Lue keskustelun säännöt.
Kävin ns. eliittikoulun lapsena ja nuorena. Olen nyt nelikymppinen ja kaikki luokkakaverini ovat jotain johtajia ja päälliköitä, tohtoreitakin viisi kappaletta.
01.02.2021 |
Tunnen itseni aivan luuseriksi. Olen maisteri ja aivan keskituloinen 3200 euron bruttopalkallani. En ole missään esimiesasemassa, aivan tavallinen rivityöläinen.
Miksi vertaan itseäni jatkuvasti heihin, joiden kanssa kasvoin aikuiseksi? En tajua. Jatkuvaa huonommuuden tunnetta. Joo, on ne juristit ja insinööritkin samalla koulutustasolla, mutta silti jotenkin ihan eri sfääreissä.
Kannattaisiko vielä nelikymppisenä kouluttautua tai pyrkiä jotenkin voimakkaammin elämässä ylöspäin?
Kommentit (28)
Olen myös käynyt ns. eliittikoulun, jossa osa oppilaista oli hypännyt luokan yli. Osa valmistui suoraan kahteen eri maisterintason koulutukseen ja moni luki tohtoriksi. Osa opiskeli ammattikorkeakoulussa, mutta kukin tavallaan ja sen mukaan, minkä koki mieleisekseen. Minulle suurin oivallus lukioaikana oli, että elämässä on muutakin kuin opiskelu tai missä ammatissa on. Pääasia on, että on onnellinen elämässään ja saa palkkaa sen verran, että on tyytyväinen omaan elintasoonsa. Moni tohtori voi tienata vähemmän kuin ammatikorkeakoulun käynyt. Älä vertaa itseäsi muihin. En myöskään suoraan sano, että koulutus (juuri ylöspäin) kannattaa aina, sillä ei se kannata. Tohtorina voi olla vaikeampi työllistyä kuin maisterina. Toisaalta jos opiskelee ja syventää tietämystään, niin siitä ei ainakaan haittaa olen. Se mitä haluaa tehdä ja miten kouluttautua on riippuu pitkälti sinusta itsestäsi ja toki muustakin elämäntilanteesta. Älä tunne kuitenkin huonommuutta koulutuksen vuoksi - ihan hassu ajatusmaailma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miettisin itse, mitä oikeasti haluan ja miksi. Haluatko kouluttautua? Jos haluat, miksi? Onko syy se, että haluat olla samalla "tasolla" kuin muutkin? Vai toisiko se jotain sellaista elämääsi, mikä toisi sinulle onnea?
Itsekin kamppailen omien ja muiden odotusten kanssa jossain määrin. Olen myös ihan ok töissä, korkeakoulututkinto ja palkka yli keskitulon ja enemmän kuin riittävä hyvään elintasoon. En kuitenkaan ole tyytyväinen. Haluaisin tehdä "huonompia" töitä, eli vähemmän stressaavia. Joissain perusduuneissa palkkakin olisi minulle riittävä. Mutta huomaan ajattelevani, että en voi vaihtaa semmoisiin, koska "kaikki" sitten ajattelevat minun epäonnistuneen ja tuntisin itseni ehkä huonommaksi, kun nytkin välillä vertailen ja katson aavistuksen kateellisena linkedinistä kun tuttuja ylennetään ja pääsevät hyviin hommiin. Etenkin tietyille ihmisille tekisi mieli "näyttää" menestymällä, mutta mitä ihan oikeasti siitä itselleni saan? Stressiä vaan.
Kaikki eivät aseta elämässään tavoitteita asemaan työelämässä tai palkkakuitin loppusummaan.
Mieti ennemmin mitä sinä haluat elämältä ja tavoittele sitä. Nyt tunnut tavoittelevan sitä mitä muut tavoittelevat. Se ei ole tie onneen ja hyvään elämään.
Jos päädyt pohdinnassasi siihen, että haluat opiskella lisää ja sinulla on mahdollisuus rahoittaas opiskelu, niin sitten menet opiskelemaan. Mutta älä mene sen takia että tekisit vaikutuksen johonkuhun muuhun, koska et tee.
Miksi vertaat? Saatat olla onnellisempi kuin nuo muut, sinulla voi olla erilaiset arvot.
Minäkin kävin eliittikoulun, mutta en edes tiedä, mitä luokkakavereistani tuli. Ihan muutaman vain tiedän, jotain toimitusjohtajia he ovat. Minua ei häiritse se ollenkaan.
