Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka tiesivät jo hyvin nuorina ehkä jopa jo lapsina etteivät koskaan tahdo omia lapsia?
09.02.2021 |
Olen vapaahetoisesti lapseton ja aloin tässä miettimään lapsuuttani ja nuoruuttani ja suhtautumista etenkin tyttöihin ja lapsiin.
Olen kotoisin pikkupaikkakunnalta ja ei, sukuni ja perheeni eivät ole mitenkään uskovaista porukkaa, mutta silti minulle hiljaisesti annettiin jo lapsena ymmärtää, että osani tulisi olemaan perheen perustaminen. Että se olisi eräänlainen normi ja tietynlainen "velvollisuuteni". Sitä ei suoraan koskaan sanottu, mutta minun ei myöskään koskaan annettu ymmärtää, että se olisi täysin vapaaehtoinen asia ja, jos päätän valita toisin niin se olisi ihan ok. Muistan esimerkiki päiväkotiajoiltani sellaisen tapauksen, jossa yritin leikkiä muiden tyttöjen kanssa nukeilla ja ryhmän poika tuli meitä härnäämään kesken leikkien. En muista miten keskustelumme päättyi siihen, että poika tokaisi minulle, että "teistäkin tulee äitejä, kun ootte tyttöjä". Tähän topakkana vastasin, että minusta ei ainakaan tule ja tähän poika vastasi, että "kyllä tulee, mä käsken sen vauvansiemenen sun mahaan". Muistan, kuinka järkytyin ja aloin itkeä. Hoitaja tässä vaiheessa tuli luokseni ja kerroin hänelle mitä poika oli sanonut ja itkin. Muistan hoitajan lohdutelleen jotenkin, mutten muista, että hän olisi millään tavalla koittanut oikoa tai korjata pojan puheita. Kukaan ei koskaan puhunut minulle, että "JOS joskus saan lapsia niin...." vaan, että "KUN, joskus saan lapsia niin...". Tavallaan päähäni iskostui, että se on tuleva osani halusin tai en.
Ylä-asteella minulle oli tietenkin jo selvinnyt miten niitä lapsia maailmaan tuli, mutta siltikään en ollut kenenkään kuullut sanovan, että minun ei tarvitse tulla raskaaksi ja perustaa perhettä, jos en tahdo. Muistan, kuinka olin ylä-asteella todella ahdistunut aina vain enemmän lähestyvästä aikuisuudesta ja siitä "velvollisuudesta", joka minua siellä odottaa. En olisi tahtonut millään kasvaa aikuiseksi. Lisäksi ahdistuin kasvavasta poikien huomiosta ja häiriköinnistä muuttuvan kehoni takia.
Vasta, kun muutin pois kotoa opiskelemaan kaupunkiin ja tapasin samanhenkisiä ihmisiä aloin vihdoin käsittää, ja herätä siihen, että hei, mun ei ole mikään pakko haluta ja saada lapsia. Olin nimittäin myöskin tuntenut huonoa omaatuntoa ajatuksistani, etten tahdo lapsia ja yritin kaikkeni, että olisin saanut itseni niitä haluamaan. Suurin herätys tuli täysi-ikäistyttäni erään silloisen työkaverini(keski-ikäisen naisen) ansiosta eräissä illanistujaisissa, joka alkoi minulle avautumaan enemmänkin elämästään. Olin jo aikaisemmin havainnut meidän olevan samankaltaisia ihmisiä, joten juttelin koko illan tuon naisen kanssa, jolloin tuli myöskin ilmi, että hänellä ei ole lapsia, koska hän ei niitä koskaan halunnut ja hän on tyytyväinen elämäänsä juuri niin ja se on täysin ok.
Olen itse nyt 34-vuotias, parisuhteessa elävä. Löysin onneksi miehen, joka ei myöskään tahdo lapsia.
Kommentit (36)
Ilmoitin isälleni jo 14 v., että korkeintaan adoptiolapsia on tulossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tiennyt sen siitä saakka kun on valjennut mistä lapset tulevat. Ehkä olen jollain tapaa herkkä ihminen kun en vaan pysty kuvittelemaan raskautta ja synnytystä omassa kehossa. Ajatuskin raskaudesta ja synnyttämisestä saa minut voimaan pahoin. Inhoan neuloja ja kaikenlaista ylimääräistä "sörkkimistä" enkä pysty ottamaan riskiä synnytyksen aiheuttamista vaurioista (repeämät, tikkaukset, mahd. keisarinleikkaus, komplikaatiot ym ym....). Olen myös vihannut kuukautisia siitä lähtien kun ne alkoivat. Mitään vauvakuumetta en ole ikinä tuntenut.
