Miten sitä pitäisi jaksaa menetyksien jälkeen suuressa surussa?

Tuntemani läheisiä menettäneet ovat selvinneet ihan sillä, että vaihtoehtoa ei ole ollut kun on pitänyt hoitaa lapset, työt ja muut velvollisuudet. Pari kuukautta lataamolla se on kyllä yleensä vienyt, mutta sitten on pitänyt nousta ja jatkaa.

Eka vuosi on pahin, ja muutaman vuoden päästä saattaa jo vahingossa hymyilyttää.

Otan osaa suruusi, ap.

aika paranta

Eipä siinä auta kuin mennä hetki kerrallaan eteenpäin. Minulla auttoi työ (vaikken kauheasti saanut tehdyksi ja keskittyminen oli vaikeaa). Mutta se oli silti parempi kuin istua ahdistuneena yksin kotona. Loputon puhuminen asiasta ja ystävien/perheenjäsenten läsnäolo auttoi myös. Vähitellen paha olo lieveni.

Joillakin seurakunnilla on sururyhmiä.

Onhan hyvät muistot.

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani läheisiä menettäneet ovat selvinneet ihan sillä, että vaihtoehtoa ei ole ollut kun on pitänyt hoitaa lapset, työt ja muut velvollisuudet. Pari kuukautta lataamolla se on kyllä yleensä vienyt, mutta sitten on pitänyt nousta ja jatkaa.

Eka vuosi on pahin, ja muutaman vuoden päästä saattaa jo vahingossa hymyilyttää.

Otan osaa suruusi, ap.

Entä jos ei ole lapsia tai töitä tai puolisoa, tai ystäviä?

Vain aika auttaa suruun. Sure nyt kun on sen aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani läheisiä menettäneet ovat selvinneet ihan sillä, että vaihtoehtoa ei ole ollut kun on pitänyt hoitaa lapset, työt ja muut velvollisuudet. Pari kuukautta lataamolla se on kyllä yleensä vienyt, mutta sitten on pitänyt nousta ja jatkaa.

Eka vuosi on pahin, ja muutaman vuoden päästä saattaa jo vahingossa hymyilyttää.

Otan osaa suruusi, ap.

Entä jos ei ole lapsia tai töitä tai puolisoa, tai ystäviä?

Sellaisia en tunne, kaikilla ollut vähintään koira. Kannattaa varmaan hankkia joku velvoite elämään.

Minä menin ajatuksella että en ihan täysillä käy, mutta ei täällä moni muukaan! Eli hyväksyin että en muista, sekoilen, unohtelen, suoriudun just ja just enkä välillä edes siten.

Siinä sumussa meni muutama kuukausi, surussa vuosi ainakin. Mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa, vaikka se onkin välillä pelkkää kärvistelyä.

Hyvä kysymys, vuosi sitten menetin läheisiä. Jotenkin päivä kerrallaan eteenpäin. Edesmenneet ois toivoneet että jaksetaan elää surusta huolimatta. Haudalle viety kynttilöitä ja kotonakin se liekki lohduttaa. Ei maistu ruoka vieläkään kuten ennen ja öisin herää miettimään asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani läheisiä menettäneet ovat selvinneet ihan sillä, että vaihtoehtoa ei ole ollut kun on pitänyt hoitaa lapset, työt ja muut velvollisuudet. Pari kuukautta lataamolla se on kyllä yleensä vienyt, mutta sitten on pitänyt nousta ja jatkaa.

Eka vuosi on pahin, ja muutaman vuoden päästä saattaa jo vahingossa hymyilyttää.

Otan osaa suruusi, ap.

Entä jos ei ole lapsia tai töitä tai puolisoa, tai ystäviä?

Aina voi löytää selviytymisasenteen mielestään, kunhan ensin antaa itselleen luvan surra ja olla väsynyt. Usko ja rukoilu, seurakuntayhteys. Ne auttavat ehkä parhaiten. Liikunta, musiikki, lukeminen, luonnossa samoilu, rukoilu.

Ehkä tämä kuulostaa hassulta, mutta jollain tapaa menehtyneelle "juttelu" mielessä tai rukouksessa voi auttaa. Siten voi sanoa ajatuksia ja lauseita, jotka jäivät ehkä sanomatta, jos menetys oli äkillinen. Voit vielä mielessäsi sitoa menehtyneen maailmaasi ja hän ikään kuin elää rinnallasi, sillä onhan ihminen olemassa eläessäänkin myös mielessämme. Häntä ajatellaan ja muistellaan.

Oma vanhempani oli kirjoittanut päiväkirjaansa nuorena kuolleelle puolisolleen aina silloin tällöin kirjeen, vielä vuosikymmeniä kuoleman jälkeenkin. Siten hän kävi läpi ehkä kaipaustaan ja asioita, joita olisi halunnut sanoa. Mielestäni siinä ei ole mitään hassua.

Itse ajattelen, ettei raja kuoleman ja elämän välillä ole niin selkeä kuin ajattelemme. Tässä maailmassa kaikki, mikä jostain on tullut, menee jonnekin tai joksikin. Mikään ei häviä, mutta energian säilymislain mukaan muuttaa muotoaan.

Kaipaus ja surukaan ei luultavimmin koskaan häviä elämästäsi, mutta ehkä muuttaa ajan myötä muotoaan asuun, joka ei ole niin raskas kantaa.

Pahinta on oman lapsen menetys. Siihen ei auta aika , ei mikään. Muistoja tulee mieleen ja nekin hirvittävät. Ihmisen ikä ei riitä surua poistamaan. Lapsen menetyksen jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Ihan samalla tavalla pitää jaksaa kun muidenkin ihmisten. Se suru hälvenee ajan myötä, siinä rypeminen ei ole kenenkään elämänlaatua parantanut.