Ethän sinä voi elää ollenkaan, jos vertaat itseäsi muihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai teille koulussa opetettu, että pitää kilpailla muiden kanssa?
Toisten elämä näyttää aina omaa hienommalta, koska jokainen tuntee omat heikkoudet intiimillä tasolla, mutta ei näe toisten heikkouksia samalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai teille koulussa opetettu, että pitää kilpailla muiden kanssa?
Ei, mutta kovin kilpailuhenkistä se meno kyllä oli. Kyllä tasan tarkkaan tiedettiin, kenen isä ja kenen äiti tekee sitä ja tätä. Oli arvostetuissa töissä ja nimenomaan akateemisia. Julkisuutta ei arvostettu itsessään, ei edelleenkään, mutta omilla, akateemisilla saavutuksilla saavutettu asema työelämässä on jotain järkyttävän upeaa ja se on tosi syvällä minussa.
On ylilääkäreitä ja merkittäviä tutkimuksia tehneitä tohtoreita, merkittävien yritysten toimitusjohtajia, viestintäpäälliköitä, liiketoimintajohtajia, oppilaitosten rehtoreita, omien yritysten pyörittäjiä, lakifirmojen osakkaita. En edes tunne ketään, joka ei olisi "mitään". Siis entiseltä luokaltani.
Oma mies on juuri tällainen samanlainen menestyjä. Ei meillä ole mitään keskinäistä kilpailua, eikä rakkautta yhtään vähemmän, vaikken ole "mikään", mutta kalvaa silti.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai teille koulussa opetettu, että pitää kilpailla muiden kanssa?
Ei, mutta kovin kilpailuhenkistä se meno kyllä oli. Kyllä tasan tarkkaan tiedettiin, kenen isä ja kenen äiti tekee sitä ja tätä. Oli arvostetuissa töissä ja nimenomaan akateemisia. Julkisuutta ei arvostettu itsessään, ei edelleenkään, mutta omilla, akateemisilla saavutuksilla saavutettu asema työelämässä on jotain järkyttävän upeaa ja se on tosi syvällä minussa.
On ylilääkäreitä ja merkittäviä tutkimuksia tehneitä tohtoreita, merkittävien yritysten toimitusjohtajia, viestintäpäälliköitä, liiketoimintajohtajia, oppilaitosten rehtoreita, omien yritysten pyörittäjiä, lakifirmojen osakkaita. En edes tunne ketään, joka ei olisi "mitään". Siis entiseltä luokaltani.
Oma mies on juuri tällainen samanlainen menestyjä. Ei meillä ole mitään keskinäistä kilpailua, eikä rakkautta yhtään vähemmän, vaikken ole "mikään", mutta kalvaa silti.
ap
Onko muita elämän osa-alueita, joilla olisit menestynyt? Harrastanut tavoitteellisesti tms?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai teille koulussa opetettu, että pitää kilpailla muiden kanssa?
Ei, mutta kovin kilpailuhenkistä se meno kyllä oli. Kyllä tasan tarkkaan tiedettiin, kenen isä ja kenen äiti tekee sitä ja tätä. Oli arvostetuissa töissä ja nimenomaan akateemisia. Julkisuutta ei arvostettu itsessään, ei edelleenkään, mutta omilla, akateemisilla saavutuksilla saavutettu asema työelämässä on jotain järkyttävän upeaa ja se on tosi syvällä minussa.
On ylilääkäreitä ja merkittäviä tutkimuksia tehneitä tohtoreita, merkittävien yritysten toimitusjohtajia, viestintäpäälliköitä, liiketoimintajohtajia, oppilaitosten rehtoreita, omien yritysten pyörittäjiä, lakifirmojen osakkaita. En edes tunne ketään, joka ei olisi "mitään". Siis entiseltä luokaltani.
Oma mies on juuri tällainen samanlainen menestyjä. Ei meillä ole mitään keskinäistä kilpailua, eikä rakkautta yhtään vähemmän, vaikken ole "mikään", mutta kalvaa silti.
ap
Onko muita elämän osa-alueita, joilla olisit menestynyt? Harrastanut tavoitteellisesti tms?
Olen harrastanut tavoitteellisesti ja olen kyllä tuosta porukasta heittämällä paras (ja ainut) siinä, mitä harrastan. Olen alemmuudentunnoissani myös alkanut harrastaa kaikenlaista muutakin ja pyrkinyt niissä ihan mahdottomuuksiin. On pyöräilty Euroopan läpi, juostu neljä maratonia, kiivetty Mont Blancilla ja kaikenlaista extremeä. Nekin näin jälkikäteen ei niinkään itseni, vaan muiden ja näyttämisen halun takia. Ihan älytöntä. En edes pidä urheilemisesta. Varsinkaan kilpa-sellaisesta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai teille koulussa opetettu, että pitää kilpailla muiden kanssa?
