Lue keskustelun säännöt.
Miten kestätte lemmikkien menettämisen?
13.04.2021 |
Esimerkiksi omat vanhemmat menettää vain kerran, mutta lemmikkien elinikä on sen verran lyhyempi että niitä ehtii olla elämän aikana useita. Ja ovat ihan yhtä rakkaita perheenjäseniä kuin ihmisetkin. Aina jos minulta kuolee lemmikki, vannon etten ota enää uutta kun menetys tekee niin kipeää. Mutta kun kuukaudet kuluu, ei sitä vaan osaa olla ilman ja taas alkaa suunnitella uuden hankkimista. Tiedän että tässä käy taas kohta näin. Tällä hetkellä ihan hirveä ikävä kissaa joka kuoli kuukausi sitten :'(
Kommentit (39)
En kestä mitenkään. Rakastin koiraani paljon enemmän kuin montaa sukulaistani. En pysty ottamaan ikinä enää koiraa, vertaisin sitä vaan edelliseen, aivan täydelliseen koiraani, joka oli koirissa ensirakkauteni. Kuolemasta kolme vuotta ja vieläkin itkettää, en pysty katsomaan edes valokuvia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuuluu elämän kulkuun. On vaan luovuttava kun vaivat alkaa. Kaksi koiraa haudattu saunan nurkalle
Kyllä se pelottaa ja ahdistaa jo etukäteen. Meillä ensimmäinen koira kyseessä, ja on ollut kyllä sellainen ystävä ettei tottakaan. Koira on fiksu ja hauska, yhteys siihen on aivan uskomaton. Joka päivä koira hauskuuttaa meitä, koiran kanssa tehdään paljon ja yhdessä aina liikutaan.
Joten kyllä, olen itkenyt jo monta kertaa etukäteen kun tiedän, että jonain päivänä joudun tämän rakkaan ystäväni päästämään pois. Elämää on koirallamme jo vähemmän edessä kuin takana. Minulle on koiranomistajat kertoneet, kuinka koiran kuolema on ottanut paljon kovemmille kuin kenenkään ihmisen menetys. Olisiko syy siinä, että koira on niin aito ja rehellinen, rakastaa ehdoitta. Koiran kanssa usein myös aikaa vietetään paljon.
Vierailija kirjoitti:
En kestä mitenkään. Rakastin koiraani paljon enemmän kuin montaa sukulaistani. En pysty ottamaan ikinä enää koiraa, vertaisin sitä vaan edelliseen, aivan täydelliseen koiraani, joka oli koirissa ensirakkauteni. Kuolemasta kolme vuotta ja vieläkin itkettää, en pysty katsomaan edes valokuvia.
Ihan kuin minun näppäimistöltäni!
Ei tule meille enää lemmikkejä, pientä koiramme ei mikään voi korvata eikä sydämeemme mahdu muita lemmikkejä 💔
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se pelottaa ja ahdistaa jo etukäteen. Meillä ensimmäinen koira kyseessä, ja on ollut kyllä sellainen ystävä ettei tottakaan. Koira on fiksu ja hauska, yhteys siihen on aivan uskomaton. Joka päivä koira hauskuuttaa meitä, koiran kanssa tehdään paljon ja yhdessä aina liikutaan.
Joten kyllä, olen itkenyt jo monta kertaa etukäteen kun tiedän, että jonain päivänä joudun tämän rakkaan ystäväni päästämään pois. Elämää on koirallamme jo vähemmän edessä kuin takana. Minulle on koiranomistajat kertoneet, kuinka koiran kuolema on ottanut paljon kovemmille kuin kenenkään ihmisen menetys. Olisiko syy siinä, että koira on niin aito ja rehellinen, rakastaa ehdoitta. Koiran kanssa usein myös aikaa vietetään paljon.
Kyllä se on ihan totta. Esimerkiksi eräs tuntemani kuuskymppinen pariskunta, heille meinasi tulla ero sen takia, että mies vaatimalla vaati ottaa vielä uuden koiran, mutta vaimo ei. Koska vaimo sanoi ettei kestä enää yhtään koiran kuolemaa, edellisten kuolema oli niin traumaattista. Mies kuitenkin voitti ja he ottivat vielä viimeisen koiran. Koirat on ihan uskomattoman ihania tyyppejä, ei sitä edes ymmärrä ellei itsellä ole ollut koira. Toki tässä vaikuttaa sekin miten koiraa on kohdeltu. Kyllä koirakin voi olla täysi paskapää, jos sen kanssa ei ole luotu kunnollista yhteyttä ja kohdeltu sitä hyvin.
