Olen alkanut kyseenalaistaa mennyttä avioeroa miten käsitellä?

Et sä tule olemaan kenenkään muunkaan kanssa onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Ex on jo tyytyväinen uudessa suhteessaan, asuvatkin. Vaikea enää mitään yrittää.

Hyvä juttu hänelle :)

Viiden seuraavan miehen jälkeen, lapset kasvaneena, olet yksinäisempi kuin koskaan aiemmin.

Up

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei lakkaa koskaan kaipaasta sitä, että äiti ja isä on yhdessä. Ne toivovat meillä yhteen palaamista edelleen. Ja vanhin 22v. Erosta 11v.

Höpöhöpö, juuri aikuinen lapseni totesi, ole onnellinen että pääsit siitä miehestä eroon, isästään, joka kuitenkin on ihan normaalien kirjoissa kulkeva, ongelmaton tapaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei lakkaa koskaan kaipaasta sitä, että äiti ja isä on yhdessä. Ne toivovat meillä yhteen palaamista edelleen. Ja vanhin 22v. Erosta 11v.

Höpöhöpö, juuri aikuinen lapseni totesi, ole onnellinen että pääsit siitä miehestä eroon, isästään, joka kuitenkin on ihan normaalien kirjoissa kulkeva, ongelmaton tapaus.

Ihmiset on erilaisia. Minä olen nyt 46-vuotiaana sitä mieltä, että elämäni paranisi huomattavasti jos vanhempani palaisivat yhteen.

Miten työstän mietteitäni?

Up

Miten saada rauha eron suhteen?

Up

Aika kultaa muistot.

Välillä kun itse alan tänne kirjoittaa jotain parisuhdejuttua, järkytyn itsekin miltä se näyttää kirjoitettuna.

Voi olla, että lapseni joskus toivoo, ettemme olisi eronneet, mutta ne ovat lapsen ajatuksia. Jos emme olisi eronneet, olisin ihmisenä niin rikki, ja hänen isänsä olisi niin hirveä, että kenenkään lapsen ei pidä sellaisessa kasvaa. En tietenkään kerro, että isänsä on täysi alkoholisti, ja loppu avioliitto oli täyttä painajaista.

Lapsen ei pidä sellaisia ajatella, mutta ei myöskään luulla tietävänsä mitään vanhempiensa liitosta.

Sinun kannattaa aidosti muistella, millaista oli, kun olit vielä aviossa. Et katsele sitä pienen lapsen silmin niin kuin nyt, vaan sen huonosti voivan aikuisen naisen silmin.

Et sinä mitenkään voinut olla yksin syypää eroon. Exäsi voi olla hyvä isä, mutta kamala aviomies sinulle. Hän voi jopa olla hyvä aviomies jollekulle muulle, ja silti te toitte toisistanne esille huonoimmat puolet.

Minä ainakin olen kuin eri ihminen nykyisessä liitossani, jo vuosia. Sitä on vaikea kuvata, mutta sekä minä että kumppani olemme sekä kypsempiä ihmisinä, että lähtökohtaisesti sovimme hyvin toisillemme. Me kommunikoimme hyvin, eikä mielen pahoittamisesta koskaan päädytä lukkotilanteeseen. Exän kanssa kommunikointi oli vuosien umpikuja ja lopulta täysin solmussa.

Ja te aikuiset ihmiset jotka kaipaatte vanhempianne yhteen, ymmärrän, että kaikki toivoisivat sitä ideaaliydinperhettä, mikä on mediassa. Mutta kaikkien ihmisten välillä se ei vain toimi. Ette voi ajatella, että se on menetetty ja se voisi palata, jos sitä ei koskaan ollut. Olette nähneet lapsen silmin kulissin. Se olisi hyvä edes jo kypsällä iällä tunnistaa. Pitää itsenäistyä vanhemmistaan niin paljon, että näkee heidät ihmisinä, ei oman elämänsä kulisseina.

Vierailija kirjoitti:

Lapset tulevat AINA kaipamaan niitä yhteisiä aikoja. Näin ihmismieli (etenkin lapsen) vaan toimii.

Hyväksy, että näin kävi. Toimi, että lapset ja sinä voitte mahdollisimman hyvin. 

