Miten selviytyä täydellisestä yksinäisyydestä?

Tuu juttelee toiselle yksinäiselle kun näät.

Vähän sama kuin mulla.

Täällä kotiseudulla näen paria sukulaista sentään.

Kaupungissa vain lapseni.

Ap, aika tavalla jaan tuntemuksesi.

Hyvä kun soitat kriisipuhelimeen.

Hyviä väyliä tutustua uusiin ihmisiin ja tehdä hyvää on osallistuminen vapaaehtoistoimintaan. Itse osallistun SPR:n toimintaan, mutta muitakin toimijoita on paljon. Vapaaehtoistyö tuo sisältöä elämään ja uusia ihmisiä, ehkä myös ystäviä.

Suomessa pitäisi olla enemmän toimintaa yksinäiseksi itsensä tunteville. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Monilla heistä ei ole ystäviä, eikä sukulaisia.

Ootko humanisti jolta tulee tuhnua?

Hyvää yötä kaikki yksinäiset 💕

En tiedä, samaa mietin. Taisin jäädä elämästä kokonaan ulkopuoliseksi. Muilla kaverit, perhe ja oikea elämä, minä olen vuodesta toiseen pelkkä huomaamaton haamu. Pahinta ettei nyt pääse edes yrittämään ihmissuhteiden hankkimista. Yksinäinen loppuelämä pelottaa , ikää 34.

Lähde kursseille saat kivaa tekemistä yhdessä muiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ootko humanisti jolta tulee tuhnua?

Helpottiko? Purat pahat olosi toisiin? Jos ei ole mitään mukavaa sanottavaa, niin ole hiljaa!

(en ole aloittaja)

En enää tiedä miten pysyä toimintakykyisenä. Tää on niin hirveetä.

Mä jouduin kuntouttamaan itseäni. Hoitaja tulee kerran viikossa kotiin. En tiedä mitä tämä auttaa koska sitten kun palvelu loppuu niin olen edelleenkin yksin.

Mä olen siihen ajan kanssa tottunut ja nykyään jopa nautin, enkä haluaisi enää ihmisiä elämääni - nyt ikää 46. Lähempänä neljääkymmentä alkoi ahdistus yksinäisyydestä kadota, ja viime vuosina tosiaan kääntynnyt erakkoelämästä nauttimiseksi. 

Mä en ymmärrä sitten nämä muut ihmiset jolla on hirveästi menneillään puhelimessa. Sosiaalinen elämää on niin paljon että kaipaavat rauhaa.

Järjestöt, vapaaehtoistyö, kansalaisopiston kurssit. Jos olet Kelan tukien varassa, niin ota yhteyttä aikuissosiaalityöhön ja kartoita heidän kanssaan mitä kaikkia mahdollisuuksia on olemassa.

Yksinäisen pitää kovettaa itsensä, ajatella: "Tämä on minun osani eikä se itkemällä muutu." Vuosien mittaan yksinäisyyteen sitten tottuu, kun pysyy lujana.

Olen itsekin yksinäinen ja asiaa paljon pohtinut. En vain pidä yhteyttä ihmisiin, joita tapaan, koska en saa small talkista heidän kanssaan mitään iloa. Syvällisemmät keskustelut ovat mieleeni, mutten tunne ketään, joka niitä jaksaisi. Toki tiedän, että vaatii usein tutustumista päästä syvällisemmälle tasolle, mutta ystävyyden/kaveruuden ylläpito on yleensä tarkoittanut sitä naisten jatkuvaa viestittelyä ja höpöttelyä, jota itse en vain osaa tai jaksa. On myös muita syitä yksinäisyyteeni.

Mitä syitä sinulla on? Voiko niitä korjata? Miksi ihmiset katoavat elämästäsi?

Nosto

Vierailija kirjoitti:

Mä olen siihen ajan kanssa tottunut ja nykyään jopa nautin, enkä haluaisi enää ihmisiä elämääni - nyt ikää 46. Lähempänä neljääkymmentä alkoi ahdistus yksinäisyydestä kadota, ja viime vuosina tosiaan kääntynnyt erakkoelämästä nauttimiseksi. 

Mulla taas tuli ihan ihmeellistä takapakkia oikeastaan koko oman elämän hyväksymisen suhteen tämän koronan myötä tai oikeastaan juuri ennen tätä, mutta mahdotontahan se on sanoa olisiko omat ajatukset keikahtaneet samoin ilman koronaakin.

Olin siis pitkän kipuilun ja ainakin jonkinasteisen masennuksenkin jälkeen toisaalta vihdoin sinut sekä yksinäisyyteni että perheettömäksi jäämisen kanssa, mutta toisaalta sitten oli kuitenkin se pieni toivonliekki olemassa että entä jos kuitenkin..