Nyt on onneksi kohtukin jo pois kasvainten ja endon takia niin ei ole enää valtavaa pelkoa että tulisin raskaaksi millään ilveellä.
Olen miettinyt, että tietävätköhän erityisherkät nämä jutut etukäteen?
Vierailija kirjoitti:
Ilmoitin isälleni jo 14 v., että korkeintaan adoptiolapsia on tulossa.
Huvittava ajatus, että adoptiolapset olisivat jotenkin vähemmän lapsia.
Tiesin se jo lapsena. Olin hyvin tietoinen itsestäni ihmisolentona ja pohdiskelin paljon elämänkaarta, muistaakseni noin ekaluokkalaisena tajusin, kuinka typerää ja järjetöntä elämä on. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että pilkkopimeässä järjettömässä pakkasessa lumen sataessa vaakasuoraan piti raahautua kouluun klo 7.30, vaan myös sen lapsen todellisuuden yli. Tajusin jotenkin tosi selkeästi, että elämä on kovaa, tarkoituksetonta puurtamista, töissä käymistä, kunnes joku päivä kuolee eikä kukaan muista sinua enää.
Juu, olin tosi iloinen lapsi :D. Perheeni oli siis täysin normaali ja turvallinen, en tiedä mistä nämä ajatukset tulivat. Aikuisena en ole ollut masentunut tms, mutta arvioni on pitänyt paikkansa. Elämä on rankkaa selviytymistä päivästä toiseen.
Vasta näin "kypsemmällä" iällä, lähes nelikymppisenä, tutustuin ranskankieliseen mieheen, jonka elämänkatsomus on niin täysin päinvastainen, että se todella pysäytti. Hän näytti minulle, että elämä voi olla myös nautintoja, viiniä, ruokaa, romantiikkaa jne (meillä ei siis ollut suhdetta, vaan ylipäätään). Hän oli ihan järkyttynyt kun kerroin noista lapsuuden ajatuksistani :). Hänestä elämä on aina ollut kivaa.
Minulla on siis ollut itsestään selvää ala-asteikäisestä asti, etten tule koskaan tekemään uutta elämää tähän maailmaan, elämää joka sitten joutuu tarpomaan yksin pimeässä. Ja edelleen olen 100% sitä mieltä vaikka nyt olen siinä kuuluisassa kellon tikitys -iässä. Mutta tuon miehen kohtaaminen sai ensimmäistä kertaa miettimään sitä, että jos olisin syntynyt jonnekin muualle kuin Suomeen, olisinko nyt äiti (jos nyt ei ajatella kulttuureja joissa on pakko, vaan esim. just Ranskaa)? Ehkä.
No, sitä emme saa koskaan tietää. Nykyään jo nautinkin elämästä ja odotan innolla lapsivapaata keski-ikää ja vanhuutta :).
Minussakin se on aina ollut sisäänrakennettu ominaisuus etten halua lapsia. En ikinä leikkinyt vauvanukeilla koska en tykännyt niistä. En ikinä ole tuntenut tarvetta tai halua vauvalle. En tunne mitään katsoessani vauvoja. Eläimiä rakastan ja olen aina ollut kiinnostunut niistä ja halunnut viettää aikaa niiden kanssa. Tavallaan inhoan äidissäni sitä asennetta että lapsia pitää tehdä ja kaikki naiset haluaisivat lapsen. Kun sanon etten itse halua, hän ottaa sen henk koht loukkauksena että hän olisi ollut huono äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttua. Mua on kans aina hiljaisesti painostettu ja oletettu että tietenkin! Äidiksi ja hoitoalalle. Not. Muistan, että parhaalla ystävälläni oli vaihe kun halusi leikkiä kotia ja olla äidin roolissa aina. Ok mulle, koska mä halusin olla vaihtelevasti Super Mario, Dumbo tai Pegasus. Mitä kaikkea on oltava kotona..? No äiti ja sit Pegasus tietenkin! :D
Minä haluaisin lapsia, mutta en missään nimessä olla raskaana ja synnyttää. Haluaisin adoptoida lapsen tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun mietin, niin en leikkinyt kotileikkejä enkä myöskään autoleikkejä lapsena. Myöhemmin kun leikittiin barbeilla niin niissä leikeissä kiehtoivat mielikuvituksen käyttäminen ja erilaisten tarinoiden tekeminen ja niille nauraminen siskon kanssa.
