Lapsilla olisi paljon vähemmän adhd:ta ja pitkäkestoista uhmaa, jos

Musta kuullostaa vähän omituiselta, ymmärtäisin kyllä, jos niiden kerrottaisiin helpottavan oireita, mutta parantua..?

oireita voi lieventää aivotoimintaan vaikuttavilla lääkkeillä, mutta jos lääkkeen käyttö lopetetaan, oireet palaavat. Oireista huolimatta voi oppia pärjäämään esim käyttämällä tehtävälistoja ja sarjakuvia joista voi tarkistaa vaikka että missä järjestyksessä ne vaattee puetaankaan, itsehillintäharjoituksia, ja ylimääräisiä aististimulantteja tyyliin kynän tai kynsien pureskelu, keinuminen tms. Ympäristö vaan tuppaa suhtaautumaan niihin aika negatiivisesti.



adhd ei johdu kasvatuksesta eikä ympäristöstä van aivojen toiminnan poikkeavuudesta. Kuten myös autismi, asperger, tourette sensomotoriset häiriöt ja monet vastaavat

Vitsa käyttöön, sillä se lähtee.

Miten minulla on se mielikuva, että ad/hd on vain kattotermi oirejoukolle, mutta kyseessä ei ole kuitenkaan mikään yksi yhtenäinen sairaus - samat oireet voivat viitata joko neurologisiin muutoksiin aivoissa tai voivat johtua liian vähäisestä unesta tms. Silloin ei oireisiinkaan ole mitään yhtä oikeaa lääkettä eikä kaikkea käytöstä ja oireilua, mikä ad/hd:hen niin mielellään arkipuheessa liitetään, voi oikeasti diagnosoida ad/hd:ksi. Ehkä kyseessä on joissakin tapauksissa ainakin osaltaan myös vanhempien alentunut sietokyky lapsen luontaiselle aktiivisuudelle.

kuinka nykyään moni diagnosoidaan adhd-lapseksi, vaikka todellisuudessa kyse on vain siitä epäsäännöllisestä elämästä ja sen aiheuttamista lieveilmiöistä. Adhd:stä ei parannutakaan, mutta nämä väärin diagnosoidut tietysti " paranisivat" (huom lainausmerkeissä), sillä he eivät sairaita olekaan.

että minä täällä kerran kerroin, että menemme perheneuvolaan vaativan vauvan / lapsen vuoksi. Eli taapero uuvuttaa äidin, ja perheneuvolasta toivottiin saatavan apua. Tällä palstalla ihmeteltiin, että tuollaisen asian takia muka perheneuvolaan! Itse tiesin tarvitsevani apua, mutta sitten muut epäilevätkin, että tarvinkohan ihan oikeesti mitään perheneuvolaa. Nyt en yhtään ihmettelekään, jos jollekin äidille kynnys ottaa yhteyttä perheneuvolaan on korkea. Kyllähän sitä kynnystä syntyy, jos ulkopuoliset leimaavat heti kyvyttömäksi äidiksi, kun rohkaistuu apua pyytämään.

Se on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö. Lapsen on siis vaikeampi keskittyä kuin muiden. Kun hän ei keskity kuuntelemaan ohjeita tai ei muista niitä (koska tarkkaavaisuus ei pysy yllä), vaikuttaa siltä kuin hän ei tottelisi. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys.



Hyperaktiivisuus eli ylivilkkaus saa lapsen liikkumaan ja " sähläämään" paljon, mikä voi tietenkin sekin vaikuttaa huonolta käytökseltä, jos on sitä mieltä, että lapsen tulee olla aina paikoillaan.



Isoimpia ongelmia lapselle ei yleensä aiheuta adhd vaan ympäristön suhtautuminen siihen. Siksi lapsi sairastuu usein esim. masennukseen tai uhmakkuushäiriöön. Ne ovat psykiatrisia diagnooseja ja niiden aiheuttajina ovat ikävä kyllä usein vanhemmat, jotka eivät osaa suhtautua lapsensa neurologiseen vammaan oikealla tavalla.



Kuri ja kasvatus ovat äärimmäisen tärkeitä adhd-lapselle, jonka päänsisäinen maailma on hyvin impulsiivinen ja sekava, täynnä ärsykkeitä jotka vain virtaavat pään läpi,kun lapsi ei kykene niihin keskittymään.

