Onko täällä muita, jotka ovat täysin yksin sukulaisista huolimatta?

Siis oikeasti olen alkanut ihmetellä, että missä ihmeen käänteisessä lottoarvonnassa olen voittanut, kun minulla ei oikeasti ole mitään sukulaisia, joiden kanssa minulla olisi enemmän yhteisiä kuin erottavia tekijöitä. Ne yhdistävätkin tekijät ovat niin heikkoja ja erottavat tekijät vahvoja, että mikään läheisempi yhteydenpito ei vain onnistu, vaikka itse yrittäisin.

Vanhempieni eläessä asiaa lievensi se, että heidän kanssaan tulin oikein hyvin juttuun ja varsinkin äitini kanssa myös ajattelimme monista asioista samalla tavalla.

Olen siis mielestäni kuitenkin aika tavallinen ihminen tällaiseksi keski-ikäiseksi, työssä käyväksi kaupunkilaisnaiseksi. Perhettä en kaipaa, mutta olisi silti oikeasti mukavaa, kun olisi jotain tavallisia sukulaisiakin, joihin pitää yhteyttä.

Siis ensinnäkin sisarukset: Yksi haluaa aina kertoa, mihin keksimäänsä tautiin taas kerran on kuolemassa tai mitkä asiat hänen moraalitajunsa mukaan ovat VÄÄRIN. Epäilee kaikkien ei-uskovaisten kuten oman sisarensakin koko ajan huijaavan ihmisiä. Jos hänelle yrittää uskoa omia huoliaan, niin vähättelee niitä heti ilman mitään myötätuntoa. Jos taas minulla olisi jotain kivaa kerrottavaa omasta elämästäni, niin heti alkaa katkerana valittaa päälle, kun hänellä ei sellaista ole.

Toinen hyväksikäytti taloudellisesti vanhempiamme vuosikymmeniä asuen heidän luonaan ja kieltäytyen auttamasta edes missään kotitöissä. Henkisesti hyvin sairas mutta täysin hoitokielteinen. Hän vaatii itselleen kaikkea sellaista käytännön ja taloudellista apua, jota en voi hänelle antaa. Yritin aikani saada hyväksyntää edes häntä auttamalla, mutta en lopulta kerta kaikkiaan enää jaksanut. Koskaan ei edes kiittänyt mistään eikä ollut mistään minun kuulumisistani kiinnostunut.

Toinen vanhempani oli orpo. Toisen lapsuudenperhe taas sekin oli ihan hullu: Äärimmäisen epämiellyttävä isoäitini, joka oli toiseen lajiin uskonlahkolainen kuin tämä ensin mainittu sisarukseni. Myös hänen uskonnollisuutensa oli toisia ihmisiä painostavaa ja ulkoisesti erittäin näkyvää. Häneen myötämielisesti suhtautuvienkaan mukaan hän ei pitänyt lapsista. Isoisääni en juuri muista, mutta ainakin oli kuulemma sotatraumainen eikä kohdellut hoidossaan olleita eläimiä hyvin.

Tällä toisella vanhemmallani on yksi, edelleen elossa oleva sisarus, johon yritin muodostaa aikuisiällä uutta yhteyttä. Muistin, miten hän kuitenkin oli lapsuudessani ihan mukava ihminen. Mutta ei olisi kannattanut. Tämä nykyään jo iäkäs mies kun höyrähti edellä mainitun äitinsä uskonlahkoon tämän kuoltua ja toi esiin niiden muutaman vuoden kuluessa, jolloin kaikkeni yritin, miten todellakin on kiivas käännynnäinen vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Hyppäsi silmille heti, jos sanoin mitä vain, minkä saattoi hänestä yllättäen tulkita "puuttumiseksi" hänen uskonlahkonsa asioihin. Jo aiemminkin oli jatkuvasti ilmennyt, että hän ei olisi missään asioissa minulle lojaali, vaikka olen hänen lähin elossa oleva sukulaisensa. Lisäksi minun piti jo silloin vakavasti sairaan ihmisen tyttärenä kuunnella puheita, miten paljon paremmin tämä tyyppi olisi pärjännyt elämässä, jos vain olisi saanut samat mahdollisuudet. Tyyppi kuitenkin oli se näistä kahdesta, joka aikoinaan pääosin peri isovanhempani, ja on nykyäänkin ikäisekseen poikkeuksellisen hyvässä kunnossa, varakaskin. Mutta ei, huonommalle on jäänyt ja kaikki minun lapsuudenperheeni vaikeudet ovat vain omaa syytämme. Mm. 90-luvun lama.