Sitten kun ala-asteella opettaja kysyi 10-12 vuotiailta että nostakaa kädet ylös, jotka haluavat perheen isona, niin kaikki nostivat kätensä ylös ja vaikka sisäinen ääni sanoi minussa ja tiesin, etten halua lisääntyä, niin tiesin mitä opettaja haki kysymyksellä - jos et nostanut kättä, olit muita jäljessä kypsyydessä, no, en halunnut herättää huomiota ja nostin lopulta käden viimeisimpien ohessa ylös.
En ole koskaan ollut kiinnostunut lisääntymisestä. Vapaus on tärkeää ja se, että teoreettisessa suhteessa mies rakastaa minua sinällään eikä välinearvon kautta ja että suhteessa on oikeanlaista kemiaa tästä elämästä seuraavaan ja läpi ajan että avaruuden. Jos sellaista suhdetta ei löydy, se on ok, olen omillani rauhaisassa autuudessa.
Niin. Lisäys loppuun. Pidän kyllä lapsista, osoitan lämpöä lapsille helposti. Olen lämmin ihminen. Pidän myös paljon eläimistä. Ja luonnosta.
Muistan, että lapsena vauvanuket jotenkin inhottivat, ja esim. barbit tuntuivat paljon mielekkäämmiltä leluilta. En ole ikinä nähnyt itseäni äidillisenä tyyppinä. 20-vuotiaana aloin miettiä vahvemmin, että en halua lapsia, ja ainakaan vielä 29-vuotiaana mielipide ei ole muuttunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä kans samanlaisia kokemuksia. Lapsena en leikkinyt ikinä millään vauvanukeilla, vaan barbeilla, bratzeilla ja eläinhahmoilla. Kotileikeissä olin myös aina just se koira:D
Se on jännä miten sen vaan jotenkin tietää aina ilman että edes ajattelee koko asiaa. Enkä ala edes valehtelemaan että pitäisin lapsista. En pidä. Ärsyttää ja ällöttää niiden sottaisuus ja huono hygienia, en jaksa kuunnella niiden ääniä enkä jaksa ihmetellä niiden kanssa jotain maassa makaavaa keppiä kuin maailman seitsemättä ihmettä. Siskolla on lapsia ja viihdyn siellä korkeintaan pari tuntia ja sitten on pakko poistua. Eli musta ei saa leivottua edes mitään ”siistiä tätiäkään”. Kummilapsiakaan ei ole eikä tule.
Kerrotaan nyt vielä että tykkään eläimistä ihan hirveästi. Mutta niitäkään kohtaan minulla ei tule sellaista lässytys-efektiä enkä hullaannu jokaisesta kadulla vastaantulevasta koirasta. Mutta eläinten hyvinvointi on minulle tärkeää. Tykkään myös ruoanlaitosta ja leipomisesta, kodin sisustuksesta ja puutarhuroinnista. Ulkoisesti varmaan näytänkin ”pullantuoksuiselta äidiltä” mutta totuus onkin aivan toinen.
Olen ajatellut kuinka mukavaa olisi, jos olisi jonkinlainen naiskaveriporukka, jossa olisi vapaaehtoisesti lapsettomia/perheettömiä hauskoja/kivoja naisia?
Uutisissa puhutaan että lisääntymättömiä ihmisiä on yhä enemmän ja etenkin vapaita naisia/singlejä on todella paljon. Mutta missä kaikki ovat, kavereissa ei yhtäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ajatellut kuinka mukavaa olisi, jos olisi jonkinlainen naiskaveriporukka, jossa olisi vapaaehtoisesti lapsettomia/perheettömiä hauskoja/kivoja naisia?
Uutisissa puhutaan että lisääntymättömiä ihmisiä on yhä enemmän ja etenkin vapaita naisia/singlejä on todella paljon. Mutta missä kaikki ovat, kavereissa ei yhtäkään.
