Miten tukea kaveria, joka aikoo erota miehestään ja vauva vasta 7kk ikäinen?!

Mutta oletko nyt ihan varma että tiedät koko totuuden? Sanot että mies on kaikin puolin ihana, mikä ei tietenkään voi pitää paikkaansa. Kaikissa on jotain vikoja, toiset kätkevät ne huonosti, toiset hyvin.



Pystyn suoralta kädeltä listaamaan aika monta tapausta jotka on eroa hakevan taholta kuitattu rakkauden kuihtumisena, vaikka todellinen syy on ollut jotain ihan muuta. Monet tuntevat itsensä niin voimattomaksi raskaan koettelemuksen edessä, ettei voimia yksinkertaisesti riitä ystäville puhumiseen vaan erosta selviäminen vie kaiken energian. Tiedän tämän, koska olet itsekin ollut vastaavassa tilanteessa. En tahtonut pimittää mitään ystäviltäni, mutta jos olisin alkanut todellista tilannettamme tapahtumahetkellä purkamaan, olisin romahtanut täysin.



Muutamia tapauksia mainitakseni (kaikissa eroissa ilmoitettu syyksi rakkauden loppuminen, erilleen kasvaminen tai erilaiset maailmankatsomukset):

-mies petti raskaana olevaa naista

-perheväkivalta

-nainen raskaana toiselle miehelle, aviomies luuli lasta omakseen

-vakava alkoholiongelma

-vuosia jatkunut henkinen väkivalta ja alistaminen



Eli älä tuomitse jos et tunne! Et voi tietää koko totuutta, joten sinun on mahdoton kertoa mikä on parasta heille!

totta kyllä, enkä halua tuomita ja haluan tukea ystävääni. Ongelmani on se, etten ymmärrä eron syytä ja siksi koen tukemisen vaikeaksi.



Minun, ja muiden ystävien silmissä mies on kiva ja ihana. On erään yhteisen ystävämme paras lapsuudenkaveri, joten voin väittää tietäväni hänestä aika paljon.



Olen kyllä satavarma, ettei syy ole mikään listaamistasi. Oliskin, olisi sitten niin paljon helpompaa antaa tukea ja ymmärrystä...



ap

en usko, että kukaan sitä oikein ymmärsi enkä todellisia syitä oikeastaan kenellekään kertonut esim. että mies kävi käsiksi, uhkaili väkivallalla ja oli aggressiivinen. Tätä tuskin kukaan uskoisi päälle päin. Ja vaikka sanoin äidilleni että meillä on käsiksi käymistä, hän vain nakkeli niskojaan - kuulemma lyömisestä saa lähteä.



Sitten kun puhuin ystävilleni meidän tilanteesta: paljon riitelyä, kärjistyy helposti, mies ottaa kaikki sanomiset ja avunpyynnöt syyttelynä, sain myös kavereilta paljon sellaista kommenttia, joka ei auttanut lainkaan:

- Eräs kaverini vain totesi, ettei lapsi voi tuoda parisuhteeseen ongelmia - en ollut koskaan niin väittänytkään ja minusta tämä kommentti ei auttanut lainkaan, lähinnä typisti keskustelun alkuunsa.



- Toinen kaveri totesi, että vain itseään voi muuttaa - no ei se nyt ihan niinkään ole, kun on kaikkensa tehnyt toisen ja yhteisen hyvän vuoksi ja vielä pitäisi taipua lisää: eli kyllä miehenkin on opittava kantamaan vastuunsa.

- kävin myös psykologilla ja se oli sellaista ympäripyöreää jaarittelua



Ehkä eniten olisin kaivannut konkreettista neuvoa konkreettisiin riita- ja kiistatilanteisiin, miten niistä pääsee yli.





Ehkä kaverisikaan ei kerro sinulle ihan kaikkea, auttaminen ylipäätään voi olla vaikeaa, mutta henkinen tuki voisi olla tärkeää. Yritä kuunnella mistä kiikastaa ja miten kaveri haluaisi parisuhteen muuttuvan. Voisihan kaveri ensin tehdä asumuseron ja sitten katsoa (no se 6kk aina on aikaa).



Lohdutuksena tiedän, että moni muukin pohtii eroa tässä vaiheessa ja osa pääsee yli. Lapsen syntymä on aina kasvun paikka parisuhteessa, kun roolit muuttuvat ja työmäärä lisääntyy ja myös työnjako muuttuu

Miksi muuten naisen pitäisi aina joustaa ja jaksaa ja ymmärtää? Jos hänen on huono olla suhteessa niin hän tekee oikein kaikkia kohtaan erotessaan!

syyttelemättä ja tuomitsematta tietenkin. Hän on ehkä siitä sinulle hyvin kiitollinen myöhemmin. Surullista, että pienten lasten vanhemmat eroavat vain siksi, etteivät osaa rakastaa. Rakkaushan on jotain aivan muuta kuin suhteen alun eroottinen ihastuminen.

Tuohan on just sitä pahinta yöväsymyksen ja vauva-arjen aikaa, ainakin oli mulle! Ei ollut kovin hellät tunteet silloin miestä kohtaan, ei. Ja seksielämä palautui meillä suht normaaliksi vasta kun imetys loppui eli vauvan ollessa vuoden ikäinen!



Suoraan sanottuna typerä ja lapsellinen on kaverisi, jos kuvittelee, että vauvan jälkeen elämä jatkuu välittömästi samanlaisena kuin ennen vauvaa! :(

Olen yrittänyt ymmärtää syytä tähän eroon mutta en ymmärrä. Lapsellista, kyllä, tai mielummin laittaisin sen juuri tuon hormonimylläkän ja väsymyksen piikkiin. Siksi tilanne onkin mielestäni niin surullinen, uskon että ero on väärä ratkaisu.

Mies on ihana, ymmärtäväinen ja kärsivällinen. Nyt en saisi asettua hänen puolelleen, koska mun pitää olla lojaali ystävälleni. Tai näin on annettu ymmärtää kun olen kysynyt miten mies jaksaa tämän kaiken.

Eniten murehdin tietysti lapsen puolesta, häneltä riistetään eheä koti, ja ihan turhaan!



ap

Ei se ole lojaalisuutta, jos pitää suunsa kiinni, päinvastoin.

Olen silloin aikoinaan kyllä, mutta ehkä pitäisi kertoa uudestaan nyt, siis niistä omista vauva-aikojen tunteista.

Hän pitää meitä jonain " ihanneparina" ja kun viittaan riitoihimme tai ongelmiimme, niin ne kuitataan väliaikaisina mitättömyyksinä verrattuna heidän juttuihin.

Kaverini, ihana ihminen kylläkin, kokee elämän ja sen eri puolet mielestäni keskimääräistä raskaammin. Siksikin olen vähän arkana nyt kommentoimaan tätä juttua, koska tiedän hänen pahoittavan mielensä niin herkästi ja kaipaavan tukea niin kovasti.



ap