Isän kuolema. Ei oltu läheisiä mutta jäi outo tunne kun kuoli pois. Kai se on jonkinlaista surua.

Otan osaa. Varmasti etäisemmänkin vanhemman kuolema voi herättää surua. Itse olen etäisempi äitini kanssa, mutta rakastan häntä silti vaikkei meillä yhteistä puhuttavaa juuri ole, emme ole samalla aaltopituudella.

Minulla on ollut hyvin läheinen suhde isääni nuorempana. Naimisiin mennessäni etäännyimme koska hän ei pitänyt miehestäni. Aikuistuessa olen myös ymmärtänyt, ettei suhde ollut aivan ihanteellinen vaan olin lapsena osin sairaan isäni hoitaja ja seuraneiti. Pidän kyllä itsestäni sellaisena ihmisenä, joksi kasvoin, mutta samalla minua surettaa se, etten kykene ihailemaan isääni samalla lailla vaan on hyväksyttävä hänen inhimilliset puutteensa ja niitä on itse asiassa valtavasti. Rakastan silti. Pelkään myös hänen kuolemaansa jo itseäni ajatellen, kuka minua sitten rakastaa ja kenen apuun voi luottaa. Toiseksi isä meni tervehtymään ja haalimaan omaisuutta viime vuosina eikä minulla olisi varaa ostaa sisarteni osuuksia, jolloin varmasti kaikki isän rakentama perintö pitäisi myydä koska sisaret haluaisivat perinnön rahana ja pistää palamaan. Toivon, että isän kuollessa voin ostaa hänen perintönsä sisariltani, jotta se säilyy sellaisena kuin hän on toivonut. Hän on hyvin taitava käsistään ja hänen hankkimansa omaisuus on suurimmaksi osaksi sellaista, jonka on ollut tarkoitus sellaisenaan jäädä lapsille häneltä rakkaudella tehtynä, tuntuu pahalta ajatus, ettei mitään jäisi jäljelle paitsi muistot sairastelusta ja isästä, joka rakasti enemmän.

Ei suomalainen rakkaus- sanaa viljele ylenpalttisesti.

Se on varattu romanttiselle ralkaudelle.

Yritän kyllä omille lapsilleni sanoa, että olette minulle rakkaita.

Olen lapsena istunut isän sylissä, mutta isompana ei fyysinen hellyys ole kuulunut asiaan.