Lue keskustelun säännöt.
Mä olen vieraantunut täysin omasta perheestäni :(
24.04.2021 |
Ennen oltiin läheisiä, sitten sairastuin vakavaan masennukseen ja nyt välit ovat todella etäiset. Alan olla jo suht terveen kirjoissa masennukseni suhteen, mutta huomaan että läheiseni ja minut välit ovat mennyttä. En siis ole ikinä kertaakaan valittanut omista asioistani heille, päinvastoin olen pitänyt asiat omana tietonani.
Mutta nykyään meillä ei ole mitään puhuttavaa. He eivät kerro mulle mitään siis ihan arkisiakaan kuulumisia, ja jos ollaan jossain suuremmassa porukassa, kukaan ei edes puhu mulle mitään. Jos sanon jotain, kukaan ei ota kuuleviin korviinsakaan. Olen ihan eristetty koko perheestä, siltä musta tuntuu.
Joskus mietin, voiko tämä olla jotain masennuksen vääristämää ajatuskuviota itselläni, mutta kun tämä toistuu aina vaan kerrasta toiseen. Aiemmin kyläiltiin toistemme luona ja puhuttiin kaikki asiat maan ja taivaan väliltä, nykyisin mä olen heille täysin näkymätön ja kuin joku ventovieras.
Onko kenellekään muulle käynyt näin? Miten käsittelitte asian? Tuntuu tosi pahalta :(
Kommentit (14)
Kyllä he tietävät masennuksestani ja siihen liittyneestä pitkästä sairauslomasta. En ole kauheasti ottanut kyllä kontaktia, mutta aina jos nähdään jossain, niin tapahtuu tuo josta alussa kerroin. Siksi tuntuu, etten viitsi mennä kyläilemään tms, jos he eivät enää halua oikein olla kanssani tekemisissä kuin pakosta vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä he eivät vain tiedä kuinka suhtautua masennukseesi. Mitä jos vain menet kylään ja reippaasti otat asian esille ja kerrot miltä tuntuu? Ei siinä ainakaan menetä mitään.
Et voi sysätä vastuuta vain muille. Jos haluat olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin sun pitää itse olla aktiivinen ja itse puhua, kun on porukkaa paikalla.
Joo se voi joskus tuntua siltä, että kukaan ei kuuntele, jos itse puhuu... mutta sellaista se ihmisten kanssakäynåminen nyt vaan on. Tärkeintä on vaan olla yhdessä, ei liikaa analysoida sitä kaikkea....
Osittain samaa kokenut omien sisarusten kanssa. Jäin porukasta...
Mitä jos kyläilisit perheenjäsenten luona erikseen? Koittaisit aktiivisesti lähentää niitä kahdenkeskeisiä välejä edes joihinkin. Kun "tutustutte uudelleen", ehkä sinut huomioidaan paremmin myös isommassa porukassa.
Mun kaverilla on mt-ongelma. Hän sanoo, että se on paniikkihäiriö ja masennus. Mutt oikeasti se on jotain muuta. Ehkä skitsofrenia.
Kun on sekaisesaa vaiheessa soittelee ja uhkailee ja syyttelee ihan pimeistä asioista. Naapurit toimittavat aika ajoin hänet hoitoon. Siis hänellä on harhoja. Sitten sairaalassa toipuu ja palaa kotiin jälleen. Koen hänet vaaralliseksi. On niin raivokas huutaja, kun on omassa maailmassaan.
Tätä on ollut 15 vuotta. En vaan jaksa enää.
Omasta mielestään ei ole kuin hiukan masentunut ja paniikkihäiriössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapseni on jäänyt meidän perheen ulkopuoliseksi mielenterveysongelmien takia ja harmittaa, mutta oman jakamisen takia en enää vain jaksa yrittää yksipuolisesti.
Ota rohkeasti kontaktia ja puhu vaikka tuntuisi ettei kukaan kuuntele, kysy mielipiteitä ym
Voisin kuvitella, että teidän välillä on samantyyppinen lukkotila kuin meillä
Kirjoitit, että et ole valittanut omista omista asioista heille vaan pitänyt omana tietonasi. Ehkä et sitten ole puhut juuri mistään heille pitkään aikaan ja he eivät nyt osaa puhua enää sinulle tai ovat loukkaantuneita kun olen sulkenut heidän oman maailmasi ulkopuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina se lapsuuden perhe ei ole paras paikka olla tekemisissä. Varsinkin jos lapsuus on ollut traumaattinen. On terve piirre, ettei halua olla sellaisten ihmisten kanssa enää. Vaikka aikuisia oltaisiinkin. Eli huoli pois ap, sinun ei ole mikään pakko kaveerata väkisin sukulaistesi kanssa jos lis huonoa oloasi. Maailma on täynnä ihania ihmisiä, jotka kohtelevat sinua rakastavammin kuin lapsuuden perheesi! Halauksia!
