Kuskattiinko sinua lapsena harrastuksiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä harrastin urheilua omien kavereitten kanssa lähellä olevien koulujen hiekkakentillä ja jäädytetyissä ulkokaukaloissa ja luistinradoilla. Isälläni oli auto mutta äitilläni ei ollut edes ajokorttia. Savon pääkaupungissa kävelin kaikki koulumatkakin peruskoulun ala-asteen, yläasteen ja lukion aikana.

Se oli minun lapsuudessa ja nuoruudessa 1970- ja 1980-luvulla aivan normaali käytäntö eikä se riippunut mistään vanhempien varallisuudesta. Asuimme tilavassa rivitalossa ja meillä oli aina kesämökki lapsuudestani alkaen. Sain aikoinani yo-lahjaksi vanhemmilta omat stereot (levysoitin, vahvistin ja kaksi lattiakauitinta).

Minun kaveripiirissä koulunkäyntiä pidettiin tärkeämpänä kuin totista urheilua jossain seurajoukkueessa. Tosin ovathan jotkut aikuisetkin hyvin totisia harrastajia eli heidän pitää mennä jonnekin kansalaisopiston kurssille tai liittyä yhdistykseen ollakseen virallisesti jonkun asian harrastajia.

Onko sinun mielestä seurajoukkueessa urheilu ja koulunkäyntiä tärkeänä pitäminen toisensa poissulkevat asiat.

Kyllähän ne kilpailevat samasta rajallisesta ajasta. Vaikka olen ollut aina urheilullinen ja suhteellisen hyvä jalkapallossa, jääkiekossa, sählyssä ja kestävyysjuoksussa, minä halusin jatkaa lukioon ja sieltä yliopistoon. Omat lukíoaikaiset kaverini asuivat samassa kaupunginosassa ja heitä kiinnosti yhtä lailla koulunkäynti ja heidän kanssaa sitä tuli myös potkia palloa, pelattua korttia ja puhuttua rock n rollista. Koko meidän lukioluokka oli koottu pitkän matematiikan opiskelijoista, vaikka minusta tulikin humanisti.

Ei, itse kävelin ja kesällä pyöräilin pianotunneille (3,5 km), balettiin (6 km) ja yleisurheilukerhoon (koululla, 2,5 km). Teininä aloin ratsastusharrastuksen ja itse piti bussilla mennä keskustan kautta tallille 20 km päähän.

Ei kuskattu. Mutta pelasin lentopalloa, varusteet mahtu reppuun ja halli oli 3km päässä kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Paljon puhutaan siitä, kuinka elämän ei tule pyöriä pikkulasten ympärillä. Miksi pidetään täysin normaalina, että vanhempien elämän koko vapaa-aika pyörii teinien harrastusten ympärillä?

Ystävät, harrastukset, perhejuhlat, kaikki jää. "Meillä on treenit. Ei käy, meillä on turnaus." Miten teinit edes viitsivät, luulisi, että hävettäisi, kun toinen passaisi voimiensa äärirajoilla?

Joku järki ja kohtuus pitäisi olla tässä Kustanna, kuljeta, kannusta -systeemissä.

Jos joku vetoaisi vaikkapa 2- ja 3-vuotiaiden lasten kanssa kaikessa siihen, että ei me pystytä, ei vuosiin pystytä tulemaan eikä menemään minnekään omien ystävien juttuihin eikä elämään mitään omaa elämää, kun on nuo lapset, häntä pidettäisiin epänormaalina uhrautujana. Kun tämä tapahtuu aikuisten kokoisten teinien kohdalla, se on vain ihanaa lasten tukemista.

No onpa ihmeen harrastusvastaista puhetta taas palstalla! Meillä lapset harrastavat paljon. Lapsemme ovat oppineet uusia taitoja, saaneet kavereita, hienoja kokemuksia, mukavia tapahtumia jne. Menestyvät myös hyvin koulussa ja heillä on kavereita sekä koulussa että harrastusten kautta. Ja yllätys yllätys! Me vanhemmatkin pidämme lasten kuskaamisesta harrastuksiin. Lapsen harrastuksen aikana tulee pääsääntöisesti tehtyä lenkki, mikä muuten kyllä jäisi välistä. Autossa tulee keskusteltua lapsen kanssa luontevasti. Harrastuksissa tutustuu muihin perheisiin. Ne myös tuovat ryhtiä päiviin. Harrastuksista voi myös olla pois, jos ei jaksa tai ole ehtinyt lukea vaikka kokeeseen. Meillä harrastukset ovat virkistäviä, eivät pakkopulla. Ja vanhemmilla on myös omia harrastuksia. Harrastukset ovat mukava tapa viettää aikaa. Ei sen enempää eikä vähempää. Nyt kun harrastukset olivat tauolla niitäkin osaa arvostaa vielä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä harrastin urheilua omien kavereitten kanssa lähellä olevien koulujen hiekkakentillä ja jäädytetyissä ulkokaukaloissa ja luistinradoilla. Isälläni oli auto mutta äitilläni ei ollut edes ajokorttia. Savon pääkaupungissa kävelin kaikki koulumatkakin peruskoulun ala-asteen, yläasteen ja lukion aikana.