Ei, mutta kovin kilpailuhenkistä se meno kyllä oli. Kyllä tasan tarkkaan tiedettiin, kenen isä ja kenen äiti tekee sitä ja tätä. Oli arvostetuissa töissä ja nimenomaan akateemisia. Julkisuutta ei arvostettu itsessään, ei edelleenkään, mutta omilla, akateemisilla saavutuksilla saavutettu asema työelämässä on jotain järkyttävän upeaa ja se on tosi syvällä minussa.
On ylilääkäreitä ja merkittäviä tutkimuksia tehneitä tohtoreita, merkittävien yritysten toimitusjohtajia, viestintäpäälliköitä, liiketoimintajohtajia, oppilaitosten rehtoreita, omien yritysten pyörittäjiä, lakifirmojen osakkaita. En edes tunne ketään, joka ei olisi "mitään". Siis entiseltä luokaltani.
Oma mies on juuri tällainen samanlainen menestyjä. Ei meillä ole mitään keskinäistä kilpailua, eikä rakkautta yhtään vähemmän, vaikken ole "mikään", mutta kalvaa silti.
ap
Onko muita elämän osa-alueita, joilla olisit menestynyt? Harrastanut tavoitteellisesti tms?
Olen harrastanut tavoitteellisesti ja olen kyllä tuosta porukasta heittämällä paras (ja ainut) siinä, mitä harrastan. Olen alemmuudentunnoissani myös alkanut harrastaa kaikenlaista muutakin ja pyrkinyt niissä ihan mahdottomuuksiin. On pyöräilty Euroopan läpi, juostu neljä maratonia, kiivetty Mont Blancilla ja kaikenlaista extremeä. Nekin näin jälkikäteen ei niinkään itseni, vaan muiden ja näyttämisen halun takia. Ihan älytöntä. En edes pidä urheilemisesta. Varsinkaan kilpa-sellaisesta.
ap
Kuulostaa siltä, ettet ole mihinkään tyytyväinen. Eikö tämä ajatus pelota sinua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnitin huomiota erityisesti tuohon "kannattaisiko" sanaan. Tottakait kannattaa kouluttautua aina ja missä iässä tahansa, mikäli sitä aidosti itse tahdot. Eikai nelikymppinen enää mieti mitä muut ympärillä olevat ihmiset ajattelevat sinusta. Lähtisin myös tietoisesti hakemaan ja opettelemaan sellaista hyväksyvää suhtautumista ja asennetta oman itseen, se on tärkeää monienkin asioiden kannalta.
Nelikymppinen taitaa miettii enemmän ulkonäköään ja sitä miten paljon parempi hän on kuin mahdollinen kumppaninsa.
Olet oikeassa siinä, että nelikymppinen on hyväksynyt itsensä. Hänen mielestään monet itsestä selviltä tuntuvat asiat joissa muut ovat epäonnistuneet ovatkin vain ja ainoastaan oma vika.
Koulussasi ei tietenkään ollut erityislapsia. Oletko törmännyt heihin tai erityisaikuisiin myöhemmin? Onko heidän olemassaolonsa ollut sinulle järkytys tai yllätys?
Onko elitistisessä ympäristössä kasvaminen tässä valossa sinusta hyvä asia, vai onko parempi, että näkee erilaisuutta jo kouluaikana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai teille koulussa opetettu, että pitää kilpailla muiden kanssa?
Ei, mutta kovin kilpailuhenkistä se meno kyllä oli. Kyllä tasan tarkkaan tiedettiin, kenen isä ja kenen äiti tekee sitä ja tätä. Oli arvostetuissa töissä ja nimenomaan akateemisia. Julkisuutta ei arvostettu itsessään, ei edelleenkään, mutta omilla, akateemisilla saavutuksilla saavutettu asema työelämässä on jotain järkyttävän upeaa ja se on tosi syvällä minussa.
On ylilääkäreitä ja merkittäviä tutkimuksia tehneitä tohtoreita, merkittävien yritysten toimitusjohtajia, viestintäpäälliköitä, liiketoimintajohtajia, oppilaitosten rehtoreita, omien yritysten pyörittäjiä, lakifirmojen osakkaita. En edes tunne ketään, joka ei olisi "mitään". Siis entiseltä luokaltani.
