja kyllähän nykyään tulee kalliiksi kun tukistamisestakin tulee tuhansien eurojen sakko mutta kaikkia lakeja aina rikotaan siksi meillä on oikeuslaitos.

Ei voi olla totta. Sun on pakko olla jotenkin pumpulin sisällä elämäsi viettänyt. Jos yhtään lukisit uutisia niin tietäisit että vanhemmat pieksää ja mukiloi lapsiaan ihan huolella, ja kyllä, NYKYÄÄN.

Elät jossain sairaassa lahkossa, ei täällä päin lapsia mukiloida.

Mukiloidaan. Joka puolella. Et vaan tiedä siitä mitään kun se piilotellaan. Espoon Westendissäkin mukiloidaan. Sisko on poliisi ja kertoo että sieltä tätä löytyy yllättävän paljon.

Se että sinä et näe, ei tarkoita ettei sitä olisi.

No siis kusipäitähän nyt on kaikissa porukoissa, mutta ei kai se nyt valtavan yleistä ole kuitenkaan? Siis tyyliin että joka toisessa kodissa piestään lapsia?

Lapsia ei ole sataan vuoteen piesty muualla kuin kodeissa joissa oli alkoholismia, rikollisuutta ym. epäsosiaalista elämää. Koulukodeissa käytettiin ruumiillista kuritusta. Vuoteen 1979 vanhemmilla oli kuritusoikeus omiin lapsiin, vuonna 1984 muutettiin rikoslakia joka teki selkäsaunoista rikollista.

Juu kyllähän se näennäisesti kiellettiin. Olin 1. luokalla, kun vanhempi siskoni kiskottiin hiuksista raput alas, sen jälkeen huoneeseen, jossa ”kasvatus” jatkui vyön solkiosalla ympäri kroppaa. Siskoni huusi, joten lopuksi tampattiin päätä seinään, kunnes tuli hiljaista. Siskoni meni sosiaalitoimistoon tämän epidosin jälkeen, jäljistä ei jäänyt epäselväksi mitä oli tapahtunut. Kertoi lasun työntekijöille, mitä kotona oikein tapahtui. Arvaas mitä työntekijät sanoivat? Sinun täytyy olla kiltti tyttö ja kuunnella isääsi, hänellä on ollut vaikeaa kun vaimo kuoli (eli meidän äitimme). On täällä kuules paaaaaaaaljon pahempia tapauksia ollut. Yritä nyt vain tulla toimeen isäsi kanssa. Tapahtui 1990-luvun loppupuoliskolla. Sama jatkui sitten kohdallani, minä satuin oireilemaan itsetuhoisesti, joten kun lopulta pelättiin, että päätän päiväni, pääsin pois. Kukaan viranomainen ja työntekijä ei uskonut, kun yritin kertoa millaista kotona oli. Minulle sanoi sekä terapeutti että perhetukikeskuksen työntekijät, että etköhän sinä nyt taida vähän valehdella? Lastensuojelun kirjauksissa ei ollut mitään mainintaa isän rajusta juomisesta, väkivaltaisuudesta eikä mistään. Perhekodissa työntekijät selvittivät isäni pyynnöstä, mikä minun osuuteni olisi lapsuuden perheen talolainasta (koska omistin siitä osan äitini osuudesta). Kaikki tämä ja paljon muuta todella tapahtui. Suomessa. 1990-2004 vuosien aikana alkaen jo joitakin vuosia ennen sitä.

Myöhemmin sain tietää pyytäessäni papereitani lastensuojelusta, että minusta oli tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia jo vauva-aikana. Isäni ryyppäsi ja jätti lapset keskenään, saatoimme olla ilman ruokaa, keskenämme yöiden yli, siskoni vei minua hoitoon talvella ilman ulkovaatteita, oli ennen sitä tehnyt minulle puuroa mikrossa. Kukaan ei puuttunut ja ilmoitukset kuitattiin ilmeisesti siten, että ilkeitä juoruja.

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Meneekö mielestäsi Amerikassa paremmin?

Missä tahansa menee paremmin kuin suomessa. Tämä on ihmisvihamielinen kansa joka vihaa omia lapsiaan ja haluaa lastensa kärsivän.[/quote

Sinä ilmeisesti olet myös suomalainen. Noinko halveksit itseäsi? Totta on, että yleisesti ulkolaiset pitävät meitä vähän outoina ja introvertteina, myös nuoria.

He näkevät meidät tunteettomina ja kylminä koko sakin. Ainahan täältä voi muuttaa pois, mutta tuskin se kenenkään geenejä muuttaa.