On tärkeää valita, mitä vaatii adhd-lapseltaan. Jos aikoo vaatia penkillä istumista hiljaa, saa haukkua ja komentaa ja vaikka hakatakin lasta täysi-ikäiseksi asti. Hän ei tule silti istumaan paikoillaan pyörimättä. Hänet voi kuitenkin opettaa aivan kuten kenet tahansa poistumaan paikalta soheltaessaan liikaa (eli lapsi voi mennä purkamaan energiansa toiseen huoneeseen, ettei veljen läksyjenluku häiriinny), kiittämään, tottelemaan, olemaan huomaavainen ja kohtelias.



Adhd ei siis aiheuta huonoa käytöstä ja adhd-lapselta voi vaatia hyvää käytöstä. Häntä ei tosin voi vaatia keskittymään paremmin tai hillitsemään yliaktiivisuuttaan. Hänen käytöksensä voi olla kummallisen oloista, mutta sen ei tarvitse olla huonoa. Monien adhd-lasten vanhemmat joutuvat kuitenkin tulemaan toimeen myös kasvatuksellaan aiheuttamansa uhmakkuushäiriön kanssa ja se on vaikeampi pala.

Eivät ne neurologit vääriä diagnooseja tee, kyllä ne on kaikki ihan kunnolla tehty. Ja niissä tosiaan katsotaan myös ensin, että onko perhe-elämässä jotain muuta vialla ja vanhemmuus hukassa jne. Nämä teidän vannomanne " muka-adhd:t" on siis jo siivottu pois joukosta. Eivät ne saa diagnoosia vaikka yrittäisivät. ADHD-diagnoosin saaminen kestää kuukausitolkulla, usein jopa vuoden ja diagnoosia tekemässä on neurologi, psykologi ja perhetyöntekijä tai useampia. SIinä tehdään monenlaisia testejä, kuullaan vanhempia ja opettajia tai päiväkotihenkilökuntaa ja SIINÄ EI ANNETA DIAGNOOSIA SELLAISELLE JOKA ON VAAN KASVATTAMATON.



Mikä teitä oikein vaivaa, tiedättekö te syövänkin parannuskeinon paremmin kuin lääkärit?

Suurella osalla kirjoittajista kun tuntuu päämotiivi olla toisten valintojen haukkuminen ja arvostelu. Sillä kait halutaan vain tehdä kiusaa tai yrittää paikkailla omaa huonoa itsetuntoa tai muita henkisiä ongelmia.

Minusta fiksu ihminen pystyy hakemaan apua perheneuvolasta tai muusta asiantuntijaorganisaatiosta sitä tarvitessaan, ei sellainen vanhempi ole huono tai jotenkin kelvoton vaan päinvastoin, erittäin vastuuntuntoinen eikä hautaa ongelmia maton alle. Kaikillehan tulee joskus ongelmia, olennaista on miten niistä yrittää selvitä vai yrittääkö ollenkaan.

häiritsevä vilkkaus tai muuten häiriöksi koettu käyttäytyminen tai lapsen temperamentti nimetään ad/hd:ksi, vaikkei siitä tosiaan ole kyse. Uskon laillasi, että diagnoosit ovat päteviä, kun ne ovat asiantuntijoiden tekemiä. Nämä maijameikäläisten omat arviot kanssaihmisten lapsista ovat taas jotain ihan muuta.

Mullekin on kyllä kieltämättä tullut pari kertaa mieleen, että annetaankohan se diagnoosi liian helpolla. Tietysti tv-ohjelmien perusteella ei pitäis tehdä kovin pitkälle meneviä päätelmiä, mutta olen nähnyt telkussa kaksi adhd-lasta ja molemmilla ei kyllä vanhemmilla ollu ihan puhtaat jauhot pussissa, oli ahdh tai ei. Oli poika, jonka äiti haukkui lapsta tauotta niin, että lapsi oli paikalla. Toinen oli sitten tämä vaimot vaihtoon siivoushullu Heidi, jonka tytär oli diagnosoitu. Tässä perheessä siivottiin koko ajan, siis ihan koko ajan. Pytty piti jynssätä joka päivä, ja molemmat vanhemmat oli yhtä siivousintoilijoita. Lisäksi kaikki oli aikataulutettu minuutilleen. Jäi mieleen yksi kohtaus, jossa lapsi olis halunnut syliin, mutta isä sanoi että vittu ei voi menee aikataulut sekaisin. Mulla tuli kyllä mieleen, että millä muulla lapsi saa huomiota kuin häiriköimällä, kun vanhemmat on aina rätti kourassa.

