Miten usein adoptoiduilla lapsilla on vuosikausia kestavia henkisia ongelmia. Kuinka yleista on, etta he ovat jotain erityislapsia hoidossa ja koulussa.

tästä on esim Ruotsissa tehty tutkimuksia. Ongelmat johtuvat sekä aikaisemmista kokemuksista että adoptioperheestä ja kulttuurieroista ja ennakkoluuloista (erityisesti kansainvälisissä adoptioissa). Ja kyllä niistä minun mielestäni puhutaan ihan avoimesti ja julkisesti.



Mutta huom: se, että lapsella on erilaisia ongelmia ja traumoja tai että hän on erityislapsi päiväkodisa ja koulussa EI tarkoita" Ettei hänellä koskaan tule olemaan asiat kunnossa" . Sitä varten ne ovat erityislapsia että saavat kuntoutusta ja asiat TULEVAT olemaan kunnossa. Sitten aikanaan.

Mutta kuinka yleistä se on. Olen lukenut, että yli puoli vuotta lastenkodissa ollut on laitostunut maksimin ja lisä ei enää pahenna tilannetta. Mutta melkein kaikkihan joutuvat olemaan kuukausia laitoksessa.



Miten yleisiä siis ongelmat ovat adoptiolapsilla? Onko teille puhuttu esim adoptiovalmennuksessa siitä, miten yleisiä pitkäkestoiset tai pysyvät ongelmat ovat. ap

Mielenkiintoista. Olisi kiinnostavaa saada tietää lisää. Minua kauhistuttaa sellainen erityislapsirumba ja se, että paranemisesta ei ole takeita. Voiko olla kyse esim. että puolet olisivat häiriintyneitä pitkäaikaisesti. Millaisista luvuista puhutaan. ap

miten kalliiksi yhteiskunnalle tulee, kun ulkomailta tuodaan tänne ongelmalapsia suurella hinnalla hoidettavaksi. Toiminnan pitäisi olla paljon nopeampaa. Adoptioon ei hyväksyttäisi kuin max 1 kk lastenkodissa olevia ja sellainen olisi haettava kahdessa viikossa.

Käypä katsomassa mm. Interpedian, Pelan ja Adoptioperheet ryn sivuilta kirjallisuusvinkkejä. Netistäkin löytyy tietoa ihan haulla adoptio. Nettitietoon ei tietty kannata suhtautua kuin Raamattuun.



Ruotsiin adoptoitiin aikoinaan vähän eri systeemillä lapsia kuin nykyään Suomeen, Suomessa on mm. neuvonta ja luvansaanti tiukempaa. Ja ovathan ajatkin nyt muuttuneet, meidänkin lapset on päiväkodissa, jossa 35 % on muita kuin perussuomalaisia. Eli ei niitä Ruotsin tutkimuksia voi suoraan tänne tulkita.



Jos erityislapsi pelottaa kovasti, siitä pitää puhua neuvonnassa, jos sellaiseen menee. Jos senkin jälkeen pelottaa, adoptio ei ehkä ole oikea tie vanhemmuuteen.



Itselläni on kaksi adoptiolasta, eivätkä ole millään tavoin erityislapsia.

Mitään ongelmia ei ole ollut, ei sairauksia, eikä kouluvaikeuksia.

Tällä hetkellä Ruotsin asukkaista noin 10% on ulkomaalaistaustaisia, Suomessa noin 2%. Ruotsissa on ollut jo yli 2% ulkomaalaisväestöä siihen aikaan kun kansainväliset adoptiot alkoivat Ruotsissa todenteolla 1970-luvulla! Vaikka nämä adoptiolapset ovat kasvaneet kansainvälisemmässä ympäristössä kuin Suomessa tällä hetkellä asuvat adoptiolapset!

Moni adoptiolapsi vastustaa kansainvälistä adoptiota.

Vierailija:

Käypä katsomassa mm. Interpedian, Pelan ja Adoptioperheet ryn sivuilta kirjallisuusvinkkejä. Netistäkin löytyy tietoa ihan haulla adoptio. Nettitietoon ei tietty kannata suhtautua kuin Raamattuun.

Ruotsiin adoptoitiin aikoinaan vähän eri systeemillä lapsia kuin nykyään Suomeen, Suomessa on mm. neuvonta ja luvansaanti tiukempaa. Ja ovathan ajatkin nyt muuttuneet, meidänkin lapset on päiväkodissa, jossa 35 % on muita kuin perussuomalaisia. Eli ei niitä Ruotsin tutkimuksia voi suoraan tänne tulkita.

Jos erityislapsi pelottaa kovasti, siitä pitää puhua neuvonnassa, jos sellaiseen menee. Jos senkin jälkeen pelottaa, adoptio ei ehkä ole oikea tie vanhemmuuteen.

Itselläni on kaksi adoptiolasta, eivätkä ole millään tavoin erityislapsia.

Mitään ongelmia ei ole ollut, ei sairauksia, eikä kouluvaikeuksia.

Täytyypä katsoa noilta sivuilta.



Mun opettajalla oli kasvattilapsi, joka oli a-sosiaalinen ja ope kertoi aina sen edesottamuksista. Nyt luokkakakokouksessa se kertoi lapsen käyttävän huumeita ja se on myynyt perheen kaiken omaisuuden. Loput arvotavarat säilytetään autossa, johon lapsella ei ole avainta. Opella oli myös oma lapsi, joka oli normaali.



