Lapsen isä ei osaa hoitaa lapsen kiukkukohtauksia

Hei ap.

Otit esille oleellisen asian, joka varsinkin pienemmässä mittakaavassa lienee tuttu monessa perheessä: Missä määrin pitää vain hyväksyä kumppanin toiminta erilaisissa kasvatustilanteissa, ja missä kohtaa siihen tulee puuttua, jos kasvatuslinjat eroavat suuresti.

Vaikka asia on pitkälti veteen piirretty linja, otit esille kuitenkin oleellisen seikan: lapsen hyvinvoinnin.

Vaikka tunteet ovat sallittuja ja tarpeellisia, lapselle on kohtuuton taakka, jos aikuinen ei pysty hillitsemään raivostumistaan. Perheessä jokaisella tulee riidan ja skismankin hetkellä voida olla turvallinen olo.

Tämän johdosta kannustan sinua hakemaan tilanteisiin tukea esim. neuvolassa tai muussa keskusteluapua tarjoavassa paikassa. Uskon, että on hyväksi jutella rauhallisella ja kriisiintymättömällä hetkellä puolisosi kanssa ja kertoa  hänelle syyttämättä ja tulkitsematta, että näihin hermojenmenetysasioihin tarvitaan muutosta ja voimme lähteä etsimään työkaluja niihin (esim.) neuvolapsykologilla.  Kumppanisi vastaa tietenkin omasta toiminnastaan, mutta sinä olet toisena kasvattajana vastuussa siitä, että tarjoat hänelle ja teille perheenä mahdollisuuden parantaa ja muuttaa tilanteita. Olen taipuvainen uskomaan, että ne eivät mene itsekseen ohi. Täytyy opetella uusia taitoja ja toimintatapoja kyseisiä tilanteita varten. Positiivista on, että keinoja ja taitoja on!  

Kiva että on kohtalotovereita. Olen kolmekymppinen, ja tämän avauksen ansiosta olen varmempi, että lapsia ei minun kannata hankkia. Minulle on huudettu yms. paljon pienenä, ja olen huomannut, että aikuistenkin kanssa menee helposti hermot enkä siedä YHTÄÄN mitään kiukuttelua aikuisilta ainakaan. Kun hermot menee niin alan juuri "kostoksi" itse kiukuttelemaan tai pitämään mykkäkoulua. Olisi varmaan pitänyt jo ajat sitten aloittaa terapia, mutta olen pärjännyt välttelemällä edellämainittuja tilanteita.

pistä pihalle sateeseen yksikseen ulisemaan, niin kyllä sen kohta tulee nälkä.

Vierailija kirjoitti:

Kiva että on kohtalotovereita. Olen kolmekymppinen, ja tämän avauksen ansiosta olen varmempi, että lapsia ei minun kannata hankkia. Minulle on huudettu yms. paljon pienenä, ja olen huomannut, että aikuistenkin kanssa menee helposti hermot enkä siedä YHTÄÄN mitään kiukuttelua aikuisilta ainakaan. Kun hermot menee niin alan juuri "kostoksi" itse kiukuttelemaan tai pitämään mykkäkoulua. Olisi varmaan pitänyt jo ajat sitten aloittaa terapia, mutta olen pärjännyt välttelemällä edellämainittuja tilanteita.

Aina on kasvun mahdollisuus, ja varsinkin naisilla synnytys muovaa aivoja voimakkaasti. Minä, ankaran kasvatuksen saanut, en kestänyt nuorena aikuisena ollenkaan heikkoutta kenessäkään. Mutta sitten kun oma vauva syntyi, makasin ekat päivät miehen kainalossa oma vauva omassa kainalossa, aivan heikkona ja avuttomana ja nautin siitä turvasta, jota en pienenä saanut. Sen jälkeen olen jaksanut uhmaiätkin.

Täällä sama.. mies huutaa lapselle että älä huuda? Ja jos lasta selvästi harmittaa joku oikea asia, on satuttanut tai surullinen jostain niin mies suuttuu silti lapsen pahasta mielestä. Ei lohduta, ei kysy mikä on hätänä, vaan suuttuu. En ymmärrä.

Jos jokin asia ei ole hyvin, melkein aina sitä voi parantaa. Jos tuntuu siltä että puoliso huutaa niin ainahan voi pyytää puolisoa säätämään tuota ilmaisutapaa. Avainsana tässäkin on se että etsitään vaihtoehtoinen tapa hoitaa haluttu asia eikä vain sanota ei noin voit tehdä. Jos taas tuntuu siltä että puoliso estää asettamasta lapselle rajoja, niin toki voi kysyä puolisolta haluaisiko tämä hoitaa asian tai mikä tässä voisi olla vaihtoehtoinen menetelmä.

Muistan lapsuudestani erään pojan joka oli perheensä kuopus, ainoa poika ja jolla oli ainakin 8-10 vuotta vanhemmat sisarukset. Koko perhe (sisaruksia myöten) oli passannut tuota kultamurua ja hän sai suurinpiirtein kaiken mitä vain keksi pyytää. Lopputulos oli se että ei se koulu oikein sujunut, kysyn vaan oliko tämä pojan oma etu?