Elämäsi hirvein kesä?

Jaa a, enpä taida kertoa kun et kertonut omaasi.

1995.

Viime kesä, kun olin pyörätuolissa.

Joskus 4.-5.-luokan välillä, tai vuotta myöhemmin, en muista tarkkaan. Niihin aikoihin kuitenkin luokkakavereiden jutut alkoivat muuttua isompien lasten jutuiksi, ja minä hitaasti kehittyvänä ja lapsellisena tipahdin vähän pois kaveripiiristä. Olin aika yksinäinen sinä kesänä, enkä oikein osannut hakeutua muiden seuraan.

Se oli sellainen jossa kaljakin kuivui lasiiin.

Kesä, jolloin lapseni yritti tappaa itsensä.

19-vuotiaana mursin jalkani ja koko kesän oli kipsissä.

Kesä, jolloin läheinen oli saattohoidossa. Sairastui keväällä, kuoli loppukesästä.

Kesällä 2004 minulle tuli näköhäiriöitä. Googlailtuani olin melko varma, että olin sairastunut MS-tautiin. Olin oikeassa, mutta diagnoosin sain vasta melkein 10 vuotta myöhemmin. Se kesä oli henkisesti hirveä, kun ajattelin vain MS-tautia ja oireitani.

Fyysisesti rankin kesä on ollut 2018. Alkukesästä minua vaivasi muutaman viikon selittämätön unettomuus. Kun se meni itsestään ohi, alkoi se valtava helleaalto, ja asuntoni kuumeni sietämättömäksi. Helle jatkui useita viikkoja, sääennusteissa näkyi aina vain 31 astetta ja täyttä aurinkoa koko viikolle. Muistelen varmaan koko loppuelämäni miten kauheaa tuskaa se oli.

Vierailija kirjoitti:

1995.

Mestaruus otti koville?

Kesä kodittomana 14-vuotiaana äidin kanssa. Saimme häätöpäätöksen, kun taloa ei ollut varaa enää maksaa, saati mitään laskuja. Itse häätötapahtuma venyi syksyyn. Elimme ok-talossa ilman sähköä ja vettä. Vesi haettiin metsästä lähteestä ja ruoka säilytettiin sangossa sadevesikaivossa, jossa kellui toisinaan hukkuneita hiiriä. Wc-asiat kuoppaan metsään. Puhelimet ladattiin salaa kirjastossa ja päiväkodin lämmitystolpista, joissa jostain syystä oli sähkö kesälläkin.

Ei se fyysinen olo ja elo niinkään, mutta äidin epätoivo, raivokohtaukset ja syvä masennus, joita jouduin todistamaan päivittäin ja kannattelemaan häntä. Lopulta hän yritti tappaa itsensä ja saimme sairaalaan kautta asunnon ja apua.

Viime kesä, kun sairastuin rintasyöpään, tuli leikkaus ja alkoi sytostaattihoidot, jotka tekivät mut tosi sairaaksi. Painoa tuli lisää, kun kortisonit turvottivat, ruoka ei maistunut miltään, särkyjä oli koko ajan. Tukkakin lähti eikä se ole vieläkään kuin muutaman sentin mittainen. Se oli jo toinen syöpä elämäni aikana, niin tuntui vain ihan kohtuuttomalta.

Kehtaako sanoa että viime kesä kun ei päässyt matkustamaan - kun toisilla on ollut ihan oikeita tragedioita.

Viime kesä. Olin varmaan shokissa suurimman osan, koko kesä on nyt mietittynä enimmäkseen sumua mun mielessä. Nyt vasta alan pikkuhiljaa toipua siitä järkytyksestä, menetyksestä, kaikista valheista ja hyväksikäytöstä, mitä tuli päivänvaloon läheisen kuoltua yllättäen.

Vierailija kirjoitti:

Kesä kodittomana 14-vuotiaana äidin kanssa. Saimme häätöpäätöksen, kun taloa ei ollut varaa enää maksaa, saati mitään laskuja. Itse häätötapahtuma venyi syksyyn. Elimme ok-talossa ilman sähköä ja vettä. Vesi haettiin metsästä lähteestä ja ruoka säilytettiin sangossa sadevesikaivossa, jossa kellui toisinaan hukkuneita hiiriä. Wc-asiat kuoppaan metsään. Puhelimet ladattiin salaa kirjastossa ja päiväkodin lämmitystolpista, joissa jostain syystä oli sähkö kesälläkin.

Ei se fyysinen olo ja elo niinkään, mutta äidin epätoivo, raivokohtaukset ja syvä masennus, joita jouduin todistamaan päivittäin ja kannattelemaan häntä. Lopulta hän yritti tappaa itsensä ja saimme sairaalaan kautta asunnon ja apua.

Miten sinulla menee nykyään?

Vierailija kirjoitti:

Kesä kodittomana 14-vuotiaana äidin kanssa. Saimme häätöpäätöksen, kun taloa ei ollut varaa enää maksaa, saati mitään laskuja. Itse häätötapahtuma venyi syksyyn. Elimme ok-talossa ilman sähköä ja vettä. Vesi haettiin metsästä lähteestä ja ruoka säilytettiin sangossa sadevesikaivossa, jossa kellui toisinaan hukkuneita hiiriä. Wc-asiat kuoppaan metsään. Puhelimet ladattiin salaa kirjastossa ja päiväkodin lämmitystolpista, joissa jostain syystä oli sähkö kesälläkin.

Ei se fyysinen olo ja elo niinkään, mutta äidin epätoivo, raivokohtaukset ja syvä masennus, joita jouduin todistamaan päivittäin ja kannattelemaan häntä. Lopulta hän yritti tappaa itsensä ja saimme sairaalaan kautta asunnon ja apua.

Halaus sulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kesä, jolloin lapseni yritti tappaa itsensä.

Eikä siis onnistunut siinäkään.

Onneksi ei. Paistaa se aurinko onneksi joskus risupesäänkin.

2017

2018. Hikoilin sairaalassa tuskissani. Välillä pelkäsin kuolevani ja välillä toivoin sitä.

Eräs kesä, kun olin ensimmäistä kertaa oman alan työpaikassa kesäsijaisena, kyseisessä paikassa oli ihan hirveä yhteishenki, mitään perehdytystä ei saanut ja pomoa myöten porukka oli ihan mätää. Sen lisäksi työpaikka sijaitsi lapsuuden kotimaisemissa, ja tuore poikaystäväni jäi opiskelupaikkakunnallemme, joten kaikki vapaa-aika kului reissatessa ees taas. Mut kaikesta selvittiin.