Miten puolison surutyö muutti parisuhdettanne?

Suruni on oma asiani.

Ohimenevää. Muista: hyvät ja pahat päivät.

Ei mitenkään.

Aiheutti eron. Mies suri ja jakoi surunsa siskonsa kanssa jo saattohoidon aikana, minut jätettiin ulkopuolelle vaikka ko. henkilö oli minulle erittäin tärkeä ja läheinen vaikkakaan ei biologinen sukulainen. En sanut osallistua kuin sisarusten ylläpitoon ja heidän surun "mahdollistamiseen". Oman suruni surin yksin, avioliitto hajosi samalla kun tajusin kuinka ulkopuolinen lopulta olin miehen elämässä.

Eiköhän tuota nyt viikon pari jaksa. Lähde vaikka kävelylle tuulettamaan ajatuksiasi kun mies puhuu puhelimessa.

Olette ilmeisesti aika nuoria.

Mutta vastaus kysymykseen; mummoni menehtyi yllättäen kun olin 2000 km päässä enkä päässyt sieltä takaisin edes hautajaisiin. Mies suuttui surustani ja huusi, että turhaan itket, mummo on nyt paremmassa paikassa. Asiasta ei sen jälkeen keskusteltu. Tämä oli ensimmäinen silmienavaus miehen empatiakyvyttömyydelle ja itsekkyydelle. Oli myös kontrolloiva. Sitä suhdetta en sitten sen reissun jälkeen jatkanut.

Kun mieheni läheinen isä kuoli yllättäen 60-vuotiaana, ajattelin että pahimassa surussa menee varmasti ainakin vuosi. Ensimmäiset pari kuukautta huolehdin arjen sujumisesta täysin. Sen jälkeen elettiin jo osittain tavallista elämää, mutta miehelle suru tuli varsinkin iltaisin kun oli aikaa pysähtyä. Todellakin annoin hänelle aikaa niin kauan kuin tarvitsi. Oikeassa olin, suunnilleen vuoden kuluttua pahin suru oli käsitelty ja se alkoi muuttaa muotoaan.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuota nyt viikon pari jaksa. Lähde vaikka kävelylle tuulettamaan ajatuksiasi kun mies puhuu puhelimessa.

Olette ilmeisesti aika nuoria.

Mutta vastaus kysymykseen; mummoni menehtyi yllättäen kun olin 2000 km päässä enkä päässyt sieltä takaisin edes hautajaisiin. Mies suuttui surustani ja huusi, että turhaan itket, mummo on nyt paremmassa paikassa. Asiasta ei sen jälkeen keskusteltu. Tämä oli ensimmäinen silmienavaus miehen empatiakyvyttömyydelle ja itsekkyydelle. Oli myös kontrolloiva. Sitä suhdetta en sitten sen reissun jälkeen jatkanut.

Viikon pari?????

Meillä meni miesystävän kanssa huonosti ne VUODET, jotka surin. Erokorttiakin heiluteltiin, mutta nyt tilanne on taas normaali. Omien vanhempien liitto hajosi sen jälkeen, kun toisen vanhempi kuoli. Ilmeisesti on todella stressaavaa aikaa ja minusta vaikka tuo, että mies onkin puhelimessa, kun vaimo palaa vessasta jatkaakseen seksiä, on nillitystä puuttua siihen. Kai sitä seksiä olisi voinut jatkaa puhelun jälkeenkin. 

Vuosi menee siinä, ennen kuin suru helpottaa. Miten sitä ennen sanottiin: myötä- ja vastoinkäymisissä? Mihin te nuoret oikein sitoudutte kun te menette naimisiin? Tai luulette sitoutuvanne?

Vierailija kirjoitti:

Meillä meni miesystävän kanssa huonosti ne VUODET, jotka surin. Erokorttiakin heiluteltiin, mutta nyt tilanne on taas normaali. Omien vanhempien liitto hajosi sen jälkeen, kun toisen vanhempi kuoli. Ilmeisesti on todella stressaavaa aikaa ja minusta vaikka tuo, että mies onkin puhelimessa, kun vaimo palaa vessasta jatkaakseen seksiä, on nillitystä puuttua siihen. Kai sitä seksiä olisi voinut jatkaa puhelun jälkeenkin. 

Olen varautunut siihen että suru ei lopu. Eikä todellakaan viikossa - parissa!

En puuttunut enkä nillittänyt, nukahdin sohvalle odotellessani.

Ap

Mieheni isä kuoli äkkiä. Pidimme iltoja, jolloin naukkailimme salmaria ja itkimme kaulakkain. Silittelin ja puhuin kauniisti isästään. Hän vietti öitä äidillään, joka ei uskaltanut yksin nukkua ensimmäiseen viikkoon. Sillä aikaa hoidin, että miehellä riittää ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pidin talon pystyssä ja hän sai osallistua oman mielen mukaan. Pikkuhiljaa asia sai yhä vähemmän huomiota ja hautajaisten jälkeen arki oli jo suht normaalia. Mies sanonut joskus, että häntä