Koirat ei tuomitse niin kuin ihminen tuomitsee toisensa ja jopa itsensä! Ei niitä kiinnosta sun status tai ulkonäkö. Ja se vilpitön ilo jokaisesta jälleennäkemisestä. Jos käyt edes roskapussin viemässä, koira on iloinen kun tulit siltäkin reissulta takaisin. Koira on ihan eri asia kuin vaikka oma lapsi. Lapsetkin kasvaa ja alkaa pitää omia vanhempiaan vain noloina käpyinä, itsestäänselvyyksinä ja lopulta muuttavat pois. Koira on ja pysyy rinnalla kuolemaansa asti. Ainut huono asia koirissa on, että ne elää niin onnettoman lyhen aikaa.
Ja kauheinta on se, että minusta koirat on ihanimmillaan juuri vanhoina, juuri ennen kuin alkaa tulla vaivoja ja ne pitää lopettaa. Juuri kun niistä on tullut sellaisia viisaita ja ne tuntuvat ymmärtävän kaiken ja lukevan sua kuin avointa kirjaa, kaikki turha koheltaminen on jäänyt pois ja välille on tullut jopa telepatialta vaikuttava yhteys, niin sitten se on jo vanhus ja heippa. Tää on just se mitä en jaksaisi enää kokea uudestaan. Pelkään etten osaa nauttia enää uudesta koirasta koska alan jo etukäteen murehtia sitä kuinka se vain "ihanoituu" vuosi vuodelta ja rakastan sitä vuosi vuodelta enemmän ja syvemmin, sitten se kaikki on ITSE lopetettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä rakkaampi perheenjäsen sen suurempi on Suru 💔
Kissamme kun sairastui yhtäkkiä ja piti lopettaa se oli niiiin kamala kokemus, olimmad aivan varmoja ettei toista tällaista kestä.
5 vuotta vieri ja nyt on uusi perheenjäsen
Exodus rotunen 1 vuotias poika 😻
kannatti uskaltaa taas❤️❤️❤️❣️
Mun rakas kissa ollu jo yli 2 viikkoa kadonnut, oli leikattu. Ennen tuli aina ovelle kun hetken ulkoillut. Varmaan sattunut jotain 😥
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se pelottaa ja ahdistaa jo etukäteen. Meillä ensimmäinen koira kyseessä, ja on ollut kyllä sellainen ystävä ettei tottakaan. Koira on fiksu ja hauska, yhteys siihen on aivan uskomaton. Joka päivä koira hauskuuttaa meitä, koiran kanssa tehdään paljon ja yhdessä aina liikutaan.
Joten kyllä, olen itkenyt jo monta kertaa etukäteen kun tiedän, että jonain päivänä joudun tämän rakkaan ystäväni päästämään pois. Elämää on koirallamme jo vähemmän edessä kuin takana. Minulle on koiranomistajat kertoneet, kuinka koiran kuolema on ottanut paljon kovemmille kuin kenenkään ihmisen menetys. Olisiko syy siinä, että koira on niin aito ja rehellinen, rakastaa ehdoitta. Koiran kanssa usein myös aikaa vietetään paljon.
Kyllä se on ihan totta. Esimerkiksi eräs tuntemani kuuskymppinen pariskunta, heille meinasi tulla ero sen takia, että mies vaatimalla vaati ottaa vielä uuden koiran, mutta vaimo ei. Koska vaimo sanoi ettei kestä enää yhtään koiran kuolemaa, edellisten kuolema oli niin traumaattista. Mies kuitenkin voitti ja he ottivat vielä viimeisen koiran. Koirat on ihan uskomattoman ihania tyyppejä, ei sitä edes ymmärrä ellei itsellä ole ollut koira. Toki tässä vaikuttaa sekin miten koiraa on kohdeltu. Kyllä koirakin voi olla täysi paskapää, jos sen kanssa ei ole luotu kunnollista yhteyttä ja kohdeltu sitä hyvin.
Koirat ei tuomitse niin kuin ihminen tuomitsee toisensa ja jopa itsensä! Ei niitä kiinnosta sun status tai ulkonäkö. Ja se vilpitön ilo jokaisesta jälleennäkemisestä. Jos käyt edes roskapussin viemässä, koira on iloinen kun tulit siltäkin reissulta takaisin. Koira on ihan eri asia kuin vaikka oma lapsi. Lapsetkin kasvaa ja alkaa pitää omia vanhempiaan vain noloina käpyinä, itsestäänselvyyksinä ja lopulta muuttavat pois. Koira on ja pysyy rinnalla kuolemaansa asti. Ainut huono asia koirissa on, että ne elää niin onnettoman lyhen aikaa.
