Mulla on sellainen vaihe elämässä, että kaikki historian pa*ska on alkanut vyöryä mieleen, enkä pääse niistä ajatuksista eroon. Mistä tämä johtuu?

Koska korona.

Mietin juuri miksi minua kohdeltiin niin huonosti lapsena. En saanut kauheasti tukea kotonakaan. Olin ujo ja pelokas lukioon asti. Sen jälkeen olinkin äänekäs ja vmäinen, kunnes nykyään olen vaan.

Mulla tulee myös kaikki oma huono käytös mieleen välillä nykyään koko ajan. Ja ehkä vähän kieroutuneesti koska esim. eksä oli väkivaltainen, mutta syytän itseäni julmasta erosta. Jään myös ajatuslimboon, jossa mietin kuinka kusipäältä olen tilannetta tietämättömälle näyttänyt.

En ole mitenkään surkuttelija tai masentunut, mutta aika uupunut koronaan, töihin ja tähän elämän oravanpyörään jossa ei mikään muutu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mulla on ollut enemmän ja vähemmän koko elämä tota :O

Välillä tulee välähdyksiä jostain menneestä. Jään hetkeksi niitä pohtimaan ja sitten ravistelen itseni irti. Vaihdan väkisin mieleeni jotaki muuta ajateltavaa. Vaihdan television kanavaa, tai jotain

Enkä ole myöskään koskaan saanut terapiaa, ja olen kans tollanen reipas/ työorientoitunut

mutta en usko että nämä koskaan poistuu mielestä. ei ennen kuin olen dementoitunut eikä varmaan sittenkään

Reipas suorittaminen on tyypillistä käyttäytymistä traumatisoituneelle. Suoritetaan, jotta saadaan näennäistä hyvää oloa ja suljetaan traumat poissa mielestä. Itseään ei arvosta ilman suorittamista. Jos päätyy elämäntilanteeseen, jossa ei voi suorittaa, tulee täysi henkinen romahdus.

Paras mittari sille, onko henkisesti terve, on se, voiko olla yksin kotona itsensä kanssa ilman tarvetta tehdä mitään tai pelastaa muita. Siten, että samaan aikaan on hyvä olla.

Toisaalta niitä maailman pelastajia tarvitaan. Muuten paha saa vallan ja sitten on kaikilla meillä traumoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mulla on ollut enemmän ja vähemmän koko elämä tota :O

Välillä tulee välähdyksiä jostain menneestä. Jään hetkeksi niitä pohtimaan ja sitten ravistelen itseni irti. Vaihdan väkisin mieleeni jotaki muuta ajateltavaa. Vaihdan television kanavaa, tai jotain

Enkä ole myöskään koskaan saanut terapiaa, ja olen kans tollanen reipas/ työorientoitunut

mutta en usko että nämä koskaan poistuu mielestä. ei ennen kuin olen dementoitunut eikä varmaan sittenkään

Reipas suorittaminen on tyypillistä käyttäytymistä traumatisoituneelle. Suoritetaan, jotta saadaan näennäistä hyvää oloa ja suljetaan traumat poissa mielestä. Itseään ei arvosta ilman suorittamista. Jos päätyy elämäntilanteeseen, jossa ei voi suorittaa, tulee täysi henkinen romahdus.

Paras mittari sille, onko henkisesti terve, on se, voiko olla yksin kotona itsensä kanssa ilman tarvetta tehdä mitään tai pelastaa muita. Siten, että samaan aikaan on hyvä olla.

Toisaalta niitä maailman pelastajia tarvitaan. Muuten paha saa vallan ja sitten on kaikilla meillä traumoja.

Ensin pitää saada oma pää kuntoon. Klisee, mutta ei voi rakastaa muita ennen kuin rakastaa itseä. Traumatisoituneelle on tyypillistä myös, ettei osaa edes sanoittaa omia tarpeita. Elää vain muiden tarpeita varten. Mukaudutaan kuin kameleontti tilanteeseen kuin tilanteeseen, esimerkiksi uudessa suhteessa aina mukaudutaan toisen mieltymyksiin ja elämäntapoihin. Sitten joskus havahtuu, että elämä on valunut hukkaan.

Jos omia traumoja ei käsittele, välttämiskäyttäytymisen siirtää herkästi eteenpäin omille lapsille, ja silloin varsinkin kaikilla on traumoja.

Vierailija kirjoitti:

Oletko juuri ollut vähän pidemmän aikaa päihteittä?

Moni muuten pelkää raittiutta just siks että ensin ei saa nukuttua ja jos saa näkee painajaisia. Että sillä juomisella saa itsensä hämmästyttävän hyvin turrutettua jotta selviää työstä ja arjen pyörittelystä.