Moni vanhempi ei vaan suostu hyväksymään sitä vaan kuvittelee, että neurologinen vamma tekee heistä automaattisesti hyviä kasvattajia tai vapauttaa kasvatusvastuusta muuten vaan.

Aivan hysteerikkoja ovat ja lapset ovat ok.

Tietysti voi lukea kasvatuskirjoja ja miettiä sitä ja tätä, mutta minä ainakin saattaisin kaivata sitä, että voisi käydä esimerkiksi juuri tuollaisen kurssin, jossa voisi asiantuntijoiden kanssa keskustella asioista. Meillä vanhempi lapsi on erityisen tuen tarpeessa ja hänen kanssaan käymme perheneuvolassa ja se on ollut todella hyödyllistä, mutta miksi tosiaan ei näihinkin voisi puuttua ennaltaehkäisevämmin ja tarjota esim. neuvolan yhteydessä jonkinlaisia vanhempienryhmiä, jossa voitaisiin asiantuntijoiden johdolla puhua kasvatuksesta. Kaikki varmaankaan eivät kokisi tarvetta sellaiseen, mutta on meitäkin, joilla tukiverkot ja oman lapsuuden mallit eivät ole niin lähellä tai hyviä.

Näin olemme mekin tehneet, vaikka meillä on ihan normaali ja melko helppo 3-vuotias tyttönen. Uhma vain iski kuin salama kirkkaalta taivaalta pikku-siskon synnyttyä.. :)

ja se oli todella hyvä! Siinä pohdittiin ihan tavallisia arjen asioita, mieleen tulee esim leipominen lasten kanssa. Miten joillekin on tärkeämpää, että pullat ovat tasaisia, pyöreitä ja taas miten tärkeää olisi, että lapsi saisi leipoa oman näköisiään.



Sellaisia pieniä näkökulmia arkeen sain kurssilta ja kuten tuollaisissa yleensä, tärkeintä oli herättää meitä aikuisia ajattelemaan.



Kurssin pitäjä oli ihana eläkkeelle juuri jäänyt neuvolan täti.

sun logiikan mukaan siis

Ei varmaankaan itsekään sinne tulisi hakeuduttua, jos olisi vain pienehköjä ongelmia pienen lapsen kanssa (joista niitä isoja sitten tulee), mutta kun meillä tilanne oli se, että meille muutti valmiiksi ongelmainen isompi lapsi, niin kynnystä ei meille ollut. Lapsen äidillä taas oli ollut. Hän kai ajatteli, että se olisi noloa tai sen myöntämistä, että ei ole hyvä äiti, jos sinne hakeutuisi. Siksi jotkut kurssit ennen kuin ongelmia on, olisivat vähemmän uhkaavia vanhemmille. On kai kuitenkin aika tyypillistä, että ihmiset menevät hyvin herkästi puolustusasemiin, jos kokevat, että joku jollain tavalla kritisoisi heidän tapaansa olla vanhempi.

On kuitenkin myös perheitä, joissa adhd-lapsi " parantuisi" sillä, että vanhemmt tekisivät vähemmän töitä, perheellä olisi säännöölinen päivä- & ruokarytmi ja ruoka olisi terveellisempää. Jo pelkällä sokerin syönnin vähentämisellä jokunen muka adhd-tapaus paranisi.



Adhd-diagnoosi on monille vanhemmille suuri helpotus: no niin, ei me mitään ollakaan tehty väärin, lapsi onkin sairas. Ja elämä jatkuu entisellään. Lähipiirissäni on yksi tällainen tapaus. Lapsi aivan huutaa syliä, mutta äiti ja isä tekee 15 tuntista työpäivää. Kyllä 6 vee poika osaa huomiota hakea.



katselkaa ympärillenne ja miettikää kaikkia adhd-lapsia. Ovatko he kaikki oikeasti sitä? Kohta meillä on joukko huonosti hoidettuja (liian vähän rakastettuja) lääkkeitä syöviä lapsia. Mitäs heistä kasvaa?

Vanhemmat sen vaan unohtaa touhottaessaan kaikkea muuta.