Lue keskustelun säännöt.
Mies selkeästi masentunut, ei suostu hakemaan apua
05.04.2021 |
Mitä tehdä? On ollut jo pidemmän aikaa alakuloinen, ei tee yhtään mitään lasten kanssa kuin pakotettuna hetken aikaa, kotitöitä hänellä on vain pari ja nekin jää toistuvasti tekemättä. Ei ota vetovastuuta, esim. tänään sain nukkua pitkään, mutta se tarkoitti sitten sitä, että lapsille ei oltu laitettu lounasta koska mies oli vain istunut koneella. :/
Olen koittanut useita eri lähestymistapoja, mutta mikään ei tuota tulosta. Mies vähättelee ongelmiaan, lupaa puhuvansa niistä kaverinsa kanssa tms., muttei kuitenkaan puhu. Jos sanon suoraan, hän suuttuu ja mm. menettää ruokahalunsa, nätisti sanominen ei tee yhtään mitään. Lasten kanssa oloa koskien olen pyytänyt, itkenyt ja käskenyt. Ihan turhaa: ei toimi.
Olen itsekin ollut masentunut jo pitkään, mutta se ei näy arjessani ulospäin, koska syön lääkkeeni ja olen järjestänyt elämäni mahdollisimman tasaiseksi/vähän kuormittavaksi. Siksikin ärsyttää, kun mies ei tunnu ottavan vastuuta itsestään. Lapset tietävät missä mennään, jopa kuopus tajuaa, ja sanoikin "isi on aina surullinen". Miehen mielestä hän kyllä puuhailee lasten kanssa ym., mutta minä en muista, koska näin olisi käynyt viimeksi.
Kommentit (24)
Se on mies, ei se ota vastuuta. Kaikkein vähiten itsestään, herra paratkoon.
Mutta itse kysymykseesi: Hyväksy tilanne. Muuta et voi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on mies, ei se ota vastuuta. Kaikkein vähiten itsestään, herra paratkoon.
Mutta itse kysymykseesi: Hyväksy tilanne. Muuta et voi tehdä.
Taidat olla oikeassa. En itsekään keksi tähän ratkaisua. Kaipa sitten mies möllöttää, ja minä hoidan kaiken. Riskinä on tietysti se, että masennukseni pahenee stressin takia, mutta...niin. ap
Anna ultimatum: joko terapia tai ero. Tilanne ei tule tuosta paranemaan, kun mies ei näe ongelmaa, ja sinä olet viime kädessä se joka tekee miehenkin hommat.
Omakin jatkuvasti valittaa kun ahdistaa ja suruttaa mut silti ei voi hakea apua mistään ja tuntuu et hänen onnellisena pitäminen kaatuu yksin mun niskaan tai on mun läsnäolosta riippuvaista ja mä en jaksais. Stressaan omia juttuja jo ihan tarpeeksi enkä kaipais siihen toisen ihmisen murheita enää lisäksi. En tajua miks miehillä on niin helvetin korkea kynnys hakea minkäänlaista ammattiapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sano sille "Nyt on aika antaa sinulle penishierontaa!"
Se on muotijuttu.
Mies saa kyllä päivittäin seksiä, siitä ei ole kyse. Meillä on muutenkin hyvät ja lämpimät välit, mutta en tiedä kauanko, jos nykyinen meno jatkuu.
Kiitos vastauksista. Mies tosiaan käy töissä, ei viihdy siellä, mutta ei myöskään ole halukas palaamaan vanhaan työpaikkaansa tai etsimään aktiivisesti uuttakaan. Ei jaksa työpäivän jälkeen mitään, ja viikonloppuisinkaan ei enää halua tehdä muuta kuin istua koneella. Yhdessä vaiheessa (viime vuonna, kun vielä oli paikat auki) käytiin noin joka toinen viikonloppu lasten kanssa ajelulla tai sisäleikkipuistossa tai uimassa, mutta sitten mies sanoi, että ei halua enää. Jos jonnekin haluan lapsia viedä, saan lähteä yksin.
Terapialla uhkailu ei mielestäni ole reilua, varsinkaan kun siitä ei välttämättä ole mitään hyötyä. En ole eroamassa, mutta mietin että ehkä voisin alkaa elämään kuin mies ei kuuluisi tähän ydinporukkaan juuri nyt? Olisi helpompaa sietää, että kaikki on minun vastuullani, jos ei tarvitsisi miettiä miehen osuutta. Mies ei noin muuten sotke juurikaan tai tee mitään typerää, on vain koneella tai sitten töissä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Omakin jatkuvasti valittaa kun ahdistaa ja suruttaa mut silti ei voi hakea apua mistään ja tuntuu et hänen onnellisena pitäminen kaatuu yksin mun niskaan tai on mun läsnäolosta riippuvaista ja mä en jaksais. Stressaan omia juttuja jo ihan tarpeeksi enkä kaipais siihen toisen ihmisen murheita enää lisäksi. En tajua miks miehillä on niin helvetin korkea kynnys hakea minkäänlaista ammattiapua.