Ikävää, että nro 7 olet joutunut kokemaan tuollaista. Minulla ei kuitenkaan ole muita mt-ongelmaa kuin tämä masennus, josta olen nyt toipumassa.
En oikein tiedä että pitäisikö vielä vaan yrittää korjata välejä, vai pitäisikö vaan tyytyä elämään itsekseen. Mulla on nykyään jo ihan hyvä olla ja asiat ok, mutta aina kun tavataan isommalla porukalla, niin sen jälkeen tuntuu tosi pahalta. On niin ulkopuolinen olo. Mulla on kyllä ollut traumaattinen lapsuus, mutta ei kaikki läheiseni ole siihen vaikuttaneet. Ja nekin jotka on, niin olen antanut anteeksi enkä ole jäänyt niihin vellomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ikävää, että joudut kokemaan tällaista. Ikään kuin masennuksessasi ei olisi ollut jo tarpeeksi kärsimystä. Sinuna koettaisin lähestyä juuri yksitellen ja kertoa avoimesti mitä sinulle kuuluu ja kuinka koet erillisyyttä heistä. Vaikuttaa, että he eivät ymmärrä miltä heidän käytöksensä tuntuu. Tuskin tekevät niin tahallaan. Uskon että asiat selviävät.
On ja on samoja kokemuksia. En jaksa tapella enää sairaan ja järkyttävän itsekkään sisaruksen kanssa koko ajan nuppineulan päistä. Kauhea huuto jos hän ei saa enemmän. On jumalattoman ahne ja laskee ihan kaikki hammastikun päitä myöten. Myy ihan kaiken sukumme tavarat eikä muillakaan saa olla yhtään mitään. Kamala päihde ongelma. Kehuu ja ylistää koko ajan itseään kuinka hän on niin jumalattoman ainutlaatuinen. Niin sairas ettei saa miestäkään enää vaikka niitä on ollut vaihtuvia jumalattomasti vaan hyväksikäyttää elossa olevaa vanhempaansa koko ajan kiristäen. Ulkopuolisille esittää ja kehuu lapsenlapsenlapsilla koko ajan ratsastaen niillä vaikkei välitä pätkääkään muuta kuin sellaisista mistä saa hyötyä. Vanhempansa huolehtineet kaikista lapsista mistä hän rehvastelee. Etäiset välit niihin kaikkiin mutta jumalattoman rehvakas että hän on kaikki hoitanut ja raatanut vaikkei ole muuta kuin juonut ja miestä vaihdellut kuin kalsareita. Kaikki on veronmaksajat maksanut ja ne elatusmaksajat jotka ovat paljaalla siittäneet ja häipyneet kun ei sellaisen kanssa voi elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsisti sukulaisia on kuule monilla eikä sitten muuta kuin alkaa elää omaa elämäänsä ja unohtaa kaikki jos ei sovi enää siihen porukkaan. Niin minäkin olen tehnyt. Paras päätös elämässä ja miksi väkisin yrittää jos ei kertakaikkiaan hyväksytä. Harrastuspiireistä ole saanut samanhenkisiä ystäviä joidenka kanssa elämä on paljon rikkaampaa kun on jotain yhteisiä harrastuksia. Sairas suku on saanut jäädä eikä ole mitään pakko kanssakäymistä. He eivät hyväksyneet kun jätin urani ja se oli heille kovempi paikka ilmeisesti kuin itselleni. Enkä ole perheellinen. Niin että mitään ymmärrystä ei tullut.
Ei paljon mitään tarvitse olla kun eristetään porukasta ja jos on lapseton niin sekin jo voi riittää ettei hyväksytä yhteisöön tai väheksytään alempiarvoiseksi tai jopa ihan arvottomaksi ihmiseksi. On kokemusta. En jaksa sitä jatkuvaa asemasta taistelua niin jättäydyin sivuun ja antaa niiden olla etu asemassa ihan rauhassa joillekka se on kaikkein tärkeintä.
Vierailija kirjoitti:
Miten ikävää, että joudut kokemaan tällaista. Ikään kuin masennuksessasi ei olisi ollut jo tarpeeksi kärsimystä. Sinuna koettaisin lähestyä juuri yksitellen ja kertoa avoimesti mitä sinulle kuuluu ja kuinka koet erillisyyttä heistä. Vaikuttaa, että he eivät ymmärrä miltä heidän käytöksensä tuntuu. Tuskin tekevät niin tahallaan. Uskon että asiat selviävät.
Ei tuo ole muuta kuin tahallista tekoa niin että ihan turhaa uskotella jotain ihan muuta.
Onpa kurjaa. Ovatko he tietoisia, että olet ollut masentunut? Teetkö itse avauksia heidän suuntaansa? Kyselet kuulumisia tms.? Voisit itse vähän lisätä kontaktin ottamista, masentuneena siihen ei useinkaan ole voimia.