Lue keskustelun säännöt.
Eroajatukset pitkässä parisuhteessa
16.03.2021 |
En nyt tiedä kenelle tästä puhuisin niin kirjoitanpa tänne. Jos joku vaikka osaisi auttaa. Sydän hakkaa jo pelkästään tätä kirjoittaessa.
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 7 vuotta. Meillä on kaksi lasta, alle 4-vuotiaita molemmat.
Mies on jäänyt 7 vuoden aikana kiinni muutaman kerran muille flirttailevien viestien lähettelystä. Kerran, pari vuotta sitten, jäi kiinni baari-illan jälkeisestä pussailusta jonkun randomin muijan kanssa. Ehkä sanomattakin selvää, että luottamus on rakoillut tosi pahasti.
Arki kuitenkin on meillä suht hyvää. Katsotaan sarjoja yhdessä, vitsaillaan ja nauretaan. Minusta on vain alkanut tuntua, että en ehkä rakasta häntä enää. En välttämättä ole vuosiin rakastanut. En ainakaan niin kuin parisuhteessa kuuluisi rakastaa. En juurikaan kaipaa häneltä läheisyyttä tai pusuja, ja välillä inhottaa, jos hän sitä pyytää. Selvästi itsekin kaipaisi enemmän läheisyyttä. Minun ei tee mieli harrastaa hänen kanssaan seksiä, mutta silloin kun suostun jokatapauksessa niin on se ihan ok.
En tiedä mitä tällä edes haen. Ero tuntuu ajatuksena toisaalta ihan kamalalta ja toisaalta helpottavalta. En halua pilata lasten elämää. Ollaan kuitenkin 7 vuotta oltu jo yhdessä, joten vaikka en rakastaisikaan enää mitenkään palavasti niin totta kai kiintymys ja sellainen tutun ja turvallisen tunne on vahvaa. Tuntematon pelottaa. Entä jos ero olisikin kamala virhe ja oikeasti pystyisimmekin vanhenemaan yhdessä? Entä jos eron jälkeen en jaksakaan hoitaa lapsia pääosin yksin? He ovat niin pieniä ja toisaalta miehen töidenkään takia vuoroviikot eivät ole mahdollisia.
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt miksi joku jaksaa katsoa puolisoa jos se on pannu muiden kanssa. mulla menisi kaikki into ja ilo siihen tyyppiin.
Olisiko rakkaus, sitoutuminen ja yhteinen elämä petetyn puolelta? Ei se anteeksi antaminen todellakaan ole helppoa, mutta jos pettäjä on rehellinen, pahoillaan ja valmis sekä työstämään omaa ongelmaansa että taistelemaan parisuhteensa puolesta, on se todellakin sen arvoista.
Onko se rakkautta jos pitää vieras muna laittaa vieraaseen pilluun? Ei se sinne automaattisesti itsestään uppoa.
Ei tietenkään. Kunpa ihmiset vaan toimisivatkin aina ja pelkästään rakkaudesta käsin. Mutta kuten tiedät varmasti itsestäsikin, jokainen tekosi ei ole rakkaudellinen.
En vähättele pettämisen rikkovaa vaikutusta. Tiedostan kuitenkin, että ihmisillä on ongelmia, kellä mitäkin, ja joskus ongelmat purkautuvat todella ongelmallisena käytöksen.
Ja niin kauan kuin molemmilla osapuolilla on vilpitöntä halua ratkoa ongelmia ja taistella liittonsa puolesta, kaikki on mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kylläpäs nyt ap:ta kullíkarusellí kutsuu.
Olisikos parempi ratkaisu nyt ensihätään ottaa "tyttöjen loma" Gambíaan tai Jamaíkalle?
Ja ihmettelet, että yksin olet.
Pariterapiaa tai vastaavaa keskusteluapua suosittelisin mäkin. Lapset kuitenkin on vielä niin pieniä, että perhe-elämä on varmaan ollu aika kuormittavaa viime aikoina, ja parisuhdekin ehkä jäänyt taka-alalle. Ehkä oot ap perus arjesta niin väsynyt, ettei läheisyys just nyt kiinnosta? Ainakin itelläni oli romantiikka aika kateissa useamman vuoden lasten saamisen jälkeen, rakkaus ei kadonnut mut muuttui enemmän sellaiseks kumppanuudeksi.