Mulla taas jostain syystä on ollut aina paljon nimenomaan lapsettomia kavereita, ja siis sellaisia jotka oon tuntenut ihan junnusta asti, osan ekaluokasta ja aiemminkin. Meidän kylän juomavedessä ehkä jotain..?
Leikin lapsena mieluiten autoleikkejä ja seikkailuretkiä metsissä kylän poikien kanssa. Puissa kiipeilyjä ym. raisumpaa menoa.
Olen vieläkin "poikamainen", olen jo 55.
Ikinä en ole lapsia halunnut, olisin ollut piittaamaton ja liian seikkailunhaluinen mutsi.
Tykkään kyllä siskojen lapsista😗
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leikin lapsena kyllä barbeilla ja nukeillakin, mutta lempileikkejä olivat kaikki eläinleikit. Saatoin tuntikausia juoksennella pelloilla ja metsissä yksin ja leikkiä keskenäni ties mitä villieläintä. Kasvoin aika itsenäiseksi ja omaa rauhaa arvostavaksi ihmiseksi.
En ole oikein koskaan tottunut pieniin lapsiin, olin perheen nuorin eikä suvussakaan oikein kenelläkään ollut pieniä lapsia.
Ensimmäisen kerran muistan jo teini-iässä miettineeni, etten lapsia halua. Veljeni sai pojan kuusi vuotta sitten, ja se oli oikeastaan ensimmäinen "kunnon" lapsikokemukseni ikinä. Viimeistään silloin tajusin, että multa vain puuttuu se jokin. Lapsi oli ihminen siinä missä muutkin, mutta en jaksanut sen ympärillä olevaa jatkuvaa hössötystä.
Veljen vaimo nimittäin muuttui tyystin juuri sellaiseksi äidiksi, joka puhuu silmät palaen vain omasta lapsestaan. Vahdin kyllä poikaa pyydettäessä mutta en voi sanoa olevani mitenkään innoissani, ennemminkin teen sen velvollisuudentunnosta. Mua hämmentää miten isoja juttuja vanhemmille on kaikki kävelemään oppiminen tai ekat sanat, jotka jokainen terve lapsi normaalissa perheessä kyllä oppii tekemään. En ymmärrä sitä suurta ihmettelyä että näytetään videolta kuinka taitavasti pikku Silja vetää jo itseään lattiaa pitkin eteenpäin :D Siis joo varmasti hienoja juttuja itselle, mutta että niistä pitäisi muidenkin innostua. Oon kyllä oppinut teeskentelemään kiinnostunutta ja kuuntelemaan mitä näppärää lapsi tänäänkin on tokaissut, vaikka asia ei sen kummemmin edes kiinnosta.
Olin alle kouluikäinen, kun äitini kertoi minun heittäytyneen taaperoiässä huutamaan kaupan lattialle. Vanhemmat olivat sitten joutuneet kantamaan minut ulos kaupasta. Ahdistuin tuolloin ajatuksesta, että itselleni kävisi noin aikuisena, enkä voisi mitenkään estää sitä. Sitten tajusin, että tuollaista tilannetta ei pääse syntymään, mikäli en hanki lapsia. Päätin sen siinä silloin ja muistan olleeni todella huojentunut keksittyäni asiaan ratkaisun. Olen nyt nelikymppinen, eikä koskaan ole tullut pienintäkään mielitekoa lasten hankintaan.
Alue: Aihe vapaa
Olen tiennyt sen siitä saakka kun on valjennut mistä lapset tulevat. Ehkä olen jollain tapaa herkkä ihminen kun en vaan pysty kuvittelemaan raskautta ja synnytystä omassa kehossa. Ajatuskin raskaudesta ja synnyttämisestä saa minut voimaan pahoin. Inhoan neuloja ja kaikenlaista ylimääräistä "sörkkimistä" enkä pysty ottamaan riskiä synnytyksen aiheuttamista vaurioista (repeämät, tikkaukset, mahd. keisarinleikkaus, komplikaatiot ym ym....). Olen myös vihannut kuukautisia siitä lähtien kun ne alkoivat. Mitään vauvakuumetta en ole ikinä tuntenut.
Nyt on onneksi kohtukin jo pois kasvainten ja endon takia niin ei ole enää valtavaa pelkoa että tulisin raskaaksi millään ilveellä.