No tämä juurikin! Tunnen pari muutakin masentunutta miestä, ja heitä kaikkia yhdistää kyvyttömyys/haluttomuus tehdä asialle mitään: yksikään ei saa varattua aikaa lääkärille tai edes käveltyä päivystykseen, lainattua kirjaa aiheesta tai luettua edes ilmaista nettiartikkelia. Heille on aivan ylivoimaista laittaa ruokaa edes itselleen, osa käy jatkuvasti pikaruokapaikoissa (ja sitten itkee kun rahat loppu), osa ei vaan syö. Osa selviytyy leivällä.
On kyllä ihmeellistä uusavuttomuutta tämä, ettei oteta vastuuta itsestä, kun muu perhe kärsii. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sano sille "Nyt on aika antaa sinulle penishierontaa!"
Se on muotijuttu.
Mies saa kyllä päivittäin seksiä, siitä ei ole kyse. Meillä on muutenkin hyvät ja lämpimät välit, mutta en tiedä kauanko, jos nykyinen meno jatkuu.
Kiitos vastauksista. Mies tosiaan käy töissä, ei viihdy siellä, mutta ei myöskään ole halukas palaamaan vanhaan työpaikkaansa tai etsimään aktiivisesti uuttakaan. Ei jaksa työpäivän jälkeen mitään, ja viikonloppuisinkaan ei enää halua tehdä muuta kuin istua koneella. Yhdessä vaiheessa (viime vuonna, kun vielä oli paikat auki) käytiin noin joka toinen viikonloppu lasten kanssa ajelulla tai sisäleikkipuistossa tai uimassa, mutta sitten mies sanoi, että ei halua enää. Jos jonnekin haluan lapsia viedä, saan lähteä yksin.
Terapialla uhkailu ei mielestäni ole reilua, varsinkaan kun siitä ei välttämättä ole mitään hyötyä. En ole eroamassa, mutta mietin että ehkä voisin alkaa elämään kuin mies ei kuuluisi tähän ydinporukkaan juuri nyt? Olisi helpompaa sietää, että kaikki on minun vastuullani, jos ei tarvitsisi miettiä miehen osuutta. Mies ei noin muuten sotke juurikaan tai tee mitään typerää, on vain koneella tai sitten töissä.
ap
Eli haluat antaa lapsille epäterveen parisuhteen kuvan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sano sille "Nyt on aika antaa sinulle penishierontaa!"
Se on muotijuttu.
Mies saa kyllä päivittäin seksiä, siitä ei ole kyse. Meillä on muutenkin hyvät ja lämpimät välit, mutta en tiedä kauanko, jos nykyinen meno jatkuu.
Kiitos vastauksista. Mies tosiaan käy töissä, ei viihdy siellä, mutta ei myöskään ole halukas palaamaan vanhaan työpaikkaansa tai etsimään aktiivisesti uuttakaan. Ei jaksa työpäivän jälkeen mitään, ja viikonloppuisinkaan ei enää halua tehdä muuta kuin istua koneella. Yhdessä vaiheessa (viime vuonna, kun vielä oli paikat auki) käytiin noin joka toinen viikonloppu lasten kanssa ajelulla tai sisäleikkipuistossa tai uimassa, mutta sitten mies sanoi, että ei halua enää. Jos jonnekin haluan lapsia viedä, saan lähteä yksin.
Terapialla uhkailu ei mielestäni ole reilua, varsinkaan kun siitä ei välttämättä ole mitään hyötyä. En ole eroamassa, mutta mietin että ehkä voisin alkaa elämään kuin mies ei kuuluisi tähän ydinporukkaan juuri nyt? Olisi helpompaa sietää, että kaikki on minun vastuullani, jos ei tarvitsisi miettiä miehen osuutta. Mies ei noin muuten sotke juurikaan tai tee mitään typerää, on vain koneella tai sitten töissä.
ap
Eli haluat antaa lapsille epäterveen parisuhteen kuvan?
Ei, vaan haluan antaa lapsille kuvan, ettei perheenjäsentä hylätä kun tällä on vaikeaa.
Mies ei juo, ostele pakkomielteisesti tai pelaa rahojaan, saati ole väkivaltainen, joten en ymmärrä miksi pitäisi erota. Elämä ei ole täydellistä; minä olen luvannut olla mieheni kanssa myös vastoinkäymisissä. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omakin jatkuvasti valittaa kun ahdistaa ja suruttaa mut silti ei voi hakea apua mistään ja tuntuu et hänen onnellisena pitäminen kaatuu yksin mun niskaan tai on mun läsnäolosta riippuvaista ja mä en jaksais. Stressaan omia juttuja jo ihan tarpeeksi enkä kaipais siihen toisen ihmisen murheita enää lisäksi.
