Henkisestä väkivallasta irtaantuminen mahdotonta

Vaikea asia, henkinen väkivalta.
Mitä siitä hyödyttää kenellekään puhua?
Henkisen väkivallan uhrina oleminen on psykologinen ilmiö. Tiedostan sen ja en tee mitään asialle tai yritä edes ajatella että elämä voisi muuttua.
En voi puhua siitä kellekään koska se tuntuu aivan hassulta. Tunnen, että jos puhuisin, vaikuttaisin huomionhakuiselta ja että keksin koko asian. Se on niin älytöntä. Miksi en vain sano kumppanille mitä ajattelen? Miksi en vain sano mitä mieltä olen? Miten niin en voi sanoa ? Miten niin minun sanomisilla ei ole väliä ? Miten muka kumppani ei kuuntele ?

Koko asia on vaikea, säälittävä ja nolo. Ainoa vaihtoehto olisi pystyä eroamaan ja joutua selittämään ihmisille jälkeen päin miksi heitin niin hyvä elämän menemään. Enkä koe että on mahdollista erota. Tämäkin on säälittävää ja noloa. Normaali ihminen ei ajattelisi näin. Koko henkisen väkivallan uhrina oleminen on niin säälittävää ja noloa että sieltä ei ole kuin yksi tie ulos: oma henkinen voimaantuminen ja sitä kautta lähteminen. Ja jos se ei onnistu niin siinä on oltava loppuelämänsä ellei sitten kumppanin armosta pääse aiemmin pois jos kumppani haluaakin erota !

Ja kun negatiivisia tunteita ei saa näyttää, ei voi alkaa siihenkään että alkaisi niin kauheaksi kumppaniksi että puoliso haluaisi erota. Vaan on elettävä jatkuvassa repivässä ja fyysistä kipua (!) aiheuttavassa kognitiivisessa dissonanssissa, päivästä päivään, hymystä hymyyn.

Niin se vaan on. Ja saa sanoa noloksi ja säälittäväksi! Eikä tämä ole itsesääliä. En sääli itseäni. Olen vankilassa ja en pääse pois.