Antaako lapsi koskaan anteeksi, että äiti muutti pois?

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on vihainen, koska kokee olevansa niin huono ja sairas, että sai äidin lähtemään pois.  Siitä se paha olo tulee.

Niin, siksi haluaisinkin saada häneen yhteyden, ettei jää sitä fiilistä. Että hän on rakas kaikesta huolimatta, ja että yritän ponnistaa takaisin tukemaan häntä. Mutta lapsi on toistaiseksi blokannut Whatsappin ja isän mielestä minun ei pitäisi olla yhteydessä. En siis tiedä, pitäisikö tykittää jotain muuta kautta. Kun olen yrittänyt, lapsi on ollut vihamielinen.

Vierailija kirjoitti:

Voiko lapsi jotenkin oireilla myös teidän vanhempien huonoa parisuhdetta?

Meidän vanhempien suhde kieltämättä muuttui huonommaksi lapsen aiheuttaman stressin vuoksi, mutta eniten huononi molempien suhde itse lapseen. Sanoin miehelle monta kertaa, että hänen pitäisi mennä terapiaan, koska hänellä ei ollut mitään välineitä lapsen ongelmien käsittelyyn, eikä hän osannut olla tälle sellainen jämäkkä, mutta turvallinen aikuinen. Lopulta lapsi tukeutui pelkästään minuun ja oli todella vihamielinen isäänsä kohtaan. Kun minä poistuin kuviosta, tilanne muuttui päin vastaiseksi. 

Isällä on paremmat tukiverkot hoitaa tätä keissiä eteenpäin ja lisäksi koen, että kun hän niin monta vuotta vetäytyi vastuusta ja oikeastaan omalla käytöksellään vain pahensi tilannetta, nyt on hänen aikansa miehistyä ja ottaa vetovastuu. Usein tuntuu, että kotona on teini ja pikkupoika ja vain yksi aikuinen = minä. Lapsen isä yrittää olla sellainen "kaveri-isä", mutta ei sellainen näiden erityisten kanssa toimi, se luo vaan lisää kaoosta.

Itse olen äitini hylkäämä, mutta nykyään kun olen aikuinen, olemme hyvin läheisiä. Anteeksi antoon meni useampi vuosi. Hylkäämisen jälkeen meni reilu vuosi ennen kuin puhuin hänen kanssaan sanaakaan. Isäni toimi välien selvittäjänä ja patisti minua puhumaan äitini kanssa useaan otteeseen. Olin 14-vuotias äidin hylätessä. Kyllä se siitä, anna lapselle aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan antanut. Olen nyt 24-vuotias, äiti otti mielenterveysongelmien takia hatkat ollessani 8-vuotias.

Tiedän hyvin mitä mielenterveysongelmat tekevät ihmiselle, ja niitä ei kuulu missään tapauksessa vähätellä. Parempi lähteä pois kuin kiduttaa itseään siihen pisteeseen että tekee jotain itselleen, saati sitten pahimmassa tapauksessa myös lapselleen.

Mutta anteeksi en ole antanut, enkä tule antamaan. En koe aktiivista vihaa tai surua, en anna sen vaikuttaa elämääni enkä vello tapahtuneessa. Ymmärrän miksi äitini lähti, mutta se ei tee hänen teostaan oikeudenmukaista. Lapsen ei kuulu joutua asemaan jossa joutuu olemaan "äiti äidilleen" ja ymmärtämään tätä laittaen omat tarpeensa ja tuntemuksensa sivuun.

Emme ole enää väleissä äitini kanssa, ja hyvä niin. En kaipaa häntä.

Ymmärrät AP varmasti ettei sinulla ole "oikeutta" lapseen enää vanhempana jos välit nyt tulehtuvat.

Voimia sinulle, mutta eritoten lapsellesi.

Tätä juuri eniten pelkään, että välit eivät enää koskaan palaudu ennalleen, koska lapsen reaktio on niin jyrkkä. Yrittikö sinun äitisi parantaa välejä? Pyytää anteeksi? Kuinka pitkään hän oli poissa? Halusiko hän palata tai ottaa sinut asumaan uudestaan luokseen?