Oma mies on juuri tällainen samanlainen menestyjä. Ei meillä ole mitään keskinäistä kilpailua, eikä rakkautta yhtään vähemmän, vaikken ole "mikään", mutta kalvaa silti.
ap
Onko muita elämän osa-alueita, joilla olisit menestynyt? Harrastanut tavoitteellisesti tms?
Olen harrastanut tavoitteellisesti ja olen kyllä tuosta porukasta heittämällä paras (ja ainut) siinä, mitä harrastan. Olen alemmuudentunnoissani myös alkanut harrastaa kaikenlaista muutakin ja pyrkinyt niissä ihan mahdottomuuksiin. On pyöräilty Euroopan läpi, juostu neljä maratonia, kiivetty Mont Blancilla ja kaikenlaista extremeä. Nekin näin jälkikäteen ei niinkään itseni, vaan muiden ja näyttämisen halun takia. Ihan älytöntä. En edes pidä urheilemisesta. Varsinkaan kilpa-sellaisesta.
ap
Tunnen vain yhden tuollaisen. Ajoi polkupyörällä Etelä-Ruotsiin. Oli yhden asiakkaa tytär.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai teille koulussa opetettu, että pitää kilpailla muiden kanssa?
Ei, mutta kovin kilpailuhenkistä se meno kyllä oli. Kyllä tasan tarkkaan tiedettiin, kenen isä ja kenen äiti tekee sitä ja tätä. Oli arvostetuissa töissä ja nimenomaan akateemisia. Julkisuutta ei arvostettu itsessään, ei edelleenkään, mutta omilla, akateemisilla saavutuksilla saavutettu asema työelämässä on jotain järkyttävän upeaa ja se on tosi syvällä minussa.
On ylilääkäreitä ja merkittäviä tutkimuksia tehneitä tohtoreita, merkittävien yritysten toimitusjohtajia, viestintäpäälliköitä, liiketoimintajohtajia, oppilaitosten rehtoreita, omien yritysten pyörittäjiä, lakifirmojen osakkaita. En edes tunne ketään, joka ei olisi "mitään". Siis entiseltä luokaltani.
Oma mies on juuri tällainen samanlainen menestyjä. Ei meillä ole mitään keskinäistä kilpailua, eikä rakkautta yhtään vähemmän, vaikken ole "mikään", mutta kalvaa silti.
ap
Onko muita elämän osa-alueita, joilla olisit menestynyt? Harrastanut tavoitteellisesti tms?
Olen harrastanut tavoitteellisesti ja olen kyllä tuosta porukasta heittämällä paras (ja ainut) siinä, mitä harrastan. Olen alemmuudentunnoissani myös alkanut harrastaa kaikenlaista muutakin ja pyrkinyt niissä ihan mahdottomuuksiin. On pyöräilty Euroopan läpi, juostu neljä maratonia, kiivetty Mont Blancilla ja kaikenlaista extremeä. Nekin näin jälkikäteen ei niinkään itseni, vaan muiden ja näyttämisen halun takia. Ihan älytöntä. En edes pidä urheilemisesta. Varsinkaan kilpa-sellaisesta.
ap
Siis eikö nuo pyöräilyt Euroopan läpi ja Mount Blanc ole sinusta olleet hyviä kokemuksia? Minulle nuo olisi mahtavia kokemuksia, jotka muistaisi koko elämän ja joita muistelisi hymy huulilla. Olen tehnyt vähän vastaavaa ja sillä hetkellä kun tekee, ne ei aina ole herkkua, mutta jälkikäteen kaikki kivut yms. unohtuu ja muistoissa on vaan ne parhaat fiilikset ja maisemat.
Tuntuu tosiaan siltä, ettet ole oikein mihinkään tyytyväinen ja vaikka saavuttaisit mitä, kokisit silti itsesi luuseriksi. Alemmuudentunto ja heikko itsetunto varmaankin kaiken taustalla. Ehkä joku jooga tai mietiskely olisi sinulla hyviä vaihtoehtoja? Tai voisit kokeilla jopa terapeuttia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai teille koulussa opetettu, että pitää kilpailla muiden kanssa?
Ei, mutta kovin kilpailuhenkistä se meno kyllä oli. Kyllä tasan tarkkaan tiedettiin, kenen isä ja kenen äiti tekee sitä ja tätä. Oli arvostetuissa töissä ja nimenomaan akateemisia. Julkisuutta ei arvostettu itsessään, ei edelleenkään, mutta omilla, akateemisilla saavutuksilla saavutettu asema työelämässä on jotain järkyttävän upeaa ja se on tosi syvällä minussa.