Se oli minun lapsuudessa ja nuoruudessa 1970- ja 1980-luvulla aivan normaali käytäntö eikä se riippunut mistään vanhempien varallisuudesta. Asuimme tilavassa rivitalossa ja meillä oli aina kesämökki lapsuudestani alkaen. Sain aikoinani yo-lahjaksi vanhemmilta omat stereot (levysoitin, vahvistin ja kaksi lattiakauitinta).

Minun kaveripiirissä koulunkäyntiä pidettiin tärkeämpänä kuin totista urheilua jossain seurajoukkueessa. Tosin ovathan jotkut aikuisetkin hyvin totisia harrastajia eli heidän pitää mennä jonnekin kansalaisopiston kurssille tai liittyä yhdistykseen ollakseen virallisesti jonkun asian harrastajia.

Onko sinun mielestä seurajoukkueessa urheilu ja koulunkäyntiä tärkeänä pitäminen toisensa poissulkevat asiat.

Kyllähän ne kilpailevat samasta rajallisesta ajasta. Vaikka olen ollut aina urheilullinen ja suhteellisen hyvä jalkapallossa, jääkiekossa, sählyssä ja kestävyysjuoksussa, minä halusin jatkaa lukioon ja sieltä yliopistoon. Omat lukíoaikaiset kaverini asuivat samassa kaupunginosassa ja heitä kiinnosti yhtä lailla koulunkäynti ja heidän kanssaa sitä tuli myös potkia palloa, pelattua korttia ja puhuttua rock n rollista. Koko meidän lukioluokka oli koottu pitkän matematiikan opiskelijoista, vaikka minusta tulikin humanisti.

Oletatko, että lapsi/nuori käyttäisi urheiluun menevän ajan sitten opiskeluun? Itse harrastin kilpaurheilua koko yläasteen ja lukion ajan, 6krt/vk treenit +pelit ja turnaukset ja luin lukiossa pitkän matikan ja fysiikan ja menin yliopistoon. Se aika, mitä käytin treenaamiseen, ei ollut pois opiskelusta.

En muista kertaakaan, että olisi kuskattu. Aina pyörällä. Tai käveltiin. Kouluum ehkä kerran viety!!!

Nykyteinixit ei jaksa mitään tai kuvittelevat kaiken pyörivän heidän halujensa mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei kuskattu. Olen 90-luvun lapsi. Hyvin sitä pääsi myös dösällä eri paikkoihin, mutta kieltämättä harmitti ettei omassa perheessä kuskattu koskaan, kun muiden kavereiden vanhemmat tuntuivat aina hyväntuulisina kuskaavan lapsiaan harrastuksiinsa. Jos itselle sattui joskus hankala tapaus, että oli vaikka 1,5h dösämatka kotiin ja treenit loppui niin, että seuraava dösä tulee 30min päästä eikä kukaan suostunut hakemaan, niin kyllähän se pahalta tuntui seistä yksin siinä bussipysäkillä, kun muut vietiin kotiin. :(

Awwww

Voi sinua

:(

*lohduttaa*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuskattu. Olen 90-luvun lapsi. Hyvin sitä pääsi myös dösällä eri paikkoihin, mutta kieltämättä harmitti ettei omassa perheessä kuskattu koskaan, kun muiden kavereiden vanhemmat tuntuivat aina hyväntuulisina kuskaavan lapsiaan harrastuksiinsa. Jos itselle sattui joskus hankala tapaus, että oli vaikka 1,5h dösämatka kotiin ja treenit loppui niin, että seuraava dösä tulee 30min päästä eikä kukaan suostunut hakemaan, niin kyllähän se pahalta tuntui seistä yksin siinä bussipysäkillä, kun muut vietiin kotiin. :(

Awwww

Voi sinua

:(

*lohduttaa*

Kiitos <3 Se mikä näissä myös aina ärsytti ja suretti oli myös se vähän vihamielinen asenne siihen, että olen jotenkin prinsessa tai "pitääkö sitä nyt kuskata kokoajan jonnekin". Tosiasiassa olen käytännössä aina mennyt lapsenakin kaikkiin turnauksiinkin muiden kyydillä ja teininä kuljin aina bussilla (tuntuu oudolta kirjoittaa dösä, vaikka käytänkin sitä jatkuvasti puheessa). Olen vähän sitä mieltä, ettei jossei omiin lapsiin jaksa tuon enempää panostaa, niin sitten pitäisi harkita omia elämänvalintojaan tarkemmin.

70% ei kuskattu

Niinpä

Äiti vei 2000-luvun alussa tallille aina kun pystyi. Jos ei pystynyt niin tallikavereiden kanssa saattoi päästä samalla kyydillä.

