Lue keskustelun säännöt.
Luovan kirjoittamisen ketju
kaikkipaitsikirjoittaminenonturhaa
19.04.2021 |
Luovan kirjoittamisen harjoitus. Kuvaa esinettä. Kerro suhteestasi siihen. Ja kerro myös mitä tapahtuisi jos menettäisit sen. Esineet ovat ovia. Esineiden tarinoiden kautta pääsemme käsiksi monenlaisiin tilanteisiin. Mistä kaikki esineet ilmestyvät elämäämme ja millainen vaikutus niillä on.
Miksi minulla on tämä tietty tavara. Kirjoita sinulle päätyneestä esineestä jota et tarvitse ja josta et ehkä edes tiedä mistä se on tullut. Tämä on aika kiva ja mielenkiintoinen luovan kirjoittamisen harjoitus.
Tässä oma tekstini.
Hamstereillakin on tunteet
Kävin viemässä verkkokellariin sukset ja monot. Tuskin niillä tulee enää hiihdettyä. Kun on kerta jo kohta toukokuu ja monotkin ovat liian pienet. Verkkokellarissa katseeni osuu mandoliiniin. En osaa soittaa sitä, enkä sen puoleen mitään muutakaan instrumenttia. Enkä tiedä mistä olen sen edes saanut.
En omaa mitään muistikuvaa miten kyseinen kapistus on kellariini päätynyt. Edellisen asukkaan se ei ollut, sen muistan. Muuttaessani verkkokellari oli ollut tyhjä. Vuosien saatossa olin onnistunut täyttämään 4,5 neliön verkkokellarini turhilla tavaroilla, jotka eivät olleet onnistuneet jättämään edes muistijälkeä aivoihini. Turhien tavaroiden ja outojen ja osin rikkinäisten kapistusten täyttämä verkkokellari kuvaa täydellisesti aivojani ja tapaani ajatella. Mietin , että jos osaisin soittaa mandoliinia niin osaisinko ajatella selkeämmin. Muistuisiko mandoliinia soittaessa mieleen mistä olen sen saanut. Avautuisiko mieleeni ovi ,joka johdattaisi minut mandoliinin antajan luo.
En tarvitse mandoliinia, eikä sillä ole minulle tunnearvoa. Se ei myöskään ole erityisen kaunis, eikä edes järin laadukkaasti valmistettu. Mandoliinini on ruma turhake. Mutta se on minun ja siksi pidän sen. Tiedän kyllä miksi minua nimitetään. Olen kuullut sen Kinnusen ämmän sanoneen, että verkkokellarini on roskan ja roinan saattohoito-osasto. Ja jos verkkokellarini olisi hänen, hän soittaisi Monosen paikalle. Tuollaiset puheet menevät tunteisiin.
Kommentit (21)
Tarviiko kirjoituksen olla faktaa tässä harjoituksessa vai voiko yhdistellä mielikuvituselementtejä mukaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaisin tekstin tästä kappaleesta:
Olen kuullut sen Kinnusen ämmän sanoneen, että verkkokellarini on roskan ja roinan saattohoito-osasto. Ja jos verkkokellarini olisi hänen, hän soittaisi Monosen paikalle. Tuollaiset puheet menevät tunteisiin.
Ei tällainen AP:n teksti pidä yllä mielenkiintoa millään tavalla. Kuulostaa yksinkertaisen, tavallisen ihmisen tajunnanvirralta. Rakastan lukemista ja ahmin kirjoja, mutta AP:n tekstiä en jaksanut lukea kokonaan.
No, hyvä, että harjoittelet.
Vierailija kirjoitti:
Aloittaisin tekstin tästä kappaleesta:
Olen kuullut sen Kinnusen ämmän sanoneen, että verkkokellarini on roskan ja roinan saattohoito-osasto. Ja jos verkkokellarini olisi hänen, hän soittaisi Monosen paikalle. Tuollaiset puheet menevät tunteisiin.
Hyvä korjaus, olen samaa mieltä.
Kirjoita sinäkin tarina tähän ketjuun. Ei sen tarvitse olla pitkä. Laita siihen merkintä, että se on nro 3:n kirjoittama.
