Onko muita jotka huolehtivat LIIKAA aikuisten lastensa takia? Tai jos olette itseäni fiksumpia: millä tavoin pidätte itsenne aisoissa?

Mullakin oli sellainen välinpitämätön äiti. Tai ei hän ollut täysin välinpitämätön mutta sellainen kuitenkin, että en tuntenut oloani oikein huolehdituksi. Niinpä olen halunnut itse olla toisenlainen. Enemmän välittävä ja läsnäoleva. 

Siitä se varmaan johtuu, että kun on itsellään ollut turvaton lapsuus, niin se heijastuu aikuisuuteen ja muihin ihmissuhteisiin ja vanhemmuuteen eikä siitä varmaan koskaan pääse täysin eroon, sillä vamma on niin syvällä omassa olemuksessa.

Hommasin lapsilleni jo varhaisessa vaiheessa kännykät, että heihin saa yhteyden ja että he itse saavat vanhempiin yhteyden.  Se on helpottanut kovasti nyt kun he ovat aikuisiakin, että on tuollainen nopea yhteydenottoväline. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ottanut sen kannan, että vaikka miten paljon minä murehtisin ja huolehtisin, niin sillä ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Siinä hukkaa oman elämänsä, jos pelkää asioita, jotka ovat omat vaikutusvallan ulkopuolella.

Juuri näin. Viisas äitini antoi hyvän neuvon; Älä koskaan kanna huolta asioista, joille et voi tehdä yhtään  mitään.

Sinänsä hyvä neuvo. Itse vaan luulen, että voin jatkuvilla varoituksillani jotenkin vaikuttaa siihen, ettei mitään tapahdu.

Ja skannaan koko ajan päässäni, olenko nyt varmaan varoittanut kaikista asioista ja onko jokin vaara jäänyt huomiotta.

Lapseni ovat lukioikäisiä. Pelottele esim ihan liikaa kumppaninvalinnan virheistä. Esikoinen sanoikin juuri, että hänellä alkaa tulla sellainen olo, ettei uskalla alka enää seurustella kenenkään kanssa. (hänellä oli parivuotinen suhde ikäisensä poikaan, joka lopulta alkoi juoda ihan liikaa. Vanhempansa alkoholisteja.)

Vierailija kirjoitti:

Mullakin oli sellainen välinpitämätön äiti. Tai ei hän ollut täysin välinpitämätön mutta sellainen kuitenkin, että en tuntenut oloani oikein huolehdituksi. Niinpä olen halunnut itse olla toisenlainen. Enemmän välittävä ja läsnäoleva. 

Siitä se varmaan johtuu, että kun on itsellään ollut turvaton lapsuus, niin se heijastuu aikuisuuteen ja muihin ihmissuhteisiin ja vanhemmuuteen eikä siitä varmaan koskaan pääse täysin eroon, sillä vamma on niin syvällä omassa olemuksessa.

Hommasin lapsilleni jo varhaisessa vaiheessa kännykät, että heihin saa yhteyden ja että he itse saavat vanhempiin yhteyden.  Se on helpottanut kovasti nyt kun he ovat aikuisiakin, että on tuollainen nopea yhteydenottoväline. 

Olisin voinut itse kirjoittaa tämän tekstin, niin samankaltainen tilanne.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ottanut sen kannan, että vaikka miten paljon minä murehtisin ja huolehtisin, niin sillä ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Siinä hukkaa oman elämänsä, jos pelkää asioita, jotka ovat omat vaikutusvallan ulkopuolella.

Juuri näin. Viisas äitini antoi hyvän neuvon; Älä koskaan kanna huolta asioista, joille et voi tehdä yhtään  mitään.

Sinänsä hyvä neuvo. Itse vaan luulen, että voin jatkuvilla varoituksillani jotenkin vaikuttaa siihen, ettei mitään tapahdu.

Ja skannaan koko ajan päässäni, olenko nyt varmaan varoittanut kaikista asioista ja onko jokin vaara jäänyt huomiotta.

Lapseni ovat lukioikäisiä. Pelottele esim ihan liikaa kumppaninvalinnan virheistä. Esikoinen sanoikin juuri, että hänellä alkaa tulla sellainen olo, ettei uskalla alka enää seurustella kenenkään kanssa. (hänellä oli parivuotinen suhde ikäisensä poikaan, joka lopulta alkoi juoda ihan liikaa. Vanhempansa alkoholisteja.)

Itse olen myös pelännyt että pelottelen liikaa ja siksi tarkkailenkin sanomisiani ja säännöstelen huolen (paniikin) näyttämistäni. En tahdo sabotoida suhdettani lapsiin, enkä liikaa pelotella heitä elämän ja ihmisten suhteen.

AP

Ap menee nyt kognitiiviseen / ratkaisukeskeiseen terapiaan, jossa oppii pysäyttämään huoli- ja ahdistusajatukset. Olisko tyyliin max 10 kertaa ja on tehokasta nimenomaan poisoppimisessa ja ahdistuksen hallitsemisessa.

Missään tapauksessa älä aikuisten lastesi kanssa ala ruotia ahdistuksia ja käydä läpi, mitä heidän pitää muistaa varoa. Se vaan vahvistaa sitä, että turvallisuus olisi jotenkin ap:n vastuulla ja tod näk myös työntää lapsia kauemmaksi.

Eli terapiaan nyt mars, ei tuo mistään itsekseen artikkelien lukemisesta muutu, kun oma perehtyminen ei ole tähän asti auttanut.

Ei varmaan näissä asioissa ole yhtä oikeaa neuvoa. Mulla on vain yksi lapsi ja tuli varmaan ylihuolehdittua monestakin asiasta silloin, kun hän oli pieni.

Kummasti sitä vain aika tekee tehtävänsä. Autan aikuista lastani, jos hän pyytää apua, mutta muuten hän saa elää kaikessa rauhassa omaa elämäänsä.

Poikani ja hänen ystävänsä ovat itse asiassa varsin säntillisiä eläjiä opintoineen. Oma nuoruuteni oli toisenlaista. Omat vanhempani ovat jälkikäteen ajatellen saaneet kestää melkoista menoa.