Ei kannata jäädä yksin. Jos on ystävä tai sukulainen jolle voi puhua kaikesta, niin todella hyvä. Tai sit ammattiapua. Voi hyvin johtaa kela-terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mulla on ollut enemmän ja vähemmän koko elämä tota :O

Välillä tulee välähdyksiä jostain menneestä. Jään hetkeksi niitä pohtimaan ja sitten ravistelen itseni irti. Vaihdan väkisin mieleeni jotaki muuta ajateltavaa. Vaihdan television kanavaa, tai jotain

Enkä ole myöskään koskaan saanut terapiaa, ja olen kans tollanen reipas/ työorientoitunut

mutta en usko että nämä koskaan poistuu mielestä. ei ennen kuin olen dementoitunut eikä varmaan sittenkään

Mutta voisiko joku kertoa miten traumoja käsitellä?

Reipas suorittaminen on tyypillistä käyttäytymistä traumatisoituneelle. Suoritetaan, jotta saadaan näennäistä hyvää oloa ja suljetaan traumat poissa mielestä. Itseään ei arvosta ilman suorittamista. Jos päätyy elämäntilanteeseen, jossa ei voi suorittaa, tulee täysi henkinen romahdus.

Paras mittari sille, onko henkisesti terve, on se, voiko olla yksin kotona itsensä kanssa ilman tarvetta tehdä mitään tai pelastaa muita. Siten, että samaan aikaan on hyvä olla.

Toisaalta niitä maailman pelastajia tarvitaan. Muuten paha saa vallan ja sitten on kaikilla meillä traumoja.

Ensin pitää saada oma pää kuntoon. Klisee, mutta ei voi rakastaa muita ennen kuin rakastaa itseä. Traumatisoituneelle on tyypillistä myös, ettei osaa edes sanoittaa omia tarpeita. Elää vain muiden tarpeita varten. Mukaudutaan kuin kameleontti tilanteeseen kuin tilanteeseen, esimerkiksi uudessa suhteessa aina mukaudutaan toisen mieltymyksiin ja elämäntapoihin. Sitten joskus havahtuu, että elämä on valunut hukkaan.

Jos omia traumoja ei käsittele, välttämiskäyttäytymisen siirtää herkästi eteenpäin omille lapsille, ja silloin varsinkin kaikilla on traumoja.

Niin miten niitä traumoja pitäisi käsitellä?

Psykologian antama selitys tähän ilmiöön on se, että kaikki pelkoon liittyvät tapahtumat elämässämme syöpyvät hyvin syvälle mielemme sopukoihin. Kyseessähän on aina lähtökohdaltaan taistele tai pakene -tilanne. Siksi yksikään kiusaaminen ym. ei unohdu koskaan, ainakaan uhrilta.

Vierailija kirjoitti:

Niin miten niitä traumoja pitäisi käsitellä?

Niistä voi kirjoittaa vaikka paperille, ja pohtia mitä mieleen juolahtaa.

Tästä tulee niin omat masennusajat mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Niin miten niitä traumoja pitäisi käsitellä?

Ensinnäkin antaa niiden tulla esiin, kun usein ne piiloutuvat juuri suojamekanismeihin ja tekemisen alle. Eli antaa itselleen luvan muistaa ne, hyväksyä, että niitä on ollut ja antaa hiljalleen tilaa niille tunteille, joita näihin on liittynyt. Eli vaikka, että saat kokea sen surun, jota olet lapsena kokenut siitä, että sinut jätettiin yksin ja vihan siitä, että vaikka vanhempasi ei pitänyt puoliasi. Tätä ei voi ajattelemalla käydä läpi, vaan ajan kanssa se tunne nimenomaan tulee koettavaksi, kun trauma saa tilaa. 

Käsittelemiseen antaa tietoisuus, hyväksyntä ja puhuminen. Puhuminenpuhuminenpuhuminen jäsentää ajatusta itselle ja poistaa häpeää, jota siihen on voinut liittyä ja jonka vuoksi tunne on juuri hautautunut piiloon. Sitten se liittyy hiljaksee nosaksi elämääsi ja tarinaasi, eikä se enää ole peikko, vaan historian oppitunti.

Touhukkailla pahimmat traumat.

Ajatusten voi antaa tulla ja mennä. Et ole koskaan liian vanha saamaan onnellista lapsuutta.

Kirjoittaminen on hyvä tapa päästä menneisyyden demoneista eroon.

Ei siitä ehkä julkaisukelpoista romaania tule, mutta kun vaan antaa kynän laulaa tai näppiksen sauhuta, helpottaa.

Ihan mitä tahansa!!!

Mitä NYT mietit? Mitä muistelit aamulla? Mitö pelkäsit yöllä?

Miltä tuntuu? Mitä sanoisit NYT sille, joka teki mielestäsi väärin?

Kysymyksiä on miljoonittain, mutta kirjoittaminen auttaa.

