13v:n pettymyksensietokyvystä. Jos ei opi jotain heti, ei osaa, menee pieleen, menettää hetkessä malttinsa. Kokemuksia?

Meillä täysin samanlainen tyttö! Käy nykyään koulupsykologin vastaanotolla juttelemassa keinoista, joilla pettymyksiä oppii käsittelemään. On ollut hyväksi, suosittelen!

Minä olen edelleen aikuisena tuollainen. Tosin sen sijaan että huutaisin muille niin puran vihan itseeni ja rankaisen itseäni epäonnistumisista mm. syömättömyydellä. 

En usko että omat vanhempani ainakaan olisivat voineet mitään asialle tehdä. Olen luonteeltani ollut lapsesta saakka todella vaativa ja nimenomaan omat odotukset ne suuria pettymyksiä aiheuttavat. Ei siitä mitään haittaakaan tosin liene, jos vanhemmat muistavat sanoa että kaikessa ei tarvitse onnistua heti, virheitä sattuu ja joskus onnistumiseen päästään harjoittelun ja epäonnistumisten kautta. Tärkeitä asioita sisäistää. Mielestäni paras tapa tosiaan on lohduttaa lasta eikä torua raivostumisesta, koska sen takana on todennäköisesti suunnaton pettymys itseensä.

Add

Tuommoinen on tyypillistä aspergereilla.

Heikko pettymyksen sietokyky + se, että sitä ei näytetä koulussa.

Monet heistä ovat myös niitä 10 oppilaita.

Oma lapsi on samanlainen. Hän sai aspergerdiagnoosin 15-vuotiaana kun kuolun aiheuttama kuormitus kasvoi liian suureksi ja nosti muutakin oireilua pintaan kun hänellä ei enää riittänyt energiaa "normaalin" esittämiseen.

Sekin on tavallista että ns. hyvätasoiset esittävät "normaalia" täysin sujuvasti, kunnes kuormittuvat liikaa ja romahtavat. Osa jaksaa vielä aikuisenakin vetää roolia.

Dopamiinin ja serotoniinin säätelyyn liittyy, mielihyväryöppy pitäisi saada heti ja pettymykset taas vie välittömästi maton jalkojen alta.

Kyllähän tuota kannattaisi nyt jo työstää ammattilaisen kanssa, työelämä on niin takkuista ja tahmeaa silppukuraa ja täynnä pettymyksiä ja koulutus nykyään mitä sattuu niin epämukavuuden sieto ja kyky teeskennellä on lähes tärkein tekijä pärjäämisessä.

Olen samanlainen, olen 35-vuotias. En kyllä heittele tavaroita tai välttämättä huuda tms, ei tuo näy hirveästi välttämättä ulospäin/fyysisesti. Lähinnä ilmenee siten, että jos en osaa jotain heti, turhaudun ja marttyroin ja lakkaan yrittämästä, enkä uskalla/haluakaan enää yrittää mitään mihin sisältyy epävarmuustekijöitä. Ja joo, oon todellakin työtön ja syrjäytynyt. Jotain pieniä asioita kotona kyllä yritän, sanotaan nyt asioita tasoa uusi ruokaresepti, mutta jos se epäonnistuu, itken ja tuntuu että koko maailmani romahtaa siihen pettymykseen. Suuria asioita kuten työnhaku, en edes tee, koska epäonnistumisen ja siitä johtuvan pettymyksen/täydellisen luuseriuden tunne olisi liian valtava ja vaikuttaisi liian suuriin asioihin, esim. saisin potkut tai hermoromahduksen. Ruoanlaittomokan tasoisesta pettymyksestä selviän jaloilleni kuitenkin alle vuorokaudessa.

Lapsena en kyllä ollut tällainen niin pahasti. Varmaan siksi, koska olin lahjakas lapsi eikä asiat olleet mulle vaikeita. Mutta iän myötä kun asioiden vaatimustaso kasvoi, niin henkinen kehitykseni ei pysynyt perässä tai jotain? Asperger saatan hyvinkin olla, mutta ei ole testattu.

Miksi ihan kaikessa vedetään adhd tai asperger esiin? Kyllä pettymyksensietokyky voi olla huono ihan ilman mitään diagnoosia.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihan kaikessa vedetään adhd tai asperger esiin? Kyllä pettymyksensietokyky voi olla huono ihan ilman mitään diagnoosia.

Koska noin ne juuri ilmenee. Ei diagnoosi ole elämästä erillään oleva abstrakti asia vaan kuvastaa tietynlaisia aivotoiminnan poikkeavuudesta johtuvia haasteita.

Niiltä jotka ihmettelee että miten ”kaikki” on nykyään adhd:tä tai aspergeria voisi kysyä puolestaan että miksi selkeät oireet ei sitä olisi? Palstalainenko diagnoosin poissulkemisen tekee.

Tyttöjen tapauksessa tuota selittää muutenkin se että koska mummot ja äidit on jäänyt diagnosoimatta ja ongelmia on lakaistu maton alle niin voi todella tulla yllätyksenä että ai siis tämä vähän outona pidetty käytös on sitä aspergeria.

Tuli mieleen, että voisiko yksittäistä tehtävää pilkkoa tosi pieniin osiin ja kehua heti kun menee jotain oikein? Esim. matemaatiikassa ensimmäisen asteen yhtälö:

1. kehu siitä että kopioi tehtävän vihkoon

2. kehu siitä että siirtää x:t vasemmalle puolelle ja muut oikealle puolelle

3. kehu siitä että tekee laskutoimituksen vasemmalla puolella

4. kehu siitä että tekee laskutoimituksen oikealla puolella

5. kehu siitä että merkitsee vihkoon, millä luvulla oikean puoleinen luku jaetaan

6. kehu siitä että tekee laskutoimituksen

7. kehu siitä että ratkaisi tehtävän

Mä olen edelleen tuollainen. Haluan niin paljon osata kaiken ja ottaa päähän jos ei onnistu. Tavaroita en heittele, mutta petyn pohjattomasti ja suhteettomasti. Esim töissä ei tarvitse juurikaan epäonnistua, niin pohdin jo paikan luovuttamista itseäni paremmalle. Kaikkein hirveintä on, jos epäonnistuminen paljastuu muille ja saan palautetta. Tähän liittyy myös se, etten lopeta ennenkuin olen valmis ja vaadin itseltäni aina liikoja. Eli siis aina pitää mennä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Mikä ei ikinä onnistu.

Uskon tämän liittyvän sysisurkeaan itsetuntoon, jota olen koko elämäni yrittänyt paikata sillä, että olisin paras jossain. Koskaan en ole onnistunut eli jatkunee hautaan asti.

Uskoisin että 13v reaktiot ajan myötä kohtuullistuvat, eli ei aiheuta enää haittaa ympäristölle vaan soimaa itseään hiljaa sisimmässään.