- ei ap
Tässä nro 3:n yritys:
Sanotaan, että rohkea mies selviytyy mistä tahansa. Se ei pidä paikkaansa. Ja se on harmi huomata silloin, kun on jo kaulaansa myöten kusessa, kuten minä olin lankomiehen mökillä toukokuussa 1995. Suomi oli voittanut edellisenä päivänä ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden, ja sinä seuraavana päivänä minä tartuin ensimmäisen kerran elämässäni moottorisahaan.
Siinä se nyt sitten makasi, se terassia vuosikaudet varjostanut koivu, pitkin pituuttaan puuvajan päällä. Tai oikeastaan vajassa. Koivun runko voitti taistelun vajan runkoa vastaan, päädyn pikkuinen ikkuna räsähti rikki, kun seinälauta antoi vähitellen periksi vahvemmalleen.
"Mitä per..."
Jäi lankomieskin kerran sanattomaksi. Vasemmassa kädessä roikkunut kaljakori putosi lappeelleen, pullot hajosivat liuskekiviä vasten ja oikeassa kädessä ollut makkarapaketti tömähti pehmeästi nurmikkoon.
Laskin sahan kannon viereen. Toivoin, että käsien vapina menisi edellisillan mestaruusjuhlien piikkiin.
"Puhe oli hoitaa pystystä vajaan. Siellä se nyt on."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeisin muuttoni sai minut toivomaan, että kiintyisin joskus toiseen ihmiseen yhtä syvästi kuin olen kiintynyt niihin tavaroihin, joita säilytän yhä purkamattomina asuntoni nurkkiin kasatuissa pahvilaatikkotorneissa. Kiintymyssuhteeni laatikoihin on siitä mielenkiintoinen, etten toisaalta olisi ollut ollenkaan harmissani vaikka kaikki vanhat tavarani olisivat kadonneet muuttoprosessissa, mutta silti säilytän niitä yhä nurkissani, koska tavaroiden läpikäyminen on ahdistanut minua ajatuksenkin tasolla.
Laatikot ovat näennäisesti täynnä muistoesineitä: vanhoja koulukirjoja, valokuvia ja matkoilta raahattuja pikkuesineitä. Kaikkea sellaista, jota säilötään varastojen nurkissa vuosikaudet sillä verukkeella, että ne ovat tunnearvoltaan korvaamattomia ja saattavat vuosien kuluttua herättää ihmisessä nostalgisia tunteita tai nuoruudenkaipuuta. Katuisinko siis päätöstäni luopua sellaisista tavaroista nyt, kun en tiedä mitä niistä tulevaisuudessa ajattelen? Ehkä, ehkä en. Silti mieleni tekisi välillä tuikata tuleen joka ikinen laatikko sisältöineen.
________
Kirjoitin tämän muutamassa minuutissa, joten tekstin laatu on sen mukaista. En kuitenkaan ole koskaan uskaltanut kirjoittaa minkäänlaisia luovia tekstejä, saati näyttää niitä kenellekään, joten tämä on tavallaan ensimmäinen yritykseni. Ottaisin mielelläni vastaan mielipiteitä, vaikka kyseessä on näinkin tynkä teksti.
Vierailija kirjoitti:
Tässä nro 3:n yritys:
Sanotaan, että rohkea mies selviytyy mistä tahansa. Se ei pidä paikkaansa. Ja se on harmi huomata silloin, kun on jo kaulaansa myöten kusessa, kuten minä olin lankomiehen mökillä toukokuussa 1995. Suomi oli voittanut edellisenä päivänä ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden, ja sinä seuraavana päivänä minä tartuin ensimmäisen kerran elämässäni moottorisahaan.
Siinä se nyt sitten makasi, se terassia vuosikaudet varjostanut koivu, pitkin pituuttaan puuvajan päällä. Tai oikeastaan vajassa. Koivun runko voitti taistelun vajan runkoa vastaan, päädyn pikkuinen ikkuna räsähti rikki, kun seinälauta antoi vähitellen periksi vahvemmalleen.
"Mitä per..."
Jäi lankomieskin kerran sanattomaksi. Vasemmassa kädessä roikkunut kaljakori putosi lappeelleen, pullot hajosivat liuskekiviä vasten ja oikeassa kädessä ollut makkarapaketti tömähti pehmeästi nurmikkoon.
Laskin sahan kannon viereen. Toivoin, että käsien vapina menisi edellisillan mestaruusjuhlien piikkiin.
"Puhe oli hoitaa pystystä vajaan. Siellä se nyt on."
Olet taitava kertoja!