Eka harrastus oli koulussa joskus 7-vuotiaana ehkä. Kävelin.

Toka harrastus kauempana. Aloitin kai 8-vuotiaana. Menin bussilla. Kolmas harrastus samassa paikassa vähän vanhempana. Menin bussilla. Jossain vaiheessa harrastusinto lopahti.

Ei kuskattu. Kävelin. Pisin matka oli karjakerhoon (!), peltojen poikki noin tunnin. Kerhossa tehtiin muistiinpanoja rehun koostumuksesta ja lopuksi sai vähän rapsuttaa vuohia. Tämä Helsingissä 90-luvun alussa.

Kävelymatkat kaverin kanssa olivat ihan parasta! Ties mitä pirunpennejä ja sammakoita löydettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä harrastin urheilua omien kavereitten kanssa lähellä olevien koulujen hiekkakentillä ja jäädytetyissä ulkokaukaloissa ja luistinradoilla. Isälläni oli auto mutta äitilläni ei ollut edes ajokorttia. Savon pääkaupungissa kävelin kaikki koulumatkakin peruskoulun ala-asteen, yläasteen ja lukion aikana.

Se oli minun lapsuudessa ja nuoruudessa 1970- ja 1980-luvulla aivan normaali käytäntö eikä se riippunut mistään vanhempien varallisuudesta. Asuimme tilavassa rivitalossa ja meillä oli aina kesämökki lapsuudestani alkaen. Sain aikoinani yo-lahjaksi vanhemmilta omat stereot (levysoitin, vahvistin ja kaksi lattiakauitinta).

Minun kaveripiirissä koulunkäyntiä pidettiin tärkeämpänä kuin totista urheilua jossain seurajoukkueessa. Tosin ovathan jotkut aikuisetkin hyvin totisia harrastajia eli heidän pitää mennä jonnekin kansalaisopiston kurssille tai liittyä yhdistykseen ollakseen virallisesti jonkun asian harrastajia.

Onko sinun mielestä seurajoukkueessa urheilu ja koulunkäyntiä tärkeänä pitäminen toisensa poissulkevat asiat.

Kyllähän ne kilpailevat samasta rajallisesta ajasta. Vaikka olen ollut aina urheilullinen ja suhteellisen hyvä jalkapallossa, jääkiekossa, sählyssä ja kestävyysjuoksussa, minä halusin jatkaa lukioon ja sieltä yliopistoon. Omat lukíoaikaiset kaverini asuivat samassa kaupunginosassa ja heitä kiinnosti yhtä lailla koulunkäynti ja heidän kanssaa sitä tuli myös potkia palloa, pelattua korttia ja puhuttua rock n rollista. Koko meidän lukioluokka oli koottu pitkän matematiikan opiskelijoista, vaikka minusta tulikin humanisti.

Onneksi on kuitenkin  myös niitä joilla tuo onnistuu  ilman että täytyy luopua jommasta kummasta. 

Kyllä 80-luvulla kuskattiin, vaikka matkaa oli lyhimmillään 3 km. Mulle ostettiin myös oma auto heti 18-vuotiaana harrastuksissa kulkemista varten.

Tämä ketju ei kerrokkaan siitä onko kuskattu vai ei mutta tässä kuuluu kehua kuinka pitkiä matkoja on sentään kulkenut harrastuksiin.

No me esim. asuimme sellaisella alueella missä ei ollut joukkoliikennettä, joten ihana äitini vei minut harrastukseen noin 7km päähän ja haki myös. Kesälomalla treenit oli päivisin joten menin omalla pyörällä, kiitos, saa taputtaa.

Äidille vielä kiitos kun kuskasit, kivoja muistoja jäi :)

Kuskattiin, mistä olen äärimmäisen kiitollinen. Matkaa suuntaansa oli 17km eli olisi muuten jäänyt harrastamisen tuolta olin harrastamatta, jos kyytiä ei olisi tarjolla ollut.

Kuskattiin, koska matkana oli 13 km ja julkisia ei kulkenut suuntaan eikä toiseen. Joitain kertoja pyöräilin kesällä, mutta muuten kuskattiin. Toisessa harrastuksessa taas vanhempi oli valmentajana, joten samalla kyydillä meni.

Sellaiseen kerran viikossa illalla olevaan joo. Mutta ei puhettakaan että olisi kuskattu viikonloppuaamuisin. Tosin itsekin mieluummin nukuin silloin. Mihinkään harrastusseuran talkoisiin vanhempani eivät olisi alkaneet. Ymmärrettävää kyllä, minäkään en tekisi lasteni harrastuksesta omaa harrastusta. Kuskata voin kohtuuden rajoissa, mutta en myy makkaraa kanttiinissa tai ole toimitsijana turnauksissa.

Harrastusrumba oli jälkeenpäin melkoisen uuvuttava. Ei ihme, eträ menee aikuisikä toipuessa..

;)