Mikä koronaviruksen aiheuttama rajoitus on ollut sinulle henkilökohtaisesti raskain?

Viime kevät, kun mulla ei ollut vielä riittävästi hengityssuojaimia ja jouduin olemaan tapaamatta muita (esim omia lapsiani) kuin iäkkäitä vanhempiani, joista huolehdin. 

Matkustamattomuus. Kai tähänkin tottuu :(

Vaikea sanoa vain yhtä. Enemmän rassaa se, miten ihan kaikista arkisista asioista on tullut riski. Jokainen kauppareissu, tuttavan tapaaminen tai autokorjaamolla käynti lisää tilastollisesti infektion saamisen todennäköisyyttä. Pärjään matkustusrajoitusten ym. kanssa joten varmaan hienointa pandemian jälkeen on se, että arjen kontaktit eivät enää ole vaarallisia.

Se, ettei voi matkustaa. Olisin halunnut mennä Thaimaahan ja Aasiaan useaksi kuukaudeksi. Nyt en tiedä pääsenkö ikinä.

Uimahalliin kaipaa koko perhe. Ensin ei päässyt, sitten ei tehnyt mieli mennä, nyt ei taas pääse. Itse käyn avannossa, mutta pienet lapset ei voi siellä käydä.

Ei voi matkustaa.

Ei saa mennä työpaikalle. Tai saa, mutta ei siellä ketään ole.

Vierailija kirjoitti:

Matkustamattomuus. Kai tähänkin tottuu :(

Ei totu :(. Lähden kuin leppäkeihäs heti kuin mahdollista.

Nämä sulut. Asun yksin kaupungissa. Elämäni sisältö, siis se hauska ja nautittava osuus, ovat olleet tapaaminen ystävien kanssa, baarit, ravintolat, teatteri, baletti, festarit, keikat, leffassa käynti. Ei usein, mutta ehkä joku juttu kerran kuussa.

Nyt KAIKKI nuo on kielletty. Voisin elää sen kanssa, että en koskaan enää pääse ulkomaille. Mutta se ettei harmaassa yksinäisessä elossa enää koskaan olisi niitä pieniä valopilkkuja. Ei kaverin kanssa katsomaan keikkaa ja laulamaan mukana, ei popcornin mässytystä valkokangasta katsoen kun ulkona tulee räntää, ei sitä tunnetta kun lähestyt festarialuetta kesäauringossa ja alat kuulla musiikin jytkeen ja ihmismassan puheensorinan, se ettei enää koskaan saa laittaa kauniita vaatteita päälle ja nauttia henkeäsalpaavan upeasta taiteesta, se ettei enää koskaan naura kaverien kanssa vedet silmissä...Se masentaa. Tulevaisuudessa on vain bussinpenkki, työpaikka ja nuhjuinen alepa. Materiaan kuluttamisesta en ole kiinnostunut, joten se sallittu aktiviteetti eli kaupoissa kiertely / kuluttaminen ei kiinnosta ja yksin ulkona käveleminen/juokseminen on sekin jo aika nähty.

Olo tuntuu muserretulta, olen täysin yksin, mitään kivoja asioita ei enää ole.

Se kun ei uskalla lähteä kylpylään. Tekisi niin kovasti mieli päästä polskimaan.

Syrjäytyneenä introverttina ihmisenä pakko sanoa, että ei mikään. Vaikka on jos jonkinlaista rajoitusta niin mikään muu asia ei ole muuttunut elämässäni paitsi se että nykyisin maski päässä kaupassa jne ja käsidesiä laukussa mukana jolla läträän.

Yksi harrastusprojekti meni jäihin, juuri kun olisi ollut aika alkaa viimeistelemään sitä esityskuntoon.

Toinen, ehkä yhtä raskas asia on ollut puolison etätyöt.

Raskainta on muut itsekkäät ihmiset jotka eivät välitä torjua koronaa. Jos kaikki yksissä tuumin olisimme heti tukahduttaneet viruksen niin voisimme elää normaalia elämää kuten australiassa tai uudessa seelannissa. 

Vierailukielto vanhuksen luokse, palvelutalon henkilökunta vei koronan osastolle , nyt on läheiseni iäksi pois.

Iäkkäät vanhemmat asuvat kauempana eli pikavisiitit eivät onnistu vaan olen aiemmin ollut esim. viikonlopun siellä. Nyt en voi, kontaktit ovat pitkälti vain puheluja.

Pienet on ihmisillä murheet. Itselle rajoituksista raskain uimahallien sulkeminen, koska uimahalli on minun TYÖPAIKKA, joten kokoaikainen lomautushan siitä seurasi toistaiseksi.