- 5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaisin tekstin tästä kappaleesta:
Olen kuullut sen Kinnusen ämmän sanoneen, että verkkokellarini on roskan ja roinan saattohoito-osasto. Ja jos verkkokellarini olisi hänen, hän soittaisi Monosen paikalle. Tuollaiset puheet menevät tunteisiin.
Joo, ja kaiken muun jättäisin pois. Tuossa oli se ainoa kohta, joka koko tekstissä toimi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nro 3:n yritys:
Sanotaan, että rohkea mies selviytyy mistä tahansa. Se ei pidä paikkaansa. Ja se on harmi huomata silloin, kun on jo kaulaansa myöten kusessa, kuten minä olin lankomiehen mökillä toukokuussa 1995. Suomi oli voittanut edellisenä päivänä ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden, ja sinä seuraavana päivänä minä tartuin ensimmäisen kerran elämässäni moottorisahaan.
Siinä se nyt sitten makasi, se terassia vuosikaudet varjostanut koivu, pitkin pituuttaan puuvajan päällä. Tai oikeastaan vajassa. Koivun runko voitti taistelun vajan runkoa vastaan, päädyn pikkuinen ikkuna räsähti rikki, kun seinälauta antoi vähitellen periksi vahvemmalleen.
"Mitä per..."
Jäi lankomieskin kerran sanattomaksi. Vasemmassa kädessä roikkunut kaljakori putosi lappeelleen, pullot hajosivat liuskekiviä vasten ja oikeassa kädessä ollut makkarapaketti tömähti pehmeästi nurmikkoon.
Laskin sahan kannon viereen. Toivoin, että käsien vapina menisi edellisillan mestaruusjuhlien piikkiin.
"Puhe oli hoitaa pystystä vajaan. Siellä se nyt on."
Olet taitava kertoja!
- 5
Kiitos :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaisin tekstin tästä kappaleesta:
Olen kuullut sen Kinnusen ämmän sanoneen, että verkkokellarini on roskan ja roinan saattohoito-osasto. Ja jos verkkokellarini olisi hänen, hän soittaisi Monosen paikalle. Tuollaiset puheet menevät tunteisiin.
Joo, ja kaiken muun jättäisin pois. Tuossa oli se ainoa kohta, joka koko tekstissä toimi.
Ehkä vielä jatkoksi näin:
En tarvitse mandoliinia, eikä sillä ole minulle tunnearvoa. Se ei myöskään ole erityisen kaunis, eikä edes järin laadukkaasti valmistettu. Mandoliinini on ruma turhake. En osaa soittaa sitä, enkä sen puoleen mitään muutakaan instrumenttia. Enkä tiedä mistä olen sen edes saanut. Mutta se on minun ja siksi pidän sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nopeasti, yhdellä istumalla kirjoitettu:
"En muista milloin se oli, kun ensimmäistä kertaa kuulin termin, saksalainen insinööritaito.
Liekö ollut niitä ensimmäisiä kesiä, jolloin verkkainen viattomuus oli vaihtunut aikuistumisen kynnyksen maailmantuskaan.
Siinä sellainen nyt kuitenkin oli. Saksalaisen insinöörityön ultimaattinen taidonnäyte.
Konkreettisena ja ilmielävänä.
Tai eihän se toki elävä ollut, vaikka saatoin kuvitella sen uniini, Lovecraftmaisena hirviönä.
Hirviönä, jonka suista valuu kiehuvaa rasvaa, jota väistelen taidokkaasti, kunnes herään omaan huutooni.
Mistä se tuli, on edelleen täysi mysteeri ja todennäköisesti sellaiseksi jää.
Jollen sitten yhytä sitä keskellä syvintä Amazoniaa, ayahuasca päissäni.
Katsellessani tuota muovista, harjanteiden hallitsemaa mestariteosta, mieleeni juolahtaa - onko sakemanni ollut kuitenkaan ihan täysissä sielun ja ruumin voimissa?
Milloin tämä hämmentävä keksintö on ensimmäistä kertaa nähnyt sen idean pienen, tuskin havaittavan kipinän, kehittäjänsä aivoaineessa ja hermoimpulsseissa?
Oliko se jo ennen kuin mikroaaltouunia oli vielä keksitty?
Tämä romuttaisi koko idean saksalaisesta insinööritaidosta, kuin itse Rooman rappeutuneisuudessaan.