NO ei kaikki toimi. En ole itse ikinä kaivannut takaisin aikaa, jolloin vanhempani olivat yhdessä, vaikkei mitään erityisen pahaa meidän perheessä ollutkaan. Kuitenkin vanhempani olivat toisilleen hyvin epäsopivat kumppanit.

Omat lapsenikaan eivät ole koskaan esittäneet toivetta, että kumpa emme olisi eronneet, vaikka muuten erosta avoimesti ollaan puhuttukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei lakkaa koskaan kaipaasta sitä, että äiti ja isä on yhdessä. Ne toivovat meillä yhteen palaamista edelleen. Ja vanhin 22v. Erosta 11v.

Höpöhöpö, juuri aikuinen lapseni totesi, ole onnellinen että pääsit siitä miehestä eroon, isästään, joka kuitenkin on ihan normaalien kirjoissa kulkeva, ongelmaton tapaus.

Ihmiset on erilaisia. Minä olen nyt 46-vuotiaana sitä mieltä, että elämäni paranisi huomattavasti jos vanhempani palaisivat yhteen.

Koska vanhempasi ovat eronneet, ja miten elämäsi paranisi, jos vanhempasi palaisivat yhteen?

Niin minulle on vaikeaa kun lapset puhuu ja ikävöi meidän ehyttä vanhaa perhettä. Siksi itsekin taas nousee mieleen ja syytän itseäni kun lähdin. Oli niin paha olo. Mutta mitä lapset menetti, ja jos olisin osannut toimia toisin. Nyt ex elää hyvää perhe-elämää toisen kanssa.

Elämä on jo mennyt eteenpäin. Exäsi on jo uudessa suhteessa, turha hänen peräänsä on haikailla. Se on vain hyväksyttävä, sekä sinun että lasten. Mitä nopeammin sinä sen äitinä pystyt hyväksymään ja siirtymään elämässä eteenpäin, sitä helpompaa lapsillakin on. Ei ole enää muita vaihtoehtoja.

Niin. Lasten kautta se on vaikeaa. Ja kun ovat minusta äärettömän mustasukkaisia, etten saa olla muiden kanssa. Ei hyväksy minulle ketään uutta, tuhoton itku isän ja perheen perään.

Kadutteko eroanne?

Kuinka iso osa tästä on vaan syyllisyydentuntoa? Kun lapset haaveilee vanhoista ajoista.

Jos susta on tuntunut noin pahalta silloin, niin uskon että yhteen paluun jälkeen sama olo olisi tullut uudelleen tosi nopeasti.

Voi olla myös että entinen mietityttää jo pelkästään siksi että elämä oli silloin paljon helpompaa, taloudellisesti ja muutenkin. Yksinhuoltajaäitinä on rankkaa.

Lapset ansaitsee nähdä että äiti on onnellinen ja oma itsensä, se on paras esimerkki.

Itse mietin onko mulla oikeus erota, vai velvollisuus pitää perhe ehjänä ja tulin siihen tulokseen että en halua näyttää lapselle sellaista esimerkkiä että on ok jäädä onnettomaan liittoon. On paremmat eväät elämään kun näkee että ihmisellä on oikeus olla onnellinen.

Kiitos viimeisin vastaaja. Kauanko teillä on erosta, miltä elämä nyt tuntuu? Onko sulla surua rikotusta perheestä tai miltä tuntuu kun lapsi on isällään?

Ensinnäkin, miksi olet Yh? Eikö yhteishuoltajuus ole mahdollinen? Jos ex on omasta halustaan lähtenyt lasten elämästä, niin et kai sellaista miestä kaipaa.

Toisaalta, tiedätkö varmasti, että ex ei itse halunnut eroa? Moni mies ei saa itse lähdettyä, mutta erosta oli päästyään tajuaa, ettei ollut suhteeseen tyytyväinen, vaan ero on lopulta hyvä juttu.

Ja ennen kaikkea: mies joka vetäytyy ja ”ämmittelee” ei ole unelmien mies. Miksi haikailet suhteeseen, jossa ilmeisesti kohtelitte toisianne huonosti? Koska uutta miestä ei ole löytynyt?

Minulla oli sama tilanne, eli oli pakko lähteä huonosta suhteesta, ettei pää hajonnut. Toki suren menetettyä ydinperhettä, mutta osaan erottaa nuo tunteet. En kaipaa tuohon parisuhteeseen ollenkaan. Ja lapsille olisimme todella huono parisuhteen esimerkki.