Lue keskustelun säännöt.
Olen alkanut kyseenalaistaa mennyttä avioeroa miten käsitellä?
07.04.2021 |
Erosimme jo useampi vuosi sitten aloitteestani. Koin parisuhteessa voimakasta henkistä yksinäisyyttä ja tunsfin, ettei mies koskaan oikein nähnyt minua. Hän ei hakenut lähelleni, laittoi leikiksi ja vetäytyi luotani, saattoi sanoa minulle loukkaavasti tai ämmitellä loukkaantuessaan. En kokenut olevani nainen hänen kanssaan. Monella tapaa hän oli myös hyvä puoliso, osallistuva ja huolehtiva, lapsille lämmin jne. Koin siinä vaiheessa, että on pakko lähteä tai hajoan. Varmasti iso osa oli myös sen hetkistä omaa väsymystä ja neuvottomuutta monien vuosien pikkulapsi- ja koti ajan jälkeen. Missään nimessä en voi "syyttää" exää, hän teki minkä osasi.
Nyt kun lapset surevat eroa ja muistelevat että joskus oli kokonainen perhe niin olen alkanut kyseenalaistaa eroa. Koskaan en ole itkenyt miehen perään, ja mm perheneuvolassa (jossa hain tukea lapsille ja käsittelin tilannetta) totesivat että olen kuin eri ihminen eron jälkeen, jaloillani ja voimistunut positiivisesti. Silti minä nyt mietin, heitinkö hyvän miehen ja perhe-elämän yh-äidin taloudellisestikin niukempaa elämään jossa lapset kasvavat huonommalle asuinalueella jne. Tunnen surua ja syyllisyyttä siitä. Miten tätä käsitellä ja saada rauha tämän suhteen itselle? Ahdistavaa pohtia, mokasinko itse hyvän elämän. Lapset kasvaessa osaavat kyseenalaistaa näitä koko ajan enemmän eikä se helpota asiaa kannaltani.
Kommentit (41)
No minäkin koin, että lapset olivat tuolloin paljon levottomampia ja joutuivat kuulemaan riitoja sekä näkemään itkujani. Nykyään sellaista ei ole. Silti etenkin yksi lapsi potee surua erosta ja muistelee ehjää perhettä. Siksi minäkin olen alkanut sitä miettiä ja niitä huonoja puolia, mitä nykyään on. Harmittaa, että nyt nousee mieleen exän hyvät puolet ja pohdin toiminko tyhmästi erotessa. Samalla kuitenkin koen olevani nyt tasapainossa enkä niin yksinäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset ei lakkaa koskaan kaipaasta sitä, että äiti ja isä on yhdessä. Ne toivovat meillä yhteen palaamista edelleen. Ja vanhin 22v. Erosta 11v.
No erosit silloin sen takia, miten koit silloin asiat. Ja kuuntelit itseäsi. Teit päätöksen sen mukaan, mikä oli senhetkinen tilanne.
Tuo, mitä nyt mietit, on jossittelua. Se on ihan normaalia, mutta ei tarkoita sitä, että teidän olisi pitänyt jäädä yhteen.
Lapset näkevät tuon asian omalta kantiltaan.
Lapset tulevat AINA kaipamaan niitä yhteisiä aikoja. Näin ihmismieli (etenkin lapsen) vaan toimii.
Hyväksy, että näin kävi. Toimi, että lapset ja sinä voitte mahdollisimman hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten työstän tämän jossittelun pois ja saan sen vakauden että nyt on hyvä? Olen mielestäni tasapainossa ja se heijastuu penessäkin näemmä, mutta nämä mietteet kiusaa. Kun lapset puhuvat entisestä perheestä, muistoista jne niin saatan nähdä unta exästä ja on kauhea tunne herätä pohtimaan teinkö sittenkin väärin. Miten elämä voisi olla lapsille parempaa jne. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miltä miehen seura tuntuu? Voisiko rakkaus roihahtaa uudelleen? Totta kai kannattaa tsekata sekin mahdollisuus, sellaistakin meinaan tapahtuu =) Varmaan parisuhdeterapian kautta.
Mutta kyllä: ihmiset muuttuu ja kypsyy, joskus parempaan suuntaan.
Ex on jo tyytyväinen uudessa suhteessaan, asuvatkin. Vaikea enää mitään yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhempien erosta 20 vuotta. Äiti ollut uusissa naimisissa jo 13 vuotta. Vanhemmat tulevat toimeen ja kaikki pyhät vietetään yhdessä, äidin uusi mies mukana tietenkin. Isällä ei ole ollut ketään sen jälkeen.
Yhä, 20 vuotta myöhemmin, edelleen toivon, että vanhempani palaisivat yhteen. Olin eron aikaan n. 12v.
Mietin aina kuinka eroa puolustelevat puhuvat siitä, että lapset kyllä sopeutuvat. Tottakai omaa onneaan pitää ajatella, mutta turha valehdella siitä itselleen tai muille, että lapset olisivat ok. Sopeutua voi, mutta eron aiheuttama haava pysyy. Itsekin olen eronnut lapseni isästä. Kaikkeni yritin, että me olisimme toiminut, mutta toista ei voi pakottaa. En olisi halunnut erota ja toivon, että lapseni ja hänen isänsä pysyy yhtä läheisenä kuin minun ja omien vanhempieni erosta huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempien erosta 20 vuotta. Äiti ollut uusissa naimisissa jo 13 vuotta. Vanhemmat tulevat toimeen ja kaikki pyhät vietetään yhdessä, äidin uusi mies mukana tietenkin. Isällä ei ole ollut ketään sen jälkeen.
