Kuskattiinko sinua lapsena harrastuksiin?

Vastasin ei, koska harrastuksia ei lama-ajan lapsella ollut. Eikä vanhemmat muutenkaam eläneet missään lasten ehdoilla. En osaa aikuisenakaan harrastaa mitään ja itselleni on edelleen omista lapsista huolimatta vieras koko harrastuskulttuuri. Tiedän kyllä miten hyvästä se on kuulua porukkaan ja omiani kuskaan mihin haluavat. Viime aikoina olen herännyt miettimään miten hullua tämä onkaan, omaa elämää ei käytännössä ole ollenkaan.

1 harrastus, kerran viikossa. Yksi bussi vei ihan ovelta ovelle, matka-aika 15min. Omilla lapsilla harrastukset 4-5krt/ vko, julkisilla vähintään 45min, aina vähintään yksi vaihto, monesti useampikin. Ja treenit päättyy jossain peräkylällä tiistai-iltana klo 22.30. Joo kyllä kuskaan. Oliko sulla muuta ongelmaa? Ja vielä, miten tämä on sulta pois? Tarviitko jatkuvasti kyytiä alkoon ja kukaan tuttu ei enää kuskaa? Osta kuule ihan oma auto.

Ei kuskattu, 9 km oli treenikämpälle, kitara mukana kesät talvet. Soitan vieläkin.

Kyllä kuskattiin. Menin pyörällä soitto- tai teoriatunnilleni, aina kun se oli mahdollista. Mutta talvisin yleensä kuskattiin autolla. Tämä tapahtui 1980-luvulla. En muista matkaa kilometreissä, mutta reippaasti pyöräillen meni noin puoli tuntia suuntaansa. Asuin pikkukaupungissa, missä ei ollut mitään bussiliikennettä, millä olisi päässyt harrastuksiin.

1994 oli yritystä, olin 13 ja halusin kovasti käydä ratsastustunneilla, mutta sinne piti saada kyyti. Mutta äiti oli vuorotyössä eikä pystynyt sitoutumaan vakituisiin tuntiaikoihin, joten kävin satunnaisilla hajatunneilla jonkin aikaa kunnes  lopetettiin, koska oli liian kallista ja hankalaa. 

Muuten menin bussilla tai kävellen harrastuksiin, jos nyt jotain harrastin, enimmäkseen en. 

Kavereita kyllä kuskattiin korisharkkoihin jne. 

Kuskattiin. Asuimme ihan hevonkuusessa, eikä sieltä olisi päässyt harrastuksiin ilman autokyytiä.

Omaa pian 8-vuotiasta lasta emme kuskaa kuin kaupungin ulkopuolella oleviin tapahtumiin. Harrastukset ovat 1-3km päässä kotoa. Lähempään menee kävellen tai kesäisin pyörällä. Kauempana olevaan menee näin talvella bussilla, mutta kesällä pyörällä. Äitini jaksaa tästä säksättää, kun meitäkin aina kuskattiin, mutta ei ota huomioon, että harrastukset alkavat aikoihin, jolloin me vanhemmat olemme vielä töissä.

Vähän ohiksena, mutta minusta lapsella ei pidä olla liikaa harrastuksia tai koulu kärsii. Tärkeintä olisi tasapaino, että jaksaa tehdä läksyt, jaksaa nauttia harrastuksesta ja ehtii olla vain kotona ja vaikka lukea (ja nuoremmat leikkiä). Itse olen näitä, joita vietiin pienestä asti 6x viikossa treeneihin eikä energiaa jäänyt muuhun. Koulu jäi jalkoihin ja tätä olen aikuisena joutunut paikkailemaan.