Laitappa tuo nyt äärimmilleen kuumennetun uunin hornankitaan ja katsele, kuinka se sulaa ja sulautuu kuplivaksi, eläväksi möykyksi, possun rasvan kanssa.
Hypnoottista touhua, veikkaan.
Siinä se kuitenkin pönöttää.
Katsoo ilkikurisesti ja nikkaa silmää.
Saksalaisen insinööritaidon riemuvoitto.
Pekonin paistoteline."
M48
Pienessä keittiössäni oli kerran
TISKIRÄTTI
Tarina mielessäni menee näin.
Olipa kerran ”tiskirätti”
joka oli kokenut elämässään paljon.
Riepoteltu, puristettu viimeisetkin pisarat
heitelty vasten kasvoja
ymmärtämättä miksi.
Kyselemättä jaksaisiko, pystyisikö
yrittänyt täyttää velvollisuutensa
tiskirättinä.
Oli hänellä yksi ystäväkin
keittiön teräksisen lavuaarin hana joka
otti hänet aina syliinsä rankan työpäivän jälkeen
siellä hän sai kuivua ja levätä.
-
Sitten tuli pääsiäinen armonvuonna 2021
hän jo aavisti että nyt elämä muuttuisi
vihdoinkin.
Oli tukahduttanut suruisat tunteensa kerta toisensa jälkeen
hyljeksittynä loppuunkulutettuna
valmiina poisheitettäväksi muiden samankaltaisten
tiskirättien tavoin.
Tiesihän ettei tämä voi näin jatkua
hänen voimavaransa olivat miltei lopussa.
Hän oli valmis poistumaan rakastamastaan
pikkuruisesta keittiöstä jonnekkin tuntemattomaan.
-
Elämä on joskus julmaa
unelmat eivät toteudu
meitä tarvitaan vain lyhyen aikaa
aina on uusia tulossa tilallemme.
Niin kävi ystävällemme ”tiskirätillekkin”
mutta keittiön hana ei voisi koskaan
enää ottaa samallalailla syliinsä ketään toista.
Katselee kyllä miten
uusia tiskirättejä tulee ja menee
kuvitellen vaikka mitä olihan hän pitkä
ja kaunismuotoinen.
Ne eivät tietenkään voi tietää
miten onnellinen hän oli joskus ollut
vaaleanpunaisen ”unelmansa kanssa”.
-ohessa kuvituskuva- ( ei onnannut tällä sivustolla)
Emme asian arkaluonteisuuden takia voi paljastaa
tarinassa olevan hanan nimeä olkoon se vaikka Tynkkynen. . m
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koira muutti asuntooni sinä matalamielisyyden jaksona, joka seurasi Martinsenin lähtöä. "Hirvitys", totesin – ja silti avasin sille oven. Sen porsliininen pinta on läpikuultavan Erikeeperin raidoittama. Joku muukin on sen joskus paiskannut päin seinää ja liimannut taas eheäksi. On päiviä, jolloin se tuntuu täyttävän koko huoneen. Silloin teeskentelen, etten huomaa sitä. Toisinaan se piileksii, jolloin kurkin kaappienkin päälle sen löytääkseni. Sen olemassaolo tässä ulottuvuudessa ilmenee sykäyksittäin. En pidä siitä. En ole koskaan voinut sietää sitä. Inhoan sitä. Mutta kun se on poissa, sielussani kihisee epämääräinen levottomuus. Neljä numeroa muuttuu aivan pian viideksi avaten uuden oven. Aivan pian lähden. Aivan pian suljen oven perässäni ja toivon, ettei se seuraa minua. Se kuuluu tähän aikaan, tähän asuntoon, tähän minuun, ja Piru minut periköön, jos talutan sen vierelläni tulevaisuuteeni. HALUAN PUDOTTAA SEN PARVEKKEELTA ASFALTILLE JA KÄVELLÄ AVOJALOIN SEN SIRPALEILLA!
