Tuleekohan sairaiden ihmisten lapsista jotenkin "parempia" ihmisiä?

Minun tytär on tottunut pienestä asti auttamaan kotitöissä, kaupassa käynnissä jne.koska minä olen monisairas. Kaksin olemme aina asuneet. On meillä silti rakas perhe lähellä, mummot, serkku ja tädit, että ei me ihan kaksin koko maailmassa olla.
Kyllä se minua sydämestä riipaisee silti usein, mutta toisaalta olen karaissut itseäni ja muistutan siitä, että tällaista elämä nyt vain on, ei lapseni ole ainoa lapsi maailmassa, joka joutuu ottamaan vastuuta varhaisessa vaiheessa, vaikkei se olisi ihan nykyaikaisten stadardien mukaista.
Ensi kerran lapsi taisi käydä kaupassa jo ennen kouluikää, jotain pientä hakemassa.
Nyt hän on apteekissa hakemassa lääkkeeni, kun en pääse itse tänään. On nyt 17.

Ihana ihminen tyttäreni, elämäni valo. Siis ei hän mikään orja ole, jos aloituksesta sen käsityksen saa, mutta paljon itsenäisempi hän monessa asiassa on aina ollut kuin jotkut toiset ikäisensä.
Toivon että saa ammatin, jossa pystyy näitä lapsuuden kokemuksiaan hyödyntämään. On haaveillut psykologin työstä. Sopisi hyvin myös sosiaalialalle.

Ja huom, älkää suuttuko otsikosta, en keksinyt parempaa. En osaa oikein pukea sanoiksi mitä tarkoitan. En siis tarkoita että terveiden lapsista tulisi viallisia, missään nimessä. Tai että esim kaikkien sairaiden lapsista tulisi hyviä... Mietin vain että miten lapsuus vaikuttaa perusluonteeseen.