Ja kauheinta on se, että minusta koirat on ihanimmillaan juuri vanhoina, juuri ennen kuin alkaa tulla vaivoja ja ne pitää lopettaa. Juuri kun niistä on tullut sellaisia viisaita ja ne tuntuvat ymmärtävän kaiken ja lukevan sua kuin avointa kirjaa, kaikki turha koheltaminen on jäänyt pois ja välille on tullut jopa telepatialta vaikuttava yhteys, niin sitten se on jo vanhus ja heippa. Tää on just se mitä en jaksaisi enää kokea uudestaan. Pelkään etten osaa nauttia enää uudesta koirasta koska alan jo etukäteen murehtia sitä kuinka se vain "ihanoituu" vuosi vuodelta ja rakastan sitä vuosi vuodelta enemmän ja syvemmin, sitten se kaikki on ITSE lopetettava.
Sieluun sattuu surusta tälleen alle vuosi lemmikin menettämisestä, mutta juuri näin se menee.sä oikeesti itse joudut omistajana päättämään milloin loppu tulee. Ja päätöksen vaikeuden lisäksi, ei häntä voi millään taksilla laittaa yksin sille viimeiselle matkalle. En keksi mitään kivuliampaa päivää kuin oman lemmikin eutanasia, ja olen sentään menettänyt ihmis-perheenjäsenenkin.
Vierailija kirjoitti:
En kestä mitenkään. Rakastin koiraani paljon enemmän kuin montaa sukulaistani. En pysty ottamaan ikinä enää koiraa, vertaisin sitä vaan edelliseen, aivan täydelliseen koiraani, joka oli koirissa ensirakkauteni. Kuolemasta kolme vuotta ja vieläkin itkettää, en pysty katsomaan edes valokuvia.
Sama. Haluaisin hankkia koiran mutta ei se vetäisi vertoja maailman rakkaimmalle koiralleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kyllä varma kestänkö ollenkaan. Ensimmäiset omat lemmikkini ovat nyt 8, 12 ja 15-vuotiaat ja kahdella alkaa lajin elinajanodote tulemaan pikkuhiljaa vastaan. Ironista että se lemmikki johon olen kaikkein vähiten kiintynyt elää todennäköisesti yli 30-vuotiaaksi.
Kohta pitäisi arpoa ottaako koiralle pennun kaveriksi ettei elämä mene aivan risaseksi kun koirasta aika jättää, mutta kuten ketjussa jo sanottu niin ei sitä menetystä välttämättä enää toista kertaa jaksa. :(
Mun mielessä se eläimen kuolema kulkee koko ajan siinä rinnalla. Kun olen eläimen ottanut, aina on kulkenut rinnalla se, että mun täytyy joskus tehdä päätös sen lopettamisesta. Ainoastaan yksi lemmikkini on kuollut luonnollisen kuoleman. Toisaalta en muutenkaan ole kauhean tunteellinen ihminen ja lemmikit tulee mulle kuitenkin kakkossijalla läheistennihmisten jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surun määrä on suhteessa rakkauden määrään.
Olen menettänyt rakkaita läheisiä, mm mieheni, kuin myös useamman lemmikkini. Kokemuksien myötä kuoleman hyväksyy, siihen tottuu ja ymmärtää, miten suru kuuluu elämäämme siinä kuin syntymä ja ilo.
Voit ajatella elämääsi riskittömänä piiloutumisena kotinurkkiisi ja eristäytyä niin, ettei sinulla ole lemmikkiä, ystäviä, läheisiä, ei mitään. Vastassasi on vain oma kuolemasi. Onko se sinun elämääsi?
Vai haluatko kokea asioita, johon kuuluu myös eläimiä, ihmisiä, läheisiä?
Kuolema ja suru ovat vaikeita aiheita, mutta on erittäin hienoa että ap otti asian esille. JOskus kuolemanpelkoa ja suhdetta siihen voi kohdata kuuntelemalla muiden surua. Usein niissä puheissa tulee esille se, miten ihanaa oli saada tuntea edesmennyt olipa kyse ihmisestä tai eläimestä. Kukaan ei vaihtaisia yhteisiä vuosia pois vain siksi, ettei kestäisi nyt suruaan. TAi sitten kuolema on ollut helpotus, johon löytyy useita syitä miksi niin.
KAunis sanonta, jonka opin, on se että me ihmiset olemme lemmikkiemme enkeleitä. Me olemme niiden rinnalla syntymästä kuolemaan ja autamme tekemään niiden elämästä hyvän. (Toivoisinpa että tämä sama ajatus koskisi myös kaikkia maailman eläimiä luonnossa ja tehotuotannossa). Me myös autamme ne pääsemään pois, kun aika on ja voimat ovat vähissä. Hyvä omistaja siis suostuu huolehtimaan myös hyvän kuoleman ja sen viimeisen palveluksensa rakkaalla lemmikille.