Nyt sitten tuntuu, että se onkin sammunut eikä tämä tilanne edes itsellä muutu paremmaksi vaikka koronasta päästäisiinkin niin tuntuu vaan päivä päivältä pahemmalta nuo puheet normaalista kesästä ym kun nyt tämän elämäntilanteen epänormaaliutta korostetaan joka päivä. Mulle (ja monille muillekin) tämä eristäytyneisyys ja kosketuksen/juttuseuran puute on ihan normiarkea eikä se korjaannu koronan tukahtumisella. Ei ole edelleenkään ketään jota halata tai joka halaisi eikä ketään kenen kanssa mennä vaikka kahville..

Tämä korona avasi nyt silmät sille, ettei mikään elämässäni ole kuten haluaisin sen olevan eikä se tosiaan ole ok vaikka sen kuvittelin jo hyväksyneeni ja oppineeni nauttimaan yksin elämisestä.

Tulipa sekava sepustus. Anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisen pitää kovettaa itsensä, ajatella: "Tämä on minun osani eikä se itkemällä muutu." Vuosien mittaan yksinäisyyteen sitten tottuu, kun pysyy lujana.

Mä luulin myös että tottuu ja luulin jo tottuneenikin, mutta ei. Nyt yksinäisyys tuntuu taas todella pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen siihen ajan kanssa tottunut ja nykyään jopa nautin, enkä haluaisi enää ihmisiä elämääni - nyt ikää 46. Lähempänä neljääkymmentä alkoi ahdistus yksinäisyydestä kadota, ja viime vuosina tosiaan kääntynnyt erakkoelämästä nauttimiseksi. 

Mulla taas tuli ihan ihmeellistä takapakkia oikeastaan koko oman elämän hyväksymisen suhteen tämän koronan myötä tai oikeastaan juuri ennen tätä, mutta mahdotontahan se on sanoa olisiko omat ajatukset keikahtaneet samoin ilman koronaakin.

Olin siis pitkän kipuilun ja ainakin jonkinasteisen masennuksenkin jälkeen toisaalta vihdoin sinut sekä yksinäisyyteni että perheettömäksi jäämisen kanssa, mutta toisaalta sitten oli kuitenkin se pieni toivonliekki olemassa että entä jos kuitenkin..

Nyt sitten tuntuu, että se onkin sammunut eikä tämä tilanne edes itsellä muutu paremmaksi vaikka koronasta päästäisiinkin niin tuntuu vaan päivä päivältä pahemmalta nuo puheet normaalista kesästä ym kun nyt tämän elämäntilanteen epänormaaliutta korostetaan joka päivä. Mulle (ja monille muillekin) tämä eristäytyneisyys ja kosketuksen/juttuseuran puute on ihan normiarkea eikä se korjaannu koronan tukahtumisella. Ei ole edelleenkään ketään jota halata tai joka halaisi eikä ketään kenen kanssa mennä vaikka kahville..

Tämä korona avasi nyt silmät sille, ettei mikään elämässäni ole kuten haluaisin sen olevan eikä se tosiaan ole ok vaikka sen kuvittelin jo hyväksyneeni ja oppineeni nauttimaan yksin elämisestä.

Tulipa sekava sepustus. Anteeksi.

Mulla kävi kanssa niin, että korona pahensi tilannetta. Kun kaikki muu jäi (työ, harrastukset, tapahtumat) tajusin millaista on olla vanha ja yksin kotona kun kukaan ei edes soita. Yli vuoden oon nyt sitten miettinyt elämääni ja päättänyt että lähden tavoittelemaan perhettä ilman miestä, eli yritän saada lapsen yksin hoidoilla. Sen ettei kukaan valitse minua ei tarvitse johtaa automaattisesti siihen että joudun luopumaan toivomastani elämästäni kaikilta osin.

Mua on kans on pidetty jämäkaverina, aina olen jäänyt yhteisöjen ja piirien väliin.

Mun puhelimessa on vain muutama yhteistieto.

On ollut hirveä epäonni elämän varrella koska olen aina vastoin tahtoen onnistunut olemaan tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa jotka eivät tykkää pitää yhteyttä eivätkä puhu.

Perhessäkin on näitä rationaalisia ihmisiä jotka eivät ikinä puhu. Siis kirjammellisesti, heillä ei ole koskaan ikinä mitään tarvetta juttelulle.

Voitte vaan arvata se niiden ärsytyksen määrä jos olen sattunut soittaa heille tai pistänyt viestiä!

Tää nihkeys on ihan hirveä!

Olen todella kyyninen ja syrjäytynyt. Koko elämä saa takapakkia kun on yksinäinen.

Työkyvyttömyyttä odotellessa