Uudenmaan sulku viime keväänä yli ylivoimaisesti raskain ja myös järjettömin. Ostin juuri edellisenä syksynä kesämökin ja odotukset kevään suhteen olivat korkealla. Mutta vasta juhannuksen alla pääministeri antoi luvan lähteä mökille.

Kaikkia muita rajoituksia ja suosituksia noudatan ilomielin eivätkä ne tee elämääni normaalia vaikeammaksi. Etätöistä on jopa hyötyä kun työmatkat jäävät pois.

Ekana tietysti se ettei pääse matkustamaan, monta reissua viime vuonna peruuntui ja nyt on epävarmaa alkaa suunnitella mitään edes.

Ylipäänsä kaikki alkaa jo pänniä, edes museot ei ole auki.

Se että ei pääse uimahalliin.

Mikään muu ei ole oikein muuttunut paitsi se että ei pääse enää 2-3 krt viikossa uimaan kuten aiemmin.

Se, että joudun pelkäämään koko ajan työpaikkani puolesta. Olen pienessä yrityksessä, joka oli ennen koronaa ihan hyvin toimeentuleva, nyt jokainen kuukausi mennään veitsenterällä. En tiedä miten selviän jos työt loppuvat. Velkaa on, ikää on, työttömiä on hakemassa samoja vähiä työpaikkoja mitä itsekin joutuisin hakemaan.

Noin muuten minulle on ehkä vaikeinta kestää tätä ilmapiiriä mikä koronan alla vallitsee. Leireihin jakautuminen, kyräily ja vihamielisyys. Ihmisillä on hermot pinnassa, koskaan ennen en ole asiakaspalvelutyössä joutunut kohtaamaan näin paljon aggressiivisuutta. Kaikki haluavat toitottaa omaa mielipidettään koronasta. Kaikki ovat yhtäkkiä kaiken asiantuntijoita. Jostain maskeista tehdään ihan hirveän tärkeä asia, osa haukkuu maskin käyttäjiä, osa niitä käyttämättömiä. Jokaisella pitäisi olla mielipide siihenkin. Toisia kytätään, haukutaan, pelätään, vähätellään, syyllistetään. Jotenkin sellaista ihan normaalia arjen kanssakäymistä kaipaan, että kukaan ei tuijottaisi vihaisena jos sattuu ohittamaan liian läheltä tai myöskään ilkkuisi kun pitää turvaväliä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä sulut. Asun yksin kaupungissa. Elämäni sisältö, siis se hauska ja nautittava osuus, ovat olleet tapaaminen ystävien kanssa, baarit, ravintolat, teatteri, baletti, festarit, keikat, leffassa käynti. Ei usein, mutta ehkä joku juttu kerran kuussa.

Nyt KAIKKI nuo on kielletty. Voisin elää sen kanssa, että en koskaan enää pääse ulkomaille. Mutta se ettei harmaassa yksinäisessä elossa enää koskaan olisi niitä pieniä valopilkkuja. Ei kaverin kanssa katsomaan keikkaa ja laulamaan mukana, ei popcornin mässytystä valkokangasta katsoen kun ulkona tulee räntää, ei sitä tunnetta kun lähestyt festarialuetta kesäauringossa ja alat kuulla musiikin jytkeen ja ihmismassan puheensorinan, se ettei enää koskaan saa laittaa kauniita vaatteita päälle ja nauttia henkeäsalpaavan upeasta taiteesta, se ettei enää koskaan naura kaverien kanssa vedet silmissä...Se masentaa. Tulevaisuudessa on vain bussinpenkki, työpaikka ja nuhjuinen alepa. Materiaan kuluttamisesta en ole kiinnostunut, joten se sallittu aktiviteetti eli kaupoissa kiertely / kuluttaminen ei kiinnosta ja yksin ulkona käveleminen/juokseminen on sekin jo aika nähty.

Olo tuntuu muserretulta, olen täysin yksin, mitään kivoja asioita ei enää ole.

Ootko huomannut kuinka paljon mm. Iltasanomat julkaisee videokierroksia museoista? Kuinka niin tulevaisuudessa ei ole muuta? Rokotukset etenee ja ensi kesän festareita valmistellaan. Enää pari kuukautta ja riskiryhmät on rokotettu. Sitten alkaa vähitellen rajoitusten purkaminen.

Itselleni pahinta oli keväällä ja nyt jälleen liikuntapaikkojen sulkeminen. Terveyteni on tietystä liikuntalajista riippuvainen eikä sitä pysty korvaamaan muualla. Jos sulku jatkuu vielä monta kuukautta, korona muuttuu minulle varmasti suuremmaksi riskiksi kun keuhkot ei enää toimi normaalisti.