Mikä teillä on auttanut silloin, kun iskenyt valtava ikävä kotoa pois muuttanutta lasta kohtaan?
Siis sellaisen oikein valtaisan, kuristavan ikävävyöryn iskiessä päälle ja varsinkin jos lapsi ei ole muuttanut niin lähelle, että voisitte useinkaan tavata?!
Kommentit (10)
Terapia jossa opeteltiin ettei eletä elämää lasten kautta ja eroon läheisriipouvaisuudesta.
Eipä itsellä ole kovakaan ikävä. Toki joskus sellaista huolta pärjäämisestä, mutta ei varsinaisesti ikävä. Soitellaan tai viestitellään usein, ja kun on täällä vanhassa kotikaupungissaan käy ainakin syömässä, joskus yöpyykin. Opiskelee siis muutaman sadan kilsan päässä.
Kun 3. muutti opiskelemaan maailman toiselle puolelle viestiteltiin viikon parin välein. Joulupöydässä oli whatsapp puhelun kautta livenä. Ikävä ei ole, ihanaa että on saanut mahdollisuuden!
Nämä mut asuu "liian" lähellä jotta ikävää edes ehtisi tulemaan:) Nähdään 1-4× kuukaudessa
Hengitä syvään, itkeä tirauta, ja ole sitten tyytyväinen, että olet kasvattanut lapsen, joka on itsenäistynyt kuten kuuluukin. Ja sen jälkeen muistele, miltä oma omaan kotiin muutto aikoinaan tuntui. Jos se tuntui hyvältä, niin yritä herättää tämä hyvä tunne koskemaan myös lapsesi omillaan asumista. Kaikki on hyvin.
Soitan ja viestittelen, vaikka lapsi välillä ehkä kyllästyykin, jatkan vain. Hän on lapseni aina ja tärkeä.
Ikävä helpottaa kyllä siihen, kun lopulta käyvät ja tulee passattua heitä muutama päivä oikein urakalla.
Itsestä tuntuu, että lapsilla (nuorilla aikuisilla siis) on enemmän ikävä meitä vanhempia kuin meillä heitä. Soittelevat melkein päivittäin, käyvät ahkerasti jne. Joten enpä tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Soitan ja viestittelen, vaikka lapsi välillä ehkä kyllästyykin, jatkan vain. Hän on lapseni aina ja tärkeä.
Älä roiku, hanki elämä. Olet rasite.
Niin kovaa ikävää ei ole vielä tullut, etteikö se olisi lievittynyt lapsen murrosikää muistelemalla.