Täälläkin yksi viihdytyspiika/kotiterapeutti/kaikesta vastuussa ollut vaimo, nykyään ex-vaimo.
Mulle tuli vihdoin vuosien jälkeen se valaistuminen, että en vaan pysty, eikä myöskään ole mun asia pitää toista onnellisena. Yksinkertainen totuus, mutta niin kumman vaikea hyväksyä. Sitten vain lähdin.
Sitä helpotuksen määrää en voi sanoin kuvailla.
Mutta jatkakaa muut kaikin mokomin. Ehkä juuri teillä on se ihmeellinen kosketus, joka saa vuosia kroonisesti masentuneen miehen sadunomaisesti paranemaan rakkautenne voimasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omakin jatkuvasti valittaa kun ahdistaa ja suruttaa mut silti ei voi hakea apua mistään ja tuntuu et hänen onnellisena pitäminen kaatuu yksin mun niskaan tai on mun läsnäolosta riippuvaista ja mä en jaksais. Stressaan omia juttuja jo ihan tarpeeksi enkä kaipais siihen toisen ihmisen murheita enää lisäksi.
Täälläkin yksi viihdytyspiika/kotiterapeutti/kaikesta vastuussa ollut vaimo, nykyään ex-vaimo.
Mulle tuli vihdoin vuosien jälkeen se valaistuminen, että en vaan pysty, eikä myöskään ole mun asia pitää toista onnellisena. Yksinkertainen totuus, mutta niin kumman vaikea hyväksyä. Sitten vain lähdin.
Sitä helpotuksen määrää en voi sanoin kuvailla.
Mutta jatkakaa muut kaikin mokomin. Ehkä juuri teillä on se ihmeellinen kosketus, joka saa vuosia kroonisesti masentuneen miehen sadunomaisesti paranemaan rakkautenne voimasta.
En ainakaan itse usko, että mies paranee minun takiani. Mutta haluan silti olla hänen kanssaan. En aio pitää häntä onnellisena tai muutenkaan hyysätä, en myöskään uhrautua liikaa. Mies on itse vastuussa omasta olostaan. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mä ymmärrän miksei halua mennä lääkäriin. Ei sieltä saa apua masennukseen vaan mielialalääkkeet eikä niistä ole hyötyä kuin alle puolelle niitä syövistä.
Minä masennuksesta kärsineenä miehenä hain - ja sain - apua työterveyden kautta.
Kuuluuko miehesi työterveyteen työterveyspsykologin palvelut? Jos kuuluu, sinne voisi miehellä olla motivaatiota mennä, jos sen voi vieläpä tehdä työaikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä ymmärrän miksei halua mennä lääkäriin. Ei sieltä saa apua masennukseen vaan mielialalääkkeet eikä niistä ole hyötyä kuin alle puolelle niitä syövistä.
Niin, kukapa yrittäisi parantua, ellei onnistuminen ole täysin varmaa.
eiku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on mies, ei se ota vastuuta. Kaikkein vähiten itsestään, herra paratkoon.
Mutta itse kysymykseesi: Hyväksy tilanne. Muuta et voi tehdä.
Taidat olla oikeassa. En itsekään keksi tähän ratkaisua. Kaipa sitten mies möllöttää, ja minä hoidan kaiken. Riskinä on tietysti se, että masennukseni pahenee stressin takia, mutta...niin. ap
Ja sitten lapsillasi on kaksi masentunutta vanhempaa yhden sijasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omakin jatkuvasti valittaa kun ahdistaa ja suruttaa mut silti ei voi hakea apua mistään ja tuntuu et hänen onnellisena pitäminen kaatuu yksin mun niskaan tai on mun läsnäolosta riippuvaista ja mä en jaksais. Stressaan omia juttuja jo ihan tarpeeksi enkä kaipais siihen toisen ihmisen murheita enää lisäksi. En tajua miks miehillä on niin helvetin korkea kynnys hakea minkäänlaista ammattiapua.
No tämä juurikin! Tunnen pari muutakin masentunutta miestä, ja heitä kaikkia yhdistää kyvyttömyys/haluttomuus tehdä asialle mitään: yksikään ei saa varattua aikaa lääkärille tai edes käveltyä päivystykseen, lainattua kirjaa aiheesta tai luettua edes ilmaista nettiartikkelia. Heille on aivan ylivoimaista laittaa ruokaa edes itselleen, osa käy jatkuvasti pikaruokapaikoissa (ja sitten itkee kun rahat loppu), osa ei vaan syö. Osa selviytyy leivällä.
