Miten ikinä selviän isän kuolemasta?

Otan osaa.

Mulla meni kymmenen vuotta ennenkuin olo helpottui.

Järjellä selviää, vaikka pahalta nyt tuntuisikin. Se nyt vain on luonnonlaki (tai uskisten mielestä jumalan tahto) että vanhemmat yleensä kuolevat ennen lapsiaan.

Ei nyt tässä hetkessä lohduta, mutta aika tekee tehtävänsä. Koko sydämestäni otan osaa. Meillä kaikilla on vain se yksi ja ainoa isä.

Otan osaa. Yritä ajatella, että isäLläsi on nyt kaikki hyvin.

❤️

Isäni kuoli kesällä. Rakkaus ei. Lämmin osanottoni.

Paljon voimia. Anna surun tulla, se on aluksi tuskaa. Ajan kanssa muuttaa muotoaan ja päällimmäisenä mieleen jää hyvät muistot.

Otan sydämestäni osaa.

Menetin oman isäni lapsena ja vasta nyt vuosikymmeniä myöhemmin voin sanoa, että olen toipunut.

Sure rauhassa. 

Lopulta huomaat, että kestit kuitenkin.

Oma äiti kuoli viisi vuotta sitten ja vieläkin välillä vaikeeta. Kyllä se aika ison tyhjän kolon on omaan sydämeen jättänyt. Voimia.

Lapsena selvisin hyvin siitä, mutta tyttönä, en poika joka kaipaa isää. Kysymyksiä tuli siitä kyllä. Toinen vanhempi jäi kuitenkin jäljelle. 

Hetki kerrallaan. Anna hyvien muistojen lohduttaa. Olen pahoillani menetyksestäsi.

Positiivista huomata että naiset voivat pitää isistään. Kun lukee millasita m1esvihaa täällä on, niin positiivinen yllätys tosiaan.

Ainakaan et joudu katsomaan isän vajoamista dementiaan. Muuttumista vääjäämättömästi eläväksi kuolleeksi, joka ei enää tunne lastaan.

Ensiksin saa surra. Toiseksi yksin ei tarvitse selvitä. Hae apua rohkeasti. Sinun ei tarvitse esittää ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saat hellittää ja se on täysin ymmärrettävää. Onko sinulla läheisiä eli tukea lähipiiristä? Tietysti ihmiset surevat eri tavalla, mutta ei kannata vetäytyä sen takia, että ei halua olla taakaksi. Eristäytyminen tapahtuu usein näissä tilanteissa helposti, mutta ei kannata ns. jättää itseään yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ainakaan et joudu katsomaan isän vajoamista dementiaan. Muuttumista vääjäämättömästi eläväksi kuolleeksi, joka ei enää tunne lastaan.

Olipa lohduttava kommentti... Oletko kuullut empatiasta?

Mullakin kuoli heti syöpädiagnoosin jälkeen yllättäen 2 vuotta sitten. Ei ollut kovin vanha, alle 70 ja hyvässä kunnossa. Ekat päivät, viikot ja kuukaudet oli pahimmat, olo aaltoili ja tuntui välillä samalta kuin ihan alussa, ei voinut uskoa todeksi. Noin vuoden kohdalla olo alkoi selvästi tasaantumaan. Näen yhä paljon unia isästä ja jos joku äkkiä kysyisi saattaisin melkein väittää että se on elossa. Kai sitä vaan tottuu ettei se ole arjessa mukana, mieli ei enää kauhistu siitä tiedosta joka kerta.

Se täytyy vielä sanoa, että isän kuoleman jälkeinen aika oli tosi yksinäistä. Kukaan ei kysynyt miten minulla meni, vaan pyysi minulta palveluksia ja kaatoi omia asioitaan ja huoliaan minun niskaan. Olisi ollut ihanaa saada vähän levätä.

<3

Sain verenperintönä isältäni uteliaisuuden elämää ja huomista kohtaan. Suren ja välillä itkeä vollotan, mutta samalla ajattelen, miten isäni halusi meidän lasten elävän näköistämme elämää, hyvää ja onnellista. Isä oli minulle se peruskallio, josta oli hyvä ponnistella kokeilemaan omia siipiä. Yritän pitää itseni järjissäni ajatellen, ettei isäni halua minun surevan itseäni pois elämästäni kokonaan.

Isäni oli jo iäkäs, joten ihan yllätyksenä ei suru-uutinen tullut, mutta eipä siihen voi valmistautua, rakkaat poistuu tuonpuoleiseen aina liian aikaisin.