Sitähän suuri osa meistä tekee täälläkin: kirjoittaa pois pahaa oloaan enemmän tai vähemmän hyvällä tavalla.

Kaikkea ei tarvitse eikä saakaan nettiin kirjoittaa.

Joku tuossa kirjoittikin että jatkuva tekeminen on tyypillistä traumatisoituneelle. Tiedostan tämän itsessäni täysin, mutta ei ole varaa " romahtamiseen" sillä ns. ruuhkavuodet ja lapset tarvitsevat minua. Tiedän, että romahdus tulee jossain viidenkympin tietämillä kun viimeinenkn alkaa lentää pesästä. Siinä vaiheessa aukeaa pullonkorkki ja itkuhanat jos ei ole jo ennalta tehtyä toimintasuunnitelmaa, miten estän itseäni luisumasta pimeään.

Olen saanut hektisimpinä aikoina apua erityisesti rukouksesta, virsistä, mindfullnesista, meditaatiosta ja luonnosta. Ajatusteni ja muistojeni ulos kirjoittamisella ja menneiden tapahtumien kulun todellisten syy ja seuraus- suhteiden selvittämisen lisäksi.

Liikunta on tärkeä maadoittumiskeino ja tapa päästä kiinni omiin kehon muistoihin (usein terapiajumppa on liikkumista,itkua,liikkumista,itkua,liikkumista,huutoa, liikkumista ja sitä rataa, kunnes on niin väsynyt, että ei jaksa kuin olla peiton alla hiljaa tai nukkua. Samoin musiikki jota kuunnellessa voin antaa kaikkien tunteiden vain tulla edes sen pienen hetken kun on omaa aikaa. Jos en pääse purkamaan sisälle kertyvää aggressiota ja ahdistusta ulos millään,karkkipussi,pullo ja tupakka alkaa taas houkutella. Tosin humalassakin minun on saatava edes maalata jotain, jotta pystyisin antamaan olotilalleni jonkin muodon. Kai tämän kanssa on vain opittava elämään, totuus kuitenkin kai on, että ainoa vapaus voi lopullisesti löytyä anteeksiannosta- ehkä sitten joskus. Kosto tietenkin olisi mitä suloisin tapa saada hyvitys ja vapaus tietyistä asioista, mutta vankilaan meno ei juuri innosta.

Vierailija kirjoitti:

Kun ikää tulee, myös ikäviä kokemuksia kertyy. Varo ettei ne saa valtaa.

Mulla ne ikävät kokemukset kertyi 25 vuoteen asti, 25-50 ei ole kertynyt lisää traumoja että miten kelläkin.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä noin käy kun on elämässä turvallinen aika käsitellä vanhoja traumoja.

Olipa hyvin sanottu. Ymmärrän nyt oloni.

T. Vanhus 80 v

Hyvin viisaita trauman käsittely neuvoja sinulla. Kun trauma on käsitelty, tunteet koettu ja purettu, järkevät selitykset löydetty niin hups...traumasta tulee vain osa omaa henkilöhistoriaa joka ei enää aiheuta tunteita suuremmin, siitä voi puhua kuten mistä tahansa elämän tapahtumasta. Käsittelemätön trauma tökkii koko ajan, itkettää ilman syytä, lautaset lentää seinään ja särkyy.

Minulla oli tuollainen vaihe, kun useamman vuoden stressaavan, turbulentin ja kaoottisen painajaisvuoden jälkeen olin juuri päässyt muuttamaan omaan rauhalliseen kotiin, ja alkanut rakentaa omaa elämääni kuntoon.

Niitä historian flashbackeja alkoi tulla ihan jatkuvasti. Usein vain tuijotin ikkunasta ulos ja mietin niitä tilanteita. Miksi se teki niin? Miksi minä reagoin niin? Miksi en sitten tehnyt noin? Se jatkui pari vuotta. Tarvitsin kai sen rauhan ja turvan, että pystyin käsittelemään ne asiat.

Silloin kun se kaikki oli päällä, olin kai vain selviytymismoodissa. Otin vain vastaan kaiken mitä tuli ja yritin puskea eteenpäin.

Luulen, että tuo ajatteleminen itsessään vie eteenpäin. Niin minulla ainakin kävi. Kun olin saanut jonkun jutun selväksi päässäni, se sama asia ei enää ole palannut kummittelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Niin miten niitä traumoja pitäisi käsitellä?

Maailman paras kirja on Susanna Purra: kadotettu yhteys. On lääkäri ja psykoterapeutti.

Tän avulla yksin olen saanut hyviä tuloksia. Terapiaa en saa kun olen työkykyinen ja hyvävointinen ulospäin.

Voisi silti sanoa että OLIN silti rikki. Enää en ole. Yksinkin voi työstää asioita.