15-vuotiaaksi asti kuskattiin. Sitten hankin mopon ja pääsin kulkemaan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä harrastin urheilua omien kavereitten kanssa lähellä olevien koulujen hiekkakentillä ja jäädytetyissä ulkokaukaloissa ja luistinradoilla. Isälläni oli auto mutta äitilläni ei ollut edes ajokorttia. Savon pääkaupungissa kävelin kaikki koulumatkakin peruskoulun ala-asteen, yläasteen ja lukion aikana.

Se oli minun lapsuudessa ja nuoruudessa 1970- ja 1980-luvulla aivan normaali käytäntö eikä se riippunut mistään vanhempien varallisuudesta. Asuimme tilavassa rivitalossa ja meillä oli aina kesämökki lapsuudestani alkaen. Sain aikoinani yo-lahjaksi vanhemmilta omat stereot (levysoitin, vahvistin ja kaksi lattiakauitinta).

Minun kaveripiirissä koulunkäyntiä pidettiin tärkeämpänä kuin totista urheilua jossain seurajoukkueessa. Tosin ovathan jotkut aikuisetkin hyvin totisia harrastajia eli heidän pitää mennä jonnekin kansalaisopiston kurssille tai liittyä yhdistykseen ollakseen virallisesti jonkun asian harrastajia.

Onko sinun mielestä seurajoukkueessa urheilu ja koulunkäyntiä tärkeänä pitäminen toisensa poissulkevat asiat.

Kyllähän ne kilpailevat samasta rajallisesta ajasta. Vaikka olen ollut aina urheilullinen ja suhteellisen hyvä jalkapallossa, jääkiekossa, sählyssä ja kestävyysjuoksussa, minä halusin jatkaa lukioon ja sieltä yliopistoon. Omat lukíoaikaiset kaverini asuivat samassa kaupunginosassa ja heitä kiinnosti yhtä lailla koulunkäynti ja heidän kanssaa sitä tuli myös potkia palloa, pelattua korttia ja puhuttua rock n rollista. Koko meidän lukioluokka oli koottu pitkän matematiikan opiskelijoista, vaikka minusta tulikin humanisti.

Oletatko, että lapsi/nuori käyttäisi urheiluun menevän ajan sitten opiskeluun? Itse harrastin kilpaurheilua koko yläasteen ja lukion ajan, 6krt/vk treenit +pelit ja turnaukset ja luin lukiossa pitkän matikan ja fysiikan ja menin yliopistoon. Se aika, mitä käytin treenaamiseen, ei ollut pois opiskelusta.

Minusta olisi ollut vain rasittavaa jos koulupäivän jälkeen olisi ollut pakko lähteä jonnekin harrastuksiin eikä olisi saanut olla kotona omissa oloissaan. MInulla oli ja on tietty määrä sosiaalisia ja yksilöllisiä tarpeita enkä minä ollut mitenkään kiusattu tai syrjitty vaan minulle riitti tietty kiinteä ystäväpiiri.

Kun oli lukiossa 1980-luvulla, organisoimme kavereitten kanssa sählypelit lukion liikuntasalissa kouluajan jälkeen eikä siellä ollut ketään ulkopuolisia aikuisia paikalla. Meillä oli kaksi nelihenkistä joukkuetta, jotka koostuivat 8 lähinnä samalla luokalla olevasta pojasta/nuoresta miehestä  ja pelasimme toisiamme vastaan aina samoilla kokoonpanoilla. Tuolloiset sählyn säännöt olivat lähinnä jääkiekkoa ilman luistimia. Taisimme pelata kerran viikossa.

Olen seurassa vilkas, ulospäinsuuntautunut ja mielestäni hyvä keskustelija, mutta en jaksa ja enkä halua olla koko ajan ylisosiaalinen. Sen vastapainoksi viihdyn hyvin omissa oloissani eikä minulle ole ollut koskaan vaikeuksia keksiä itselleni tekemistä. Aikoinaan yliopiston kuppilassa tuli vietetty sen verran paljon aikaa että sitä uskaltaa ja osaa jututtaa aivan ventovieraitakin ihmisiä jos siihen on tarvetta.