On kyllä ihmeellistä uusavuttomuutta tämä, ettei oteta vastuuta itsestä, kun muu perhe kärsii. ap
Uus?
Ennenvanhaanko miehet masennukseen hakivat apua?
Alkosta korkeintaan.
Huhhuh....
Tietenkään ei perheenjäseniä hylätä kun sairastavat mutta jos ei hae apua ja sillä tavoin tekee hallaa omalle perheelleen ja varsinkin lapsilleen on syytä kyllä miettiä uudestaan mikä on hyväksi lapsille.
Meillä mies oli masentunut ja lopuksi sanoin että hakee apua tai tulee ero. Ero tuli.
No ensimmäinen askelhan on haukkua mies netissä ja sitten toinen yleistää kaikkiin suomen miehiin ja ryhtyä vihaamaan koko sukupuolta.
Kerron hieman taustaa: olen 40+ mies. Minulla on parisuhdehistoriassa (onneksi takanapäin) yli 5 vuoden mittainen masennusjakso.
Miksi oli vaikea hakea apua? Koska minulle oli pikkulapsesta asti kerrottu, että miehille kaikki on helppoa ja oikeat miehet menestyvät ja selviytyvät. En ollut kai koskaan kuullut puhuttavan empaattisesti miehestä, jolla menee huonosti. Pelottaa myöntää, että jossain vaiheessa elämääni olisin mieluummin tappanut itseni kuin myöntänyt olevani masentunut. Parisuhteessa oleminenkin tuntui masentuneena vain roolilta, joka piti täyttää. Piti hoitaa kotitöitä, antaa läheisyyttä naiselle, käydä kaupassa, opiskella. Sisältä vain tuntui kuolleelta enkä kyennyt oikeastaan pakollisten asioiden lisäksi mihinkään muuhun kuin istumaan koneella. Enkä edes nauttinut siitä. Ahdistuin vain. Sain valtavan netti/peliriippuvuuden, jota en tajunnut kovin nopeasti. Viimein sitten hakeuduin mielenterveysfoorumeille ja sieltä sain voimia mennä lääkäriin. Siitä se humppa sitten vasta alkoikin. Vei puoli vuotta ja ties kuinka monta käyntiä ja kyselyä ennen kuin sain mitään apua mistään.
Lopulta lääkeruletista löytyi sopivat mömmöt ja reilu vuosi maksiannostuksella alkoi helpottaa.
Mitä tuosta sitten opiksi? Minulla meni todella kauan tajuta itse, että tarvitsin apua. Se on jotain mitä miehille vain ajetaan tajuntaan pienestä lähtien. Eikä sitä auta sitten säännölliset manflu ja "miesten valittaminen on säälittävää" -kampanjat. Puolison huoli/huomio tuntui useimmiten konkretisoituvan vaatimuksina. Tuntui, että hän oli aina puhumassa siitä mitä minun pitäisi olla ja tehdä. Tuli tunne, että olisin saanut vaikka kuolla kunhan olisin siitä huolimatta vienyt roskat ulos.
Näin jälkikäteen tulee mieleen, että kunpa hän olisi joskus kysynyt olenko minä onnellinen tai mitä minä haluaisin muuttaa siinä tilanteessa. Toin omia tarpeita toki ilmi, mutta ne aina kumottiin tai oli jokin syy miksi minun haluihin tai toiveisiin ei tarvinnut reagoida.
Mutta komppaan muutamia tässä ketjussa siitä, että jos toiselle ei mene viesti perille niin pitää ravistella. Toisen voi joutua pakottamaan puhumaan. Tärkeintä olisi saada havahtuminen tilanteeseen perille. Siinä kannattaa unohtaa ne kotityöt sun muut. Mielestäni tuo lasten "isi on surullinen" on hyvä lause toistaa. Isänä tuollaisen kuuleminen löisi todella kovaa kasvoille. Voi koittaa myös ohjata mielenterveyssivustoille tai sellaisille. Myös masennusseulan (eli sen kyselytestin) voi työntää tehtäväksi toiselle. Onnellisuus ja mitä haluaisit muuttaa tilanteessa ovat hyviä kysymyksiä asiaan. Vaikka siinä voi polttaa näppinsä, niin ehkä voi miettiä pystyisitkö saamaan tulitukea joltain miehesi kaverilta (veli, hyvä ystävä)? Jos sinulla on masennushistoriaa, niin ehkä voisit pyytää miestä tekemään masennusseulat sun muut vähän kuin tukena sinulle?
Olen puhunut pariterapiaan menemisestä, sairasloman hakemisesta, luoja ties mistä. Aina löytyy jokin syy miksi hän ei tee näin.
Meillä on pitkä liitto takana, enkä ole eroamassa. ap