On ylilääkäreitä ja merkittäviä tutkimuksia tehneitä tohtoreita, merkittävien yritysten toimitusjohtajia, viestintäpäälliköitä, liiketoimintajohtajia, oppilaitosten rehtoreita, omien yritysten pyörittäjiä, lakifirmojen osakkaita. En edes tunne ketään, joka ei olisi "mitään". Siis entiseltä luokaltani.
Oma mies on juuri tällainen samanlainen menestyjä. Ei meillä ole mitään keskinäistä kilpailua, eikä rakkautta yhtään vähemmän, vaikken ole "mikään", mutta kalvaa silti.
ap
Onko muita elämän osa-alueita, joilla olisit menestynyt? Harrastanut tavoitteellisesti tms?
Olen harrastanut tavoitteellisesti ja olen kyllä tuosta porukasta heittämällä paras (ja ainut) siinä, mitä harrastan. Olen alemmuudentunnoissani myös alkanut harrastaa kaikenlaista muutakin ja pyrkinyt niissä ihan mahdottomuuksiin. On pyöräilty Euroopan läpi, juostu neljä maratonia, kiivetty Mont Blancilla ja kaikenlaista extremeä. Nekin näin jälkikäteen ei niinkään itseni, vaan muiden ja näyttämisen halun takia. Ihan älytöntä. En edes pidä urheilemisesta. Varsinkaan kilpa-sellaisesta.
ap
Siis eikö nuo pyöräilyt Euroopan läpi ja Mount Blanc ole sinusta olleet hyviä kokemuksia? Minulle nuo olisi mahtavia kokemuksia, jotka muistaisi koko elämän ja joita muistelisi hymy huulilla. Olen tehnyt vähän vastaavaa ja sillä hetkellä kun tekee, ne ei aina ole herkkua, mutta jälkikäteen kaikki kivut yms. unohtuu ja muistoissa on vaan ne parhaat fiilikset ja maisemat.
Tuntuu tosiaan siltä, ettet ole oikein mihinkään tyytyväinen ja vaikka saavuttaisit mitä, kokisit silti itsesi luuseriksi. Alemmuudentunto ja heikko itsetunto varmaankin kaiken taustalla. Ehkä joku jooga tai mietiskely olisi sinulla hyviä vaihtoehtoja? Tai voisit kokeilla jopa terapeuttia.
Tuli minullekin mieleen.
Kannattaa päästää irti tuosta suoritusmentaliteetista ja itsensä arvottamisesta suoritusten kautta. Se on kuin syöpä, joka tuhoaa ihmisen ja vie kyvyn aitoon onnellisuuteen. Kliseistä, mutta totta, onni ei tule hakemalla tai saavuttamalla vaan se on tila, ihmisen oma mielentila ja sen voi saavuttaa missä vain. On paljon tärkeämpää olla onnellinen kuin saavuttaa jotakin. Oma elämä on kuitenkin paljon tärkeämpää kuin odotusten täyttäminen.
T. Ex-suorittaja
Saako täältä maaltakäsin kysyä, että mikä tämä eliittikoulu Suomessa on?
Kilpailunhaluttomalle (kuten minulle) on tosi vaikeaa päästä sisälle siihen ajatteluun että monelle kilpaileminen on oikeasti vain myönteinen asia. En ole koskaan ymmärtänyt enkä tule koskaan ymmärtämään, mutta ehkä näin naisena muutenkin tilastollisesti todennäköisesti jään tämän kokemuksen ulkopuolelle. Olen kuitenkin sen verran sivistynyt että ymmärrän kilpailun myönteiset aspektit enkä vain rätkytä julkisesti siitä että hyi kun minulle tulee ikävä olo kun ihmiset kilpailee. Kilpailu on se mikä takaa todella, todella, sanoinko jo todella monen asian laadukkuuden, asian jota me tarvitsemme. Antakaa kilpailuhenkisten kilpailla. Heistä on hyötyä muillekin.
Kiinnitin huomiota erityisesti tuohon "kannattaisiko" sanaan. Tottakait kannattaa kouluttautua aina ja missä iässä tahansa, mikäli sitä aidosti itse tahdot. Eikai nelikymppinen enää mieti mitä muut ympärillä olevat ihmiset ajattelevat sinusta. Lähtisin myös tietoisesti hakemaan ja opettelemaan sellaista hyväksyvää suhtautumista ja asennetta oman itseen, se on tärkeää monienkin asioiden kannalta.