Ymmärsin tai ainakin toivon, että miehen säädöt on ajalta ennen lasten tuloa. Ehkä nykyään isänä on sitoutuneempi? Jos ei, niin ero varmaan on paras vaihtoehto, mut keskustelu ois varmasti joka tapauksessa nyt tärkeintä, joko ammattilaisen kaa tai ihan keskenänne.
Mä tulkitsen tämän niin, että olette menneet yhteen nuorina ja naiiveina ja edenneet aika nopeasti lastentekoon. Ette ole tienneet paremmasta, vaan olette ajatelleet, että näin sen kuuluu mennä.
Sähän olet ollut vielä teini (19 v.) kun olet aloittanut tämän suhteen. Aivot kehittyy ”täysikasvuisiksi” vasta noin 25-vuotiaana, joten on normaalia, että ennen sitä tulee tehtyä tavallaan virhevalintoja. Kuulostaa siltä, että olette kumpikin kasvaneet aikuisiksi tässä 7 vuoden aikana ja huomaatte nyt olevanne eri aaltopituuksilla.
Keskustelun ja terapian avulla voitte varmaan mahdollisesti vielä löytää yhteisen kipinän, mutta älä missään nimessä kiduta itseäsi enempää tilanteessa, jossa salaat tämän kaiken mieheltäsi. Ikävä kuulla, ettet voi puhua rehellisesti miehellesi, kun pelkäät reaktiota. Mielestäni tämä on merkki siitä, että suhde ei toimi.
Itse olen pari vuotta sinua vanhempi ja ollut suhteessa 10 vuotta, mutta en pidä tätä ”pitkänä parisuhteena”. Aika on mennyt silmänräpäyksessä ja edelleen fyysinen ja henkinen yhteys on vahva. Päivittäin koskettelemme toisiamme, omasta halusta. Haluan vaan kertoa sinulle, että tällaistakin on.
Vierailija kirjoitti:
Pariterapiaa tai vastaavaa keskusteluapua suosittelisin mäkin. Lapset kuitenkin on vielä niin pieniä, että perhe-elämä on varmaan ollu aika kuormittavaa viime aikoina, ja parisuhdekin ehkä jäänyt taka-alalle. Ehkä oot ap perus arjesta niin väsynyt, ettei läheisyys just nyt kiinnosta? Ainakin itelläni oli romantiikka aika kateissa useamman vuoden lasten saamisen jälkeen, rakkaus ei kadonnut mut muuttui enemmän sellaiseks kumppanuudeksi.
Ymmärsin tai ainakin toivon, että miehen säädöt on ajalta ennen lasten tuloa. Ehkä nykyään isänä on sitoutuneempi? Jos ei, niin ero varmaan on paras vaihtoehto, mut keskustelu ois varmasti joka tapauksessa nyt tärkeintä, joko ammattilaisen kaa tai ihan keskenänne.
Mä taas ymmärsin, että säädöt oli parin vuoden takaa. Jos on kaksi alle 4-vuotiasta lasta, noin melkein väkisinkin Ap on ollut vähintään raskaana pari vuotta sitten...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pariterapiaa tai vastaavaa keskusteluapua suosittelisin mäkin. Lapset kuitenkin on vielä niin pieniä, että perhe-elämä on varmaan ollu aika kuormittavaa viime aikoina, ja parisuhdekin ehkä jäänyt taka-alalle. Ehkä oot ap perus arjesta niin väsynyt, ettei läheisyys just nyt kiinnosta? Ainakin itelläni oli romantiikka aika kateissa useamman vuoden lasten saamisen jälkeen, rakkaus ei kadonnut mut muuttui enemmän sellaiseks kumppanuudeksi.
Ymmärsin tai ainakin toivon, että miehen säädöt on ajalta ennen lasten tuloa. Ehkä nykyään isänä on sitoutuneempi? Jos ei, niin ero varmaan on paras vaihtoehto, mut keskustelu ois varmasti joka tapauksessa nyt tärkeintä, joko ammattilaisen kaa tai ihan keskenänne.
Mä taas ymmärsin, että säädöt oli parin vuoden takaa. Jos on kaksi alle 4-vuotiasta lasta, noin melkein väkisinkin Ap on ollut vähintään raskaana pari vuotta sitten...