Olemme maailman onnellisin kansa. Täältä voi muuttaa pois milloin haluaa ja aina pääsee takaisin ikävä kyllä.

Samaa mieltä. Jokainen voi halutessaan muuttaa vaikka Venäjälle. Siellä on perinteisesti asennoiduttu työhön eri tavalla, kuin Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984

Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota

Mielenterveysongelma hänelle, ei kovin yleistä mutta ikävää

Miten joku on näin naiivi? Luulee että kun laki tuli niin pieksäminen loppui. Ei loppunut meilläkään, ei kellään koulukaverillakaan, vaan jatkui ihan niinkuin ennenkin.

Sitä tapahtuu myös NYKYÄÄN.

Miten joku on niin lapsellinen että luulee että tuota lakia noudatetaan?

Eiköhän nykyään jo noudateta 30 vuoden jälkeen kieltämisestä ja kyllähän nykyään tulee kalliiksi kun tukistamisestakin tulee tuhansien eurojen sakko mutta kaikkia lakeja aina rikotaan siksi meillä on oikeuslaitos.

Ei voi olla totta. Sun on pakko olla jotenkin pumpulin sisällä elämäsi viettänyt. Jos yhtään lukisit uutisia niin tietäisit että vanhemmat pieksää ja mukiloi lapsiaan ihan huolella, ja kyllä, NYKYÄÄN.

Elät jossain sairaassa lahkossa, ei täällä päin lapsia mukiloida.

Mukiloidaan. Joka puolella. Et vaan tiedä siitä mitään kun se piilotellaan. Espoon Westendissäkin mukiloidaan. Sisko on poliisi ja kertoo että sieltä tätä löytyy yllättävän paljon.

Se että sinä et näe, ei tarkoita ettei sitä olisi.

No siis kusipäitähän nyt on kaikissa porukoissa, mutta ei kai se nyt valtavan yleistä ole kuitenkaan? Siis tyyliin että joka toisessa kodissa piestään lapsia?

Lapsia ei ole sataan vuoteen piesty muualla kuin kodeissa joissa oli alkoholismia, rikollisuutta ym. epäsosiaalista elämää. Koulukodeissa käytettiin ruumiillista kuritusta. Vuoteen 1979 vanhemmilla oli kuritusoikeus omiin lapsiin, vuonna 1984 muutettiin rikoslakia joka teki selkäsaunoista rikollista.

Juu kyllähän se näennäisesti kiellettiin. Olin 1. luokalla, kun vanhempi siskoni kiskottiin hiuksista raput alas, sen jälkeen huoneeseen, jossa ”kasvatus” jatkui vyön solkiosalla ympäri kroppaa. Siskoni huusi, joten lopuksi tampattiin päätä seinään, kunnes tuli hiljaista. Siskoni meni sosiaalitoimistoon tämän epidosin jälkeen, jäljistä ei jäänyt epäselväksi mitä oli tapahtunut. Kertoi lasun työntekijöille, mitä kotona oikein tapahtui. Arvaas mitä työntekijät sanoivat? Sinun täytyy olla kiltti tyttö ja kuunnella isääsi, hänellä on ollut vaikeaa kun vaimo kuoli (eli meidän äitimme). On täällä kuules paaaaaaaaljon pahempia tapauksia ollut. Yritä nyt vain tulla toimeen isäsi kanssa. Tapahtui 1990-luvun loppupuoliskolla. Sama jatkui sitten kohdallani, minä satuin oireilemaan itsetuhoisesti, joten kun lopulta pelättiin, että päätän päiväni, pääsin pois. Kukaan viranomainen ja työntekijä ei uskonut, kun yritin kertoa millaista kotona oli. Minulle sanoi sekä terapeutti että perhetukikeskuksen työntekijät, että etköhän sinä nyt taida vähän valehdella? Lastensuojelun kirjauksissa ei ollut mitään mainintaa isän rajusta juomisesta, väkivaltaisuudesta eikä mistään. Perhekodissa työntekijät selvittivät isäni pyynnöstä, mikä minun osuuteni olisi lapsuuden perheen talolainasta (koska omistin siitä osan äitini osuudesta). Kaikki tämä ja paljon muuta todella tapahtui. Suomessa. 1990-2004 vuosien aikana alkaen jo joitakin vuosia ennen sitä.