Suru jää lopuksi ikää. Se arkipäiväistyy ja siihen tottuu. Unohtaa ei voi koskaan omia lemmikkejään. Niin se rakkaus vain meissä toimii.
Kahdeksannen eläimen jälkeen en en ottanut.
Liikaa itselleni viedä pentuna ottamani, hyvin hoitamani ja rakastamani sitten piikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kestäkään, kolmas kerta sen todeksi sanoi, ja nyt ei tule enää lemmikkiä kun menetys ottaa jopa kovemmalle kuin läheisen ihmisen menettäminen :(
Minäkin menettänyt mm.vanhempani, jotka rakkaita ja hyviä. Mutta vielä lujemmalle ottaa lemmikin menetys.
Vierailija kirjoitti:
Mun koirat kuoli vajaa 10 vuotta sitten, enkä vieläkään pysty puhumaan niistä itkemättä, enkä katsomaan niiden kuvia. En tiedä pystynkö ottamaan uutta koiraa. Niihin kiintyy jotenkin ihan liikaa ja ne on niin aitoja ja vilpittömiä. Minulla on nyt 2 kissaa, ei varmaan kissan kuolemakaan tule olemaan helppo, mutta kissat on hieman erilaisia kuin koirat kuitenkin. Koirat enemmän "hoitaa ihmistä" kun taas kissoja ihminen hoitaa. Ei ole tullut enää käytyä kävelyilläkään niin paljon kuin koirien kanssa.
Ja joo, olen kamala ihminen minäkin kun en ole monen ihmisen kuolemaa surrut niin paljon kuin koirien. Toisaalta en ole ketään tosi läheistä vielä menettänytkään, veljeni kyllä, mutta ei meillä mitenkään läheiset välit koskaan olltukaan, joten mielestäni on ihan normaalia surra enemmän koiraa kuin veljeä, jos kerran koira oli arjessa läsnä ja veljen kanssa jutelttiin vain pari kertaa vuodessa. Ja silloinkin ikävissä merkeissä.
Äidin menettäminen tulee varmaan olemaan kaikkein pahinta, koska hänen kanssa olemme läheisimpiä kuin keidenkään muiden kanssa, meillä ei ole vain äiti-tytär suhde, vaan olemme myös toistemme parhaat ystävät. Äidin menettämisestä en varmasti tule koskaan pääsemään yli, samoin kuin koirien kohdalla.
Kyllä mun kissa hoitanut mua enemmän kun minä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Suru on rakkauden hinta. Oma lemmikki kuoli myös kk sitten ja vieläkin itkettää kun ei ole enää karvapalloa kainalossa, pehmeä kuono nuuskimassa. Niin ainutlaatuinen persoona oli, kiinteä osa arkea, liikuttava luottamus välillämme,paljon muistoja. Nuorena minulla oli paljon lemmikkejä, suru on ajan kanssa unohtunut ja vain ihanat muistot on jäljellä.
Oo 😍 ihanasti sanottu. "suru on rakkauden hinta"
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin jotakuinkin noin kun lemmikki oli vielä nuori. Vanhemmiten sillä sitten alkoi aktiivisuus ja hygienia kadota niin lopulta oli ihan tyytyväinen kun se lopetettiin. Ei se enää ollut se aktiivinen ja ylväs eläin jonka hankimme, vaan linkuttava ja alleen laskeva sotkuisella takapuolella varustettu vanhus.
Herraisä, eikö teidän tehtävänä olisi ollut huolehtia eläinparan hygieniasta? Etenkin hän ollessaan se linkuttava alleen laskeva vanhus!
Pientä kunnioitusta omaa lemmikkiä kohtaan.
Näitä eläinvihaajia tms juttuja lukiessa mietin, että miksi ylipäätään on pitänyt hankkia se lemmikki? Eläin/ lemmikki ei varmasti ole nuorena ollessaan soittanut teidän ovikelloa ja pyytänyt päästä teille asumaan.
Meillä on nyt 15-vuotias koira. Minusta on oikein ja hyvä, että jossain kohtaa lähtö tulee kaverille, jolla on kuulo ja näkö huonot ja dementia painaa päälle.
Lopeteta ei vielä, koska syö ja juo ja tekee tarpeet normaalisti. Ei vaikuta kipeältä eikä alakuloiselta (on käytetty eläinlääkärissä tarkastuksessa). Silti rajoittaa paljon toimintaa, koska ei jaksa enää matkoja ym., emmekä vanhaa koiraa laittaisi enää mihinkään hoitoon tai yllättäviin tilanteisiin.
Suru on yksi rakkauden ilmenemismuoto.