Puuttuva marttageeni ja ulkopuolisuuden tunne
Kuinka moni muu on joutunut toteamaan kädettömyytensä ruoanlaittajana ja ehkä muidenkin naisten perinteisesti hoitamien asioiden suhteen? Itse en koskaan oikein oppinut keittiössä mitään monimutkaisempaa tekemään ja joskus yksinkertaisetkin (mutta harvemmin yritetyt) ruoat epäonnistuvat. Sitten sitä junnaa niissä muutamissa samoissa sapuskoissa. Ja suoraan sanottuna se ruoanlaitto ei itse asiassa oikein kiinnostakaan. Kiinnitin tähän marttageenin puutteeseen huomiota jo nuorena aikuisena, kun ystävä- ja tuttavapiirin naiset tuntuivat sellaisilta lämpöisiltä kodinhengettäriltä, jotka tuosta noin vain leipaisivat vieraille piirakan ja kattoivat pöydän nätisti ja leikkasivat lapsensa tukan ja tekivät soseet itse ja ja ja... Olin kateellinen, kun tällaiset asiat tuntuivat tulevan näiltä naisilta ihan itsestään, luontaisesti. Tämä on herättänyt elämän varrella välillä isoakin ulkopuolisuuden tunnetta. Tuntuu kuin olisi olemassa joku tosinaisten kerho, johon valtaosa naisista kuin synnyinlahjanaan kuuluu, mutta minä en. Tämän paremmin en osaa asiaa selittää, mutta jos asia sinussa jotenkin resonoi, niin kerro omia kokemuksia.
Minulla koulutukset sähkö- ja metallipuolelta. Autot harrastuksena. Kaikessa leipomiseen, ruuanlaittoon, kukkien tai hyötykasvien hoitoon liittyvässä olen peukalo keskellä kämmentä. Siivoamiseen kiinnostus on tasan 0.
Kaikki tämä oli ok miehelle, jonka kanssa päätin tehdä lapsen pitkän tuntemisen ja yhdessä asumisen jälkeen. Lapsen kanssa kun kotiuduin, olikin vastassa vaatimuslista, miten minun pitäisi alkaa kodinhengettäreksi. Eron jälkeen kehtasi tulla oven taakse housujensa kanssa ja käski korjata äkkiä kun pitäisi jalkaan saada. Ahterista oli kadonnut kämmenen kokoinen alue kangasta, ei siis mitään saumaa revennyt, vaan kulunut atomeiksi ilmaan. Olisi sitten jotenkin mystisesti pitänyt taikoa sopivaa kangasta ja lankaa siihen, sekä jotain taitoa tehdä se homma niin, ettei siinä ole jotain rumaa selvästi erottuvaa paikkaa. Vaikka minulla ei ollut mitään taitoa hommaan. Käskin tekemään ihan itse.
Ja näyttää siltä, että lapsi on enemmän tullut minuun, kuin johonkin kodinhengettäreen. Tosin en ole voinut paljoa tukea mahdollisia marttailutaipumuksia, kun ei niitä itseltä löydy.
Kun maailmalle lähdin lapsuudenkodista, isäni antoi kirveen matkaan. Onneksi vanhempani antoivat matkalleni myös hyvän itsetunnon hyväksymällä minut sellaisena kuin olen. Mutta myönnän kyllä, että ihailen marttataitoisia naisia. Onneksi kodinhengetärystäväni ovat myös ottaneet minut vastaan hyvin, tosin osan luo kun menee yksin, ilman että muita on paikalla, he sanovat suoraan, että ihanaa, kun kanssani ei tarvitse esittää mitään parempaa kuin onkaan, vaan voi tulla suoraan nukkumasta avaamaan oven hiukset sekaisin ja sitten heräillä rauhassa teekupin äärellä. Eli ei se heillekään ole mikään täysin luontainen olotila.