Miten puolison surutyö muutti parisuhdettanne?

Minun rakkaista rakkain äitini kuoli yllättäen kun olin 30v pikkulasten äiti. Olinhan minä aika zombi vuoden, puolitoista. En siis tarjonnut miehelle samanlaista seuraa kuin aiemmin vaan raahustin surkeana mukana vaan ja sosiaalisesta elämästä jäin aluksi pois. Mutta arkea oli pakko pyörittää eli siinä menee raja että ei voi vuotta vain maata itkemässä. Vastuu lapsista on surussakin ja toimintakyvyn pitäisi säilyä. Uskon että tulee olemaan samanlaista kun mies vuorostaan menettää vanhemman: toinen käy läpi paljon juttuja eikä ole läsnä tai iloista seuraa. Silloin toinen puoliso jää vähän omilleen mutta hänen on se hyväksyttävä. Ja se menee ohi!

Vierailija kirjoitti:

Mies sanonut joskus, että häntä ei enää hetkauta, jos joku sanoo menettäneensä jonkun. Häneen tapaus vaikutti tietynlaisen kylmyyden ilmaantumiseen, mutta itse sitten vaadin häneltä lohtua ja haleja jos siltä tuntuu. Ja niitä saan vaikka välillä tuntuu ettei hän ymmärrä, miksi mulla on kurja mieli.

Olen huomannut että kun joudun selviämään yksin jostain vaikeasta asiasta niin, etten ole saanut tukea läheisiltäni/tuttaviltani, niin kun heille sitten tulee samanlainen tilanne eteen, niin en jaksa käyttää heidän tukemiseen aikaani. Ihan vain siitä syystä saatan vaikutta kylmältä vaikka en sitä ole, ja ne jotka ovat minua tukeneet vaikeissa paikoissa saavat kyllä aina ja ikuisesti minun tukeni itselleen myös. En vain halua käyttää aikaani ja energiaani sellaisten ihmisten suruun ja tukemiseen, jotka eivät samassa tilanteessa ollessani minua auttaneet ja tukeneet vaan käänsivät selkänsä. Toinen on se, että kun tiedän jo mistä kaikesta sitä voi selvitäkään, niin toisten pikkupulmat eivät hetkauta, enkä itse sellaisia vastoinkäymisiä edes huomioisi En jaksa antaa aikaani "kynnen katkeamista" surevalle, sellaisesta tulee kyetä selviämään ilman kriisiapua.