Lue keskustelun säännöt.
Tuli tuosta penkkarijutusta mieleen, ystäväni lapsi jätti myös omat penkkarinsa väliin kauan sitten... :(
11.02.2021 |
Tutustuin tähän ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja sain seurata pojan kehitystä. Hän rakasti lennättää kirjavaa leijaansa ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa opettajat ennustivat pojasta tulevan vielä jotain suurta, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Aika kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Jokin muuttui... Pojasta tuli hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen fysiikkaa loistavin arvosanoin, mutta se entinen iloinen poika oli kadoksissa. Pojan suunta oli jo siinä vaiheessa alaspäin, mutta toivoimme kaikki opiskelemaan lähdön auttavan. Poika opiskeli tietotekniikkaa vuoden verran, mutta palattuaan kesäksi kotiin, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jätin menemättä lukioon, kun kammoksuin jo etukäteen niitä penkkareita. Luulin että on pakko osallistua.
En oo kyllä kuullut, että opettajat erityisesti ennustaa jostain oppilaasta tulevan jotain suurta. Lastattiinko sekä koulusta että kotoa hirveät menestyksen paineet ja häntä puskettiin eteenpäin? En tietenkään tiedä, mutta harvoin jo kriisissä oleva nuori kuntoutuu sillä, että lähtee kotoa opiskelemaan, se on jo tarpeeksi rankkaa ihan hyvässä kunnossa olevalle nuorellekin. Toivottavasti kuitenkin kuntoutuu ajan myötä
Olisi ryhtynyt pärinäpojaksi. Oma moka.
Niinhän se voi. - Olisi nyt kohtuutonta odottaa ja tai uskotella, että pojan elämä olisi ollut romahtamatta, jos hän vain olisi kohdannut ja löytänyt ja saanut oman tyttöystävän (tai poikaystävän). Itse olen jo neljäkymmenen, enkä eläessäni ole ollut parisuhteessa. Ei tämä sinkkuna olo ja elo aina kivaa ole ollut.
Mutta kyllä näinkin on voinut elää ja olla. Edelleen uskon ja luotan, että kohtaan ja löydän sen oman Eritysen ja Rakkaan ihmissuhteeni, josta voisi kehittyä jotain ainutlaatuista hänen kanssaan.
Ellei näin käy niin jatkan eloani sinkkuna. Katkeroitumalla tai syyttämällä ketään tuskin voitan mitään. Välillä olen ajatellut, että mitä oikeastaan menetän jos elän ja olen loppuikänikin sinkkuna. Välillä itse syytökset ova olleet aika vahvoja. Sitä on saanut mennä peilin eteen kysyen, että mikä minussa on vikana? Miksi olen ja elän sinkkuna hetkestä taas toiseen ja aina edelleen
Ihmisen kaipuu ja halu tulla rakastetuksi ja kohdatuksi ovat minusta perin nhmillisä ja yleismaallisia tunteita. Mutta elämässä on hyvin paljon muutakin, joita kohti edetä ja mihin tarttua kuin takertua ja hirttäytyä ajatukseen siitä, että elämä ilman kumppania olisi aina vain ja ikuisesti korkeintaan jotain puolikasta, joka vasta kumppanin myötä kasvaisi kokonaiseksi.