Vierailija kirjoitti:
Koira muutti asuntooni sinä matalamielisyyden jaksona, joka seurasi Martinsenin lähtöä. "Hirvitys", totesin – ja silti avasin sille oven. Sen porsliininen pinta on läpikuultavan Erikeeperin raidoittama. Joku muukin on sen joskus paiskannut päin seinää ja liimannut taas eheäksi. On päiviä, jolloin se tuntuu täyttävän koko huoneen. Silloin teeskentelen, etten huomaa sitä. Toisinaan se piileksii, jolloin kurkin kaappienkin päälle sen löytääkseni. Sen olemassaolo tässä ulottuvuudessa ilmenee sykäyksittäin. En pidä siitä. En ole koskaan voinut sietää sitä. Inhoan sitä. Mutta kun se on poissa, sielussani kihisee epämääräinen levottomuus. Neljä numeroa muuttuu aivan pian viideksi avaten uuden oven. Aivan pian lähden. Aivan pian suljen oven perässäni ja toivon, ettei se seuraa minua. Se kuuluu tähän aikaan, tähän asuntoon, tähän minuun, ja Piru minut periköön, jos talutan sen vierelläni tulevaisuuteeni. HALUAN PUDOTTAA SEN PARVEKKEELTA ASFALTILLE JA KÄVELLÄ AVOJALOIN SEN SIRPALEILLA!
toi caps lock vetoaa muhun
Viisitoista vuotta vanha lipaston perukoille työnnetty rasia houkutteli minua. Olin jo lähes ehtinyt unohtaa sen olemassa olon kunnes yhtäkkiä sen läsnäolo alkoi vaivata minua sietämättömästi. Olin luullut, että olen täysin toipunut kaikesta, mutta aina silloin tällöin muistot tulvivat mieleeni ja muistuttavat minua sinusta. No, olet tervetullut.
Otin rasian lipaston perältä ja tuijotin sitä kaivaten sinua. Avasin sen ja tartuin puiseen alustaan kiinnitettyyn posliinisen enkeliin. Enkeli suojelee sinua muistojen laatikossa. Laitan sen kohta takaisin, ajattelin. Tämän jälkeen käteni tarttui valokuvaan sinusta ja minusta. Olimme nuoria ja tavassa jolla sinä pidit kiinni minun lanteistani oli sellaista nuoruuden huumaa ja leikkisyyttä, jota en ollut kohdannut enää sen jälkeen. Siitä saakka, kun sinä kuolit, kuoli minustakin osa. Olen ollut vakava jo kauan.
Laatikon pohjalla oli kolme pientä passikuvaa. Ne oli laitettu järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan ja niitattu kiinni toisiinsa kuvan yläkulmasta. Näin minä muistan sinut. Muuttuvana ja ikuisena.
Tätä laatikkoa en saa koskaan kadottaa. Olen unohtanut lähes kokonaan sen olemassaolon vaikka se on arvokkainta mitä minulla on. Toisaalta pohdin vaikuttaisiko sen katoaminen minuun suuresti, koska muistot ovat mielessäni niin vahvasti, että yksi laatikko ei mitenkään riitä määrittelemään niitä. Enhän minä oikeastaan tarvinnut laatikkoa, mutta minä koin tarpeelliseksi omistaa sen siitä huolimatta.
Muistot ovat arvokkaita ja sulkiessani kuvat takaisin laatikkoon posliinisen enkelin kanssa tunsin ikävää ja rakkautta samaan aikaan. Käsissäni kaikki mitä sinusta oli jäljellä.
On synkkä ja myrskyinen yö. Sydän rinnassani kovaa lyö. Avaan oven, astun ulos, jätin sisälle loven. Sade hakkaa minua viatonta akkaa. Voi saisinpa sisältä sen loven.
Isoisien mandoliinit
Mandoliini tuo ensimmäiseksi mieleen mummolan. Kuusikymmentäluvun, jolloin vietin lomapäiviä maalla. Tuvan seinällä oli viulu ja mandoliini ja isoisällä bravuurikappaleet, joita hän niillä soitti.
Kerran hän nosti mandoliinin seinältä pöydälle eteeni ja sanoi, että saan kokeilla, miltä soittaminen tuntuisi. Sormeni tuntuivat pehmeiltä ja soittimen kielet kovilta. Ihmettelin, miten isoisä oli oppinut soittamisen.
Muutamia vuosia myöhemmin sain nähtäväksi vanhoja valokuvia, joissa toisellakin isoisälläni oli mandoliini sylissään. Kysyin siitä ja kuulin, että hänkin oli nuorena soittanut musiikkia kotona. Lauluääntä hänellä ei kuulemma kuitenkaan ollut.
Isovanhempien nuoruudessa levysoittimen hankkiminen ei ollut aina mahdollista. Musiikkia kuitenkin kaivattiin. Ehkä se tarve on ollut aina meillä ihmisillä.