Ekat viestittelyt oli ihan suhteen alussa. Joku fiksumpi olis varmaan lopettanut suhteen jo silloin. Pettäminen tapahtui kun esikoinen oli vasta reilun vuoden ikäinen. Tuntuu, että se asia jäi kokonaan käsittelemättä eikä mies siitä suostunut puhumaan enää jälkikäteen. Syytti minua vain siitä, että nostan vanhoja asioita esille ja pilaan hänen päivänsä. Toka lapsi ei ollut suunniteltu. Juuri ennen kuin tulin raskaaksi oli tapahtunut toinen viestittely. Aborttiin en olisi pystynyt eikä silloin ollut voimia erotakaan ja alkaa järjestelemään elämää uudestaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pariterapiaa tai vastaavaa keskusteluapua suosittelisin mäkin. Lapset kuitenkin on vielä niin pieniä, että perhe-elämä on varmaan ollu aika kuormittavaa viime aikoina, ja parisuhdekin ehkä jäänyt taka-alalle. Ehkä oot ap perus arjesta niin väsynyt, ettei läheisyys just nyt kiinnosta? Ainakin itelläni oli romantiikka aika kateissa useamman vuoden lasten saamisen jälkeen, rakkaus ei kadonnut mut muuttui enemmän sellaiseks kumppanuudeksi.
Ymmärsin tai ainakin toivon, että miehen säädöt on ajalta ennen lasten tuloa. Ehkä nykyään isänä on sitoutuneempi? Jos ei, niin ero varmaan on paras vaihtoehto, mut keskustelu ois varmasti joka tapauksessa nyt tärkeintä, joko ammattilaisen kaa tai ihan keskenänne.
Mä taas ymmärsin, että säädöt oli parin vuoden takaa. Jos on kaksi alle 4-vuotiasta lasta, noin melkein väkisinkin Ap on ollut vähintään raskaana pari vuotta sitten...
Ekat viestittelyt oli ihan suhteen alussa. Joku fiksumpi olis varmaan lopettanut suhteen jo silloin. Pettäminen tapahtui kun esikoinen oli vasta reilun vuoden ikäinen. Tuntuu, että se asia jäi kokonaan käsittelemättä eikä mies siitä suostunut puhumaan enää jälkikäteen. Syytti minua vain siitä, että nostan vanhoja asioita esille ja pilaan hänen päivänsä. Toka lapsi ei ollut suunniteltu. Juuri ennen kuin tulin raskaaksi oli tapahtunut toinen viestittely. Aborttiin en olisi pystynyt eikä silloin ollut voimia erotakaan ja alkaa järjestelemään elämää uudestaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Ei ole ihme, ettet halua miestäsi. Ethän tietenkään pysty kunnioittamaan häntä, kun hän on kohdellut sinua noin huonosti.
Pettäminen on väärin, mutta se, ettei mies suostu puhumaan tekemästään pahasta, on vielä huonompi juttu. Syyllistää sinua, vaikka itse on 100% vastuussa teostaan.
Ajattele lapsiasi ja nosta kissa pöydälle. Se on pelottavaa ja raskasta, mutta ehdottomasti sen väärti. Sinä olet vastuussa omasta onnestasi. Vaikka kuinka pelottaisi, puhu miehellesi. Kirjoita vaikka kirje, jos suun avaaminen on liian vaikeaa.
Tunnen paljon 30+-vuotiaita ihmisiä, joiden äiti on jäänyt huonoon suhteeseen. Ne lapset kärsivät edelleen äitinsä valinnoista ja heillä on ongelmia parisuhteen muodostamisessa.
Parhaat asiat, mitä voit lapsillesi opettaa, on omanarvontunto ja toisten huomioon ottaminen. Tällä hetkellä annatte lapsillenne juuri päinvastaisen mallin.
Kiitos kommenteista. Paljon hyviä näkökulmia, mitä en ole itse tullut ajatelleeksi. Terapiaa olen miettinyt mutta en tiedä miten mies siihen suhtautuisi kun ei edes kaksistaan suostunut puhumaan vaikeista asioista. Miten sitten ulkopuoliselle ihmiselle?
Jos tämä tilanne olisi jonkun ystäväni niin olisin varmaan itsekin neuvonut häntä jo eroamaan. Se kynnys tuntuu nyt vaan niin valtavan isolta harppaukselta, että en tiedä milloin siihen pystyisin. Kaikki energiani menee nyt arjen pyörittämiseen ja olen ihan rättiväsynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, oletko vielä äitiysvapaalla kotona? Hoidatko molempia lapsia kotona? Onko sinulla työpaikka johon palata, entä koulutus? Saatteko lastenhoitoapua esim. isovanhemmilta? Hoitaako myös mies lapsia, vai onko arki ja perhe sinun vastuullasi?