Yhä, 20 vuotta myöhemmin, edelleen toivon, että vanhempani palaisivat yhteen. Olin eron aikaan n. 12v.
Mietin aina kuinka eroa puolustelevat puhuvat siitä, että lapset kyllä sopeutuvat. Tottakai omaa onneaan pitää ajatella, mutta turha valehdella siitä itselleen tai muille, että lapset olisivat ok. Sopeutua voi, mutta eron aiheuttama haava pysyy. Itsekin olen eronnut lapseni isästä. Kaikkeni yritin, että me olisimme toiminut, mutta toista ei voi pakottaa. En olisi halunnut erota ja toivon, että lapseni ja hänen isänsä pysyy yhtä läheisenä kuin minun ja omien vanhempieni erosta huolimatta.
Aika jännää että vaikka olet aikuinen ja itsekin eronnut, eli samastumispintaa on, edelleen on noita lapsen haaveita vanhempien yhteen palaamisesta. Oletko miettinyt että se on tavallaan todella itsekästä ja epäkunnioittavaa kun toisella vanhemmallasi on jo uusi suhde? Oletko huokaillut heille ääneen näitä toiveitasi, miten vanhempasi pitkäaikainen elämänkumppani on mahtanut suhtautua? Ehkä olisi jo aika päästä yli noin aikuisena ihmisenä.
Turha enää mennä sörkkimään. Lapsetkin menee sekasin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempien erosta 20 vuotta. Äiti ollut uusissa naimisissa jo 13 vuotta. Vanhemmat tulevat toimeen ja kaikki pyhät vietetään yhdessä, äidin uusi mies mukana tietenkin. Isällä ei ole ollut ketään sen jälkeen.
Yhä, 20 vuotta myöhemmin, edelleen toivon, että vanhempani palaisivat yhteen. Olin eron aikaan n. 12v.
Mietin aina kuinka eroa puolustelevat puhuvat siitä, että lapset kyllä sopeutuvat. Tottakai omaa onneaan pitää ajatella, mutta turha valehdella siitä itselleen tai muille, että lapset olisivat ok. Sopeutua voi, mutta eron aiheuttama haava pysyy. Itsekin olen eronnut lapseni isästä. Kaikkeni yritin, että me olisimme toiminut, mutta toista ei voi pakottaa. En olisi halunnut erota ja toivon, että lapseni ja hänen isänsä pysyy yhtä läheisenä kuin minun ja omien vanhempieni erosta huolimatta.
Aika jännää että vaikka olet aikuinen ja itsekin eronnut, eli samastumispintaa on, edelleen on noita lapsen haaveita vanhempien yhteen palaamisesta. Oletko miettinyt että se on tavallaan todella itsekästä ja epäkunnioittavaa kun toisella vanhemmallasi on jo uusi suhde? Oletko huokaillut heille ääneen näitä toiveitasi, miten vanhempasi pitkäaikainen elämänkumppani on mahtanut suhtautua? Ehkä olisi jo aika päästä yli noin aikuisena ihmisenä.
En puhu asiasta kenellekään. Äitini uusi mies on rasistinen juoppo. Isäni on hyvä mies, jota äitini petti.
Saa aikuinenkin haaveilla, vaikka tietää, ettei haaveet toteudu. Tiedän, etteivät vanhempani palaa ikinä yhteen. Aivan kuten tiedän, että en tule ikinä saamaan ydinperhettä tai matkustamaan maailman jokaiseen maahan. Mutta haaveilla Saa. Ei siitä tarvitse kasvaa pois. Kuulostaa naurettavalta, että aikuinen ei saisi haaveilla asioista, vaikka tietää, etteivät ne toteudu.
Joskus ero on ainoa keino "kasvaa aikuiseksi", löytää itsensä takertumatta toiseen. Ihan oikein teit; sinulla ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja.
Onko mies vielä vapaa?
Vierailija kirjoitti:
Miten työstän tämän jossittelun pois ja saan sen vakauden että nyt on hyvä? Olen mielestäni tasapainossa ja se heijastuu penessäkin näemmä, mutta nämä mietteet kiusaa. Kun lapset puhuvat entisestä perheestä, muistoista jne niin saatan nähdä unta exästä ja on kauhea tunne herätä pohtimaan teinkö sittenkin väärin. Miten elämä voisi olla lapsille parempaa jne. Ap
Sinun olisi kai hyvä ajatella asiaa niin, että SALLIT lapsille omat tunteet.
Ja ettet sekoita asioita kronologisesti, siis että ymmärrät mikä on menneen ja nykyisen ero.
Olennaista tuo, mitä sanoit avauksessa. Monet eroaa ihan muista syistä kuin siitä, että kumppanissa on vikaa. Luullaan, että väsymys ja paha olo johtuu puolisosta, vaikka kyse ihan muusta. Jos ei ole oikeasti isoja ongelmia, niin on turha erota. Jos siis yhtään ajattelee lapsiaan. Lapsille todella rankka juttu, vaikka aikuiset eivät sitä uskalla nähdä ja myöntää.
Heitit todennäköisesti hyvän perhe-elämän hukkaan.
Ratkaisu (jos aloitus on aito): mene naimisiin exäsi kanssa. Käykää silti ensin pariterapiassa. Problem solved.
Lapset aistivat tunteita paremmin kuin aikuiset. Eli vaikka lapset nyt surevat eroa, niin todennäköisesti oireilivat jo sinun yksinäisyyttäsi. Nyt kun voit henkisesti paremmin niin lapsillakin "murheet" on pienemmät.