Itse en koe kärsiväni mielenterveysongelmasta muuta kuin siinä akuutissa mielessä, joka tulee burn outin myötä. Onhan sekin mielen romahtaminen, mutta ei krooninen tila. Koen jo nyt 1,5 kuukauden jälkeen voivani henkisesti paljon paremmin, mutta tuo lapsen suhtautuminen huolettaa kyllä kovasti. Olen myös lukenut, että olisi lapsen psyyken kannalta parempi, jos välit säilyisivät. Koin itseasiassa olevani aika hyvä äiti niin kauan kuin jaksoin, yritin koko ajan parhaani. Kävin kursseja, luin kirjoja neurokirjon lasten kasvatuksesta, hain apua, etsin terapeutteja ja tukiryhmiä, yritin parhaani mukaan ohjata, tukea ja kannustaa lastani, pysyä positiivisena ja rauhallisena niissä loputtomissa kriisitilanteissa, kunnes en enää jaksanut.

Meidän välit omaan lapseen olleet aina huonot, ollut haasteellinen alusta alkaen. (myöhemmin todettu adhd) Jouduin ns nostaa kädet pystyyn kun oli n. 13v, kun mistään ei tullut mitään. Isälleen muutti asumaan. Vuosia kulunut mutta edelleen olemattomat välit, olen surrut sitä ja tajunnut ettei se tule muuttumaan. Sille en voi mitään, etkä välttämättä säkään omassa tilanteessasi.

Luulen, että itseasiassa paras ratkaisu kaikkien kannalta olisi vuoroasuminen. Toinen vanhempi saa levätä aina sillä viikolla kun lapsi on toisen vanhemman luona. Tuolla kommentoija nro 20 (muistaakseni) oli ymmärtänyt asian aivan oikein, että lapsen järjestämässä sirkuksessa ei oikein enää parisuhteellekaan jäänyt paukkuja.

Meillä oli vuosien varrella itseasiassa useita vuoroveto-järjestelyjä. Mies matkusti paljon työn puolesta ja minä oli usein lapsen kanssa kahdestaan sen vuoksi. Minä vastaavasti otin useampia 1-3 viikon lomia jaksaakseni arkea lapsen kanssa. Ei siis ole uusi tilanne, että lapsi elää kahdestaan isänsä kanssa, mutta koskaan ei näin pitkään. Minä taas olin pisimmillään kahdestaan lapsen kanssa melkein 2 kuukautta. Lapsi toimi yleensä paremmin vain yhden vanhemman ollessa paikalla. Paljon sitä veivattiin jo vuosi ennen lähtöäni, että pitäisikö erota kun ei tätä tilannetta jaksa enää kukaan. Vai pitäisikö lapsi laittaa laitokseen. Mutta kun ne sijoituksetkin voivat mennä pieleen ja pahentaa vaan lapsen tilaa entisestään. Lapsi ei välttämättä saa mitään psykiatrista apua, eikä välttämättä paljon muutakaan empatiaa. Tämän tyyppiset lapset varsinkaan, jotka oireilevat väkivaltaisesti ja aggressiivisesti, kieltäytyvät  yleisesti ottaen kaikesta yhteistyöstä, soittavat naamaansa, eivät kunnioita auktoriteetteja ja rettelöivät aikuisille joka käänteessä.  

Joku tuolla aikaisemmin oli huolissaan isästä: no isä tosiaan on koko ajan enenevässä määrin luopunut koko kasvatustehtävästä ja ollut itse kuin yksi lapsi lisää kuviossa. Molemmat käyvät nyt terapiassa ja toivon, että isäkin ryhdistäytyy ja olisi kiinnostuneempi lukemaan edes jotain kirjoja erityislasten kanssa toimimisesta ja myös toteuttaisi näitä oppeja. Isä antoi piut paut kaikelle, mitä yritin hänelle vuosikausia kertoa johdonmukaisesta kasvatuksesta, rajojen tärkeydestä ynnämuusta ja omalla käytöksellään vain edesauttoi tilanteen pahenemista. Puolen aikaa hän ei ymmärtänyt lainkaan, miten lapsen kanssa olisi pitänyt toimia. Jotenkin minusta tuntui, että minun piti yrittää kahden aikuisen edestä pitää pakettia kasassa edes jotenkuten.