Itse olin myös väsynyt kun lapset oli pieniä. Myös mies oli väsynyt. Onneksi oli päiväkoti josta perheemme sai lastenhoitoa, kun ei muita apuverkostoja ollut. Toki myös palasin töihin.
Joka vuosi tämä helpottaa kun lapset kasvaa! Sinulla on niin pienet lapset että väsymys on täysin normaalia. Ero ei siihen auta. Tarkastele muuta elämääsi ja keskity siihen. Voitko jotenkin helpottaa arkeanne? Unohda rakastamisesta stressaaminen ja keskity hyvään arkeen ja riittävään lepoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko vielä äitiysvapaalla kotona? Hoidatko molempia lapsia kotona? Onko sinulla työpaikka johon palata, entä koulutus? Saatteko lastenhoitoapua esim. isovanhemmilta? Hoitaako myös mies lapsia, vai onko arki ja perhe sinun vastuullasi?
Itse olin myös väsynyt kun lapset oli pieniä. Myös mies oli väsynyt. Onneksi oli päiväkoti josta perheemme sai lastenhoitoa, kun ei muita apuverkostoja ollut. Toki myös palasin töihin.
Joka vuosi tämä helpottaa kun lapset kasvaa! Sinulla on niin pienet lapset että väsymys on täysin normaalia. Ero ei siihen auta. Tarkastele muuta elämääsi ja keskity siihen. Voitko jotenkin helpottaa arkeanne? Unohda rakastamisesta stressaaminen ja keskity hyvään arkeen ja riittävään lepoon.
Molemmat lapset ovat päiväkodissa, itselläni on opiskelut yliopistossa vielä kesken. Meillä ei ole päiväkodin lisäksi muuta apua arkeen ollenkaan. Päiväkotiin vieminenkin ja haku on pelkästään minun vastuullani miehen töiden takia. Nyt korona-aikaan apua ei saa yhtään mistään, ei isovanhemmilta eikä tutuilta, joten on vain pakko yrittää selvitä aina päivästä toiseen. Mies hoitaa lapsia mutta usein kaikki organisointi on kuitenkin minun vastuullani. Vaihtaa vaipan, jos pyydän. Tekee ruokaa, jos pyydän. Tyhjentää tiskikoneen, jos pyydän. Aina en vaan jaksa pyytää ja odotella reaktiota, vaan teen sitten itse nopeammin. Tosin tiedän, ettei sekään hyväksi ole.
Kuulostaa siltä että teet suurimman osan kodin ja arjen askareista. Ei mikään ihme että olet väsynyt. Olisiko mahdollista että mies edes joskus veisi tai hakisi lapset päiväkodista?
Toisaalta kuulostaa myös siltä, että mies pääosin vastaa perheenne tuloista ja elatuksesta. Se on iso vastuu, etenkin kun olette saaneet lapset suht nuorina. Ehkä myös mies on väsynyt ja huolissaan, vaikkei siitä osaa puhua?
Olisiko teidän mahdollista yhdessä miettiä keinoja arjen helpottamiseksi? Tai jakaa esim. kokkausvuoroja + pakastaa ruokaa valmiiksi tms. Tai jakaa kotitehtäviä sen mukaan, mikä olisi kummallekin mieluisinta kotipuuhaa. Meillä esim. minä hoidan pyykkäyksen ja meillä on robotti-imuri siivoomassa. Myös viikonpäivien mukaan voi jakaa lastenhoitoa, siten että kumpikin saa vuorollaan ns. vapaan illan kotona.
Elämänne muuttuu myös, kunhan saat tutkinnon valmiiksi ja pääset töihin. Voitteko yhdessä suunnitella ja haaveilla mikä sitten on mahdollista ja mitä toivotte yhteiseltä elämältä.
Jos mies ei halua terapiaan tai et vielä uskalla puhua miehesi kanssa ko. ajatuksista, mene yksin parisuhdeterapeutin juttusille.
Selkeyttää omia ajatuksiasi ja ehkä myöhemmin mies tulee mukaan terapiaan.
Itsesi, miehen ja lastesi kannalta tuo tilanne vain pahenee. Lapset kyllä huomaavat teidän välisenne vuorovaikitusongelmat ja alkavat oirehtia ennemmin tai myöhemmin.