Myöhemmin sain tietää pyytäessäni papereitani lastensuojelusta, että minusta oli tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia jo vauva-aikana. Isäni ryyppäsi ja jätti lapset keskenään, saatoimme olla ilman ruokaa, keskenämme yöiden yli, siskoni vei minua hoitoon talvella ilman ulkovaatteita, oli ennen sitä tehnyt minulle puuroa mikrossa. Kukaan ei puuttunut ja ilmoitukset kuitattiin ilmeisesti siten, että ilkeitä juoruja.

Jatkoa: niin ja poliisejakin kävi, sillä meillä majaili siihen aikaan eräs isän pimuista, jolle alko maistui ihan yhtä lailla. Riidellessäni isän kanssa muija otti muutaman kerran meidät luokseen kostaakseen isälleni, poliisit kävivät perheväkivallan takia. Muidu pelotteli meitä lapsia, mitä kamalaa tapahtuu kun isämme tulee. Kukaan ei tehnyt mitään. Ei poliisi, ei viranomaiset, ei sukulaiset. Naapuri yritti, teki ne ilmoitukset, mutta oli yksi niistä lukuisista naisista jotka olivat päätyneet isäni sänkyyn, niin ne kuitattiin kateellisen naisen juttuina. Vaikka poliisitkin vierailivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, jos nykyajan heikolla resilienssillä varustetut nuoret, joutuisivat elämään noissa kuvailluissa 70-80-luvun olosuhteissa. He eivät kestäisi hetkeäkään ja itsemurhaluvut pomppaisivat kattoon.

Ennen elämä oli kovaa, mutta ahdistusta ja mielenterveysoireita kestettiin. Oli pakko kestää,  kun ei annettu vaihtoehtoa. Nykyiset nuoret somahtavat aika pienistäkin vastoinkäymisistä.

Juuri niin! Näitä lukiessa ihmettelen, että mitä sitten tapahtuisi, jos heille tulisi ihan oikeitakin vastoinkäymisiä? Nämä kirjoittajat ovat menneet ihan paskaksi siitä, että joutuvat marjametsään! Ei hyvää päivää... miten he kestävät työelämässä? Itse olen 70-80 luvun lapsi/nuori. Kyllä me usein jouduimme (siis jouduimme vastoin tahtoamme) marjametsään, puita kaatamaan, rakennuksille (isä teki kaksi mökkiä ja ok. talon). Pienempinä kannoimme rakennuksilla roskia ym. aputöitä. Vähän isompana kannoimme raskaampia tavaroita ja tehtiin todellisia rakennustöitä. Olen 12 vuotiaana sekoittanut saunan betonivalun suurimmalta osin käsin lapiolla! (Ei ollut sähköä, eikä siis myllyä). En romahtanut, en ole katkera, en vihaa isääni. Mökki on edelleen rakas ja tiedän ikuisesti, että olen itse sekoittanut sen betonin! Homma oli todella kova sen ikäiselle. Työn tekeminen nosti minut "isojen" poikien joukkoon, vanhempien veljieni tasolle. Minulle annettiin vastuu ja kova homma. Isäni kyllä tiesi, mitä hän vaati. Halusi katsoa, mihin nuorin poika pystyy. Ja pystyinhän minä! Kehuja sain vielä vuosia jälkeenpäin. Vanhemmat veljeni lopettivat v***uilun... ainakin sen viikonlopun ajaksi. Niin, siis ne rakennustalkoot oli yleensä viikonloppuisin tai kesällä.

M56

Sinuako siis kehuttiin ihan sinun kuultesi? Minä jouduin lapsena ja teininä viettämään kesät mummolassa, olin siellä lähinnä kotiapulainen. Katsoin alle koulukäisten serkkujen perään, yhden kesän hoidin 3 kuukauden ikäistä vauvaa, kun kaikki oli heinätöissä, tein välillä ruokaa, katoin pöydän ja korjasin jäljet, tiskasin käsin 10-15 hengen astiat viisi kertaa päivässä, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, kitkin ison kasvimaan. Kuulin minäkin kiitokset siitä, miten minusta oli niin paljon apua, mutta yhden ainoan kerran, kun äitini kertoi asiasta 30 vuotta myöhemmin. Muistan yhden kerran, kun tein normaalia isomman siivouksen ja odotin sedän vaimoa kotiin. Olin varma, että hän ilahtuu. Ei sanonut mitään, paitsi oli silloinkin kiitellyt äidilleni.

Siihen aikaan kuulin usein lausetta "kissa kiitoksella elää" ja "lapsi ylpistyy, jos kiittelee". Voi miten väärässä he olikaan.