Jotenkin arveluttaa, kun ei tiedä millaisista vanhemmista lapsi on. Vaikka jonkun raiskaajan lapsi tai ilotytön tai alkoholistin. Geenit siis pelottavat myös. Niitä ei hoidollakaan pois saa. ap

Vierailija:

Mutta kuinka yleistä se on. Olen lukenut, että yli puoli vuotta lastenkodissa ollut on laitostunut maksimin ja lisä ei enää pahenna tilannetta. Mutta melkein kaikkihan joutuvat olemaan kuukausia laitoksessa.

Miten yleisiä siis ongelmat ovat adoptiolapsilla? Onko teille puhuttu esim adoptiovalmennuksessa siitä, miten yleisiä pitkäkestoiset tai pysyvät ongelmat ovat. ap

Hän oli tuolloin n. 5-vuotias ja oli ollut paljon lastenkodissa, häntä hypytettiin biologisen kodin ja lastenkodin välillä. Hänellä on äitinsä kertoman mukaan ollut aina vaikea luottaa ihmisiin ja oli lapsena enemmänkin ylikiltti pelätessään palutusta joko lasenkotiin tai biologiseen kotiin. Hän ei koskaan ollut vaikea tapaus ja hänestä huolehdittiin uudessa kodissaan hyvin.

Nyt aikuisena ja minun puolisona, olen kyllä löytänyt hänestä asioita, jotka mielestäni juontaa tuolta lapsuudesta. Aluksi hän kontrolloi kaikkea mitä minä tein. Valvoi aina minun ollessani poissa. Lapsistamme hän kantaa äärettömän suurta huolta ja pelkää usein, että vien heidät eron sattuessa häneltä, pelkää menettävänsä kaikki läheisensä. Hän on hiljainen ja rauhallinen, eikä halua menneisyydestään keskustella, suuttuessaan pelkää kontrollin pettämistä, joten lähtee karkuun ja ei kuuntele saati puhu. Hän on sulkeutunut, tosin minun kanssani on keskustellut syvimmistä tunteistaan KERRAN. Toista kertaa en ole keskustelua saanut aikaiseksi hänen lapsuuteen liittyen.

Adoptiovanhemmat ovat hänelle todella tärkeitä, isäänsä kunnioittaa enemmän kuin mitään muuta. Äitiään kohtaan hän tuntee (minun mielestäni) kiitollisuutta ja tuntuu, ettei pysty näkemään äitiään muuna kuin pelastajanaan. Lapsena hänellä ei juuri kuulemma ongelmia ollut, mutta kyllä ne arvet jossain syvällä silti on. Ja tuo hylkäämisen pelko on ainakin todella usein esillä.

taisi olla aika isolta osalta syyllinen kasvattilapsensa ongelmiin. Ja korostettu tuo ero " omaan" lapseen.

Onhan se tietysti hyvä, että pohdit omaa jaksamista mahdollisen adoptiolapsen äitinä, mutta asenteesi tuntuu olevan jo nyt aika negatiivinen.



Käy ihmeessä tutkimassa adoptiosivuja ja voithan ilmoittautua hakijaksi. Kyllä he osaavat karsia joukosta pois ne perheet, jotka eivät sovellu tuohon vaativaan juttuun.



Ei millää pahalla.

Kyllä, Ruotsissa on ollut pidempään ulkomaalaisia kuin Suomessa, mutta sinne myös adoptoitiin aika pystymetsästä lapsia 1970-luvulla. Nykyään tietämystä on paljon enemmän ja myös adoptiovanhempien rankkaus on meillä tiukempaa kuin juuri Ruotsissa on ollut (ja on ehkä vieläkin) ja esimerkiksi USA:ssa.



Suomessa taas on nyt ollut paljon lehdissä muutaman jo aikuisen adoptiolapsen kokemuksia ja niitä lukiessa taas toivoisin, että muistettaisiin, että Suomi on koko lailla toinen kuin esim. 80-luvulla. Esimerkiksi vakavasti sairaat tai iäkkäämmät vanhemmat eivät enää saa pikkulapsia, koska lapsella on silloin riski menettää jo toiset vanhemmat liian aikaisin.



Ruotsissa on jonkin verran adoptiota hyvin äänekkäästi vastustavia nuoria aikuisia adoptoituja. Kaikki sinne adoptoidut eivät allekirjoita heidän puheitaan, eikä saisi myöskään yleisö tulkita heitä koko adoptoitujen ryhmän äänitorveksi.

Perimä 30 %, kasvuympäristö 70 %. Mulla on lähipiirissä 5 kolmesta eri valtiosta adoptoitua lasta, kovasti normaaleilta vaikuttavat.

Ope muuten kerran sanoi yhtä poikaa lihavaksi, kun se ilmoitti inhoavansa urheilupäiviä. Siinä iässä se varmaan tuntui kamalalta. Tunsin myötähäpeää. Opettaja kyllä oli persoonallinen, mutta tyttärensä oli kyllä aivan normaali menestynyt ihminen. Yliopistotutkinto. ap