Jos mulla olisi tuollainen lapsi niin unohtaisin sen ja jatkaisin elämääni. Vaihtaisin varmaan nimeä ja alottaisin uuden elämän.

N27

Vierailija kirjoitti:

Jos on poika, niin isän suurempi osallistuvuus tuo varmasti lisäarvoa. Ja onhan terapia, eikä ole enää ihan pieni.

Eikö tyttö tarvitse isää yhtä paljon kuin poikakin?

Vierailija kirjoitti:

Meidän välit omaan lapseen olleet aina huonot, ollut haasteellinen alusta alkaen. (myöhemmin todettu adhd) Jouduin ns nostaa kädet pystyyn kun oli n. 13v, kun mistään ei tullut mitään. Isälleen muutti asumaan. Vuosia kulunut mutta edelleen olemattomat välit, olen surrut sitä ja tajunnut ettei se tule muuttumaan. Sille en voi mitään, etkä välttämättä säkään omassa tilanteessasi.

Olen pahoillani puolestasi. Minulla taas oli lapseen todella lämpimät ja läheiset välit, kaikista haasteista huolimatta. Se oli sellaista vuoristorataa, kuin sekopäisessa parisuhteesssa, jossa huudetaan ja rakastetaan nollasta sataan joka päivä. Hän sanoi isälleenkin, että kukaan ei ymmärrä häntä niin kuin äiti. Siksi olenkin nyt järkyttynyt tästä valtavasta vihamielisyydestä. Ymmärrän, että petin hänen luottamuksensa, mutta olin jotenkin ollut siinä uskossa, että meidän välinen side kantaa ja että lapsi haluaisi pysyä yhteydessä. Lähtiessäni sanoin, että koska tahansa saa olla yhteydessä, vaikka en jaksakaan asua saman katon alla. Lähtiessäni en kuitenkaan tiennyt miten pitkän tauon tarvitsisin ja tein myös selväksi sen, etten pysty jatkamaan elämistä lapsen kanssa, jos meno jatkuu samanlaisena. Kaikki muu olisi ollut valhetta ja todella halusin, että hän ryhdistäytyy ja ymmärtää vihdoin, että hän ei kertakaikkiaan voi jatkaa enää samalla tyylillä. Sen vahingollista myös hänelle itselleen ja ajaa hänet ennen pitkää tilanteeseen, jossa laitos on ainoa mahdollinen asuinpaikka. Tällaisen lapsen kanssa on niin puun ja kuoren välissä: yrittää antaa rakkautta niin paljon kuin suinkin, mutta pakko ne rajatkin sille lapselle on vetää ja saada hänet ymmärtämään, että hän itse tulee kärsimään omasta käytöksestään kaikista eniten, jos ei suostu muutoksen polulle. Lapsi vastusti kaikkia terapioita myös, jonka takia niistä ei ollut mitään hyötyä.

Ei koskaan sellaista ei unohda.

Sanon suoraan lapsesi ei voi koskaan antaa anteeksi sitä sinulle, hän ajattelee olevansa hirveä lapsi.

Hän luulee olevansa se jonka vika asia on vaikka tosiasissa se ei ole lapsen vika.

minun tapakusessani se tuska johti viiltelyyn ja itsemurhayritykseen.

t. Äidin hylkäämä

Vierailija kirjoitti:

Jos mulla olisi tuollainen lapsi niin unohtaisin sen ja jatkaisin elämääni. Vaihtaisin varmaan nimeä ja alottaisin uuden elämän.

N27

Niinpä... Näihin hulluihin lapsiinkin kuitenkin kiintyy ja toivoo niin kovasti, että osaisi heitä auttaa ja saisi heidät muuttumaan "normaaleiksi". On hänessä paljon hyviäkin puolia, ne vain tahtovat jäädä ongelmallisen käytöksen varjoon. Hänen ongelmansa ovat vuosien saatossa myös monimutkaistuneet ja vaikka jossain asiassa on päästy eteenpäin ja parempaan suuntaan, on tilalle tullut jotain uutta haastetta, kuten masennusta. Lapsi itsekin ymmärtää toimintansa seuraukset, mutta ei kykene hillitsemään itseään. Sitä on tuskallista seurata.

Jaa, kinkkinen tilanne. Tuollaisten kauhuskenaarioiden takia päätin, ettei minulle tule lapsia. Töiden puolesta tiedän, että esim. nepsy-lapset voivat olla ihan hirviöitä, jotka imevät elämänilon ympäriltään. On traagista, että sinunkin lapsesi on ehkä aikanaan ollut kovasti toivottu ja odotettu lapsi, ja sitten asiat menee näin. 

Moni mieshän ottaa hatkat lapsensa elämästä ja jos kerran kuussa tapaa vaikka pitsalla, se riittää. Ikävä, ettei äidille anneta samaa oikeutta. Toisaalta näen myös lapsesi näkökulman ja hänestä varmasti tuntuu kurjalta eikä pienenä ihmisenä pysty ymmärtämään sinun uupumistasi. 

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan antanut. Olen nyt 24-vuotias, äiti otti mielenterveysongelmien takia hatkat ollessani 8-vuotias.

Tiedän hyvin mitä mielenterveysongelmat tekevät ihmiselle, ja niitä ei kuulu missään tapauksessa vähätellä. Parempi lähteä pois kuin kiduttaa itseään siihen pisteeseen että tekee jotain itselleen, saati sitten pahimmassa tapauksessa myös lapselleen.

Mutta anteeksi en ole antanut, enkä tule antamaan. En koe aktiivista vihaa tai surua, en anna sen vaikuttaa elämääni enkä vello tapahtuneessa. Ymmärrän miksi äitini lähti, mutta se ei tee hänen teostaan oikeudenmukaista. Lapsen ei kuulu joutua asemaan jossa joutuu olemaan "äiti äidilleen" ja ymmärtämään tätä laittaen omat tarpeensa ja tuntemuksensa sivuun.

Emme ole enää väleissä äitini kanssa, ja hyvä niin. En kaipaa häntä.

Ymmärrät AP varmasti ettei sinulla ole "oikeutta" lapseen enää vanhempana jos välit nyt tulehtuvat.

Voimia sinulle, mutta eritoten lapsellesi.

Lapsen ei tarvitse olla äiti äidilleen, mutta sinä et ole enää lapsi vaan aikuinen. Tuossa iässä olisi pitänyt jo emotionaalisesti kasvaa lapsi vaiheen yli ja alkaa tarkastella menneisyyttä aikuisen silmin ja järjellä, sekä selittää sisäiselle lapselleen asiat niin että tämä ymmärtää. Asenteesi on henkisesti kypsymättömän ihmisen. Olet itse sen vuoksi aivan samassa riskissä kuin äitisikin.

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan sellaista ei unohda.

Sanon suoraan lapsesi ei voi koskaan antaa anteeksi sitä sinulle, hän ajattelee olevansa hirveä lapsi.

Hän luulee olevansa se jonka vika asia on vaikka tosiasissa se ei ole lapsen vika.

minun tapakusessani se tuska johti viiltelyyn ja itsemurhayritykseen.

t. Äidin hylkäämä

Niin ja olin ennen itse täysin normaali mutta äitini masentunut mielenterveys häiriöinen

T. Sama henkilö

Ei anna ,hyväksy se .Olet pettänyt lapsesi , älä odota mitään häneltä. 

Unohda lapsesi . 

Kai nyt ymmärrät että lapsi syyttelee itseään sinun pahoinvoinnista. 

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan sellaista ei unohda.

Sanon suoraan lapsesi ei voi koskaan antaa anteeksi sitä sinulle, hän ajattelee olevansa hirveä lapsi.

Hän luulee olevansa se jonka vika asia on vaikka tosiasissa se ei ole lapsen vika.

minun tapakusessani se tuska johti viiltelyyn ja itsemurhayritykseen.

t. Äidin hylkäämä

Eikö anna anteeksi, vaikka tulisin takaisin ja haluaisin palauttaa välit ennalleen? Ja juteltaisiin läpi, mitä siinä kävi? Eikö hän tule ymmärtämään, että kuka tahansa voi uupua, kun kuormaa tulee liikaa? Myönnettäköön, hän OLI se ylikuormittumisen syy, mutta oli siinä muutakin: emme saaneet perheenä mitään kunnollista tukea, meitä vanhempia vain haukuttiin huonoiksi vanhemmiksi ja meitä painostettiin itse muuttumaan ja muuttamaan lasta, mutta vaikka mitä tein, en onnistunut muuttamaan tilannetta paremmaksi. Painetta ja painostusta tuli siis joka suunnalta, tukea ja apua ei mistään. Itsekin yritettiin etsiä ja lapsi käynyt terapioissa, mutta on hankala hoidettava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on poika, niin isän suurempi osallistuvuus tuo varmasti lisäarvoa. Ja onhan terapia, eikä ole enää ihan pieni.

Eikö tyttö tarvitse isää yhtä paljon kuin poikakin?

Ei tarvitse. Näitä on tutkittu. Poika tarvitsee enemmän isäänsä erossa ja isälle jääneet pojat selviää paremmin erossa. Tyttöjen mielenterveys ei tainnut olla erityisesti kummankaan kantimissa.

Jos on hyvä selitys, varmaan ymmärtää isompana mikä oli tilanne. Jos ei kerro selityksiä, ei kai ymmärrä. Et oikein voinut tilanteelle mitään, että se eskaloitui, moni muukin olisi mennyt eri asuntoon. Joskin lapsi kai toivoo jonkinlaista yhteydenpitoa lapsuudessa, mutta siihen aikaan ehkä oli vaikea saada apua lapsen tilanteeseen. 

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Ei anna ,hyväksy se .Olet pettänyt lapsesi , älä odota mitään häneltä. 

Unohda lapsesi . 

Kai nyt ymmärrät että lapsi syyttelee itseään sinun pahoinvoinnista. 

Höpsis! Ei se aina noinkaan mene.

Minun äitini "hylkäsi" minut ja veljeni, kun olimme 6v ja 3v. Syynä oli avioero isästäni, äidin alkoholismi ja uusi rakkaus. Siirryimme siis veljeni kanssa asumaan isämme luokse, kun äiti ei pitänyt meistä huolta. Olimme usein heitteillä ja nälässä koska äiti oli viihteellä.

Miksi aina sanotaan, että lapset syyttävät itseään siitä, että vanhemmat eroavat tai hylkäävät? En minä ole ainakaan koskaan kokenut em. tapahtuneista asioista syyllisyyttä tai kantanut kaunaa. Toki olen ollut surullinen siitä, että äiti ei kyennyt huolehtimaan, mutta en ole koskaan häntä vihannut tai pistänyt välejä poikki hänen kanssaan. Nyt tosin äiti on jo kuollut, kuten myös isänikin. 

Kyllä minä ymmärsin jo lapsena, että äiti on alkoholisti ja siksi kykenemätön huolehtimaan, vaikka kukaan ei sitä minulle selittänytkään. Nyt vasta vanhempana ja omien lasten myötä olen tajunnut, että mitä jäin vaille ilman äitiä ja hänen huolenpitoaan. Tunnen vain sääliä ja myötätuntoa edesmennyttä äitiäni kohtaan, sillä hän ei edes tajunnut miten paljon hänen menetti luopuessaan lapsistaan ja päihteettömästä elämästä.

Ei äidinkään tarvitse kestää kaikkea. Teit oikein kun säilytit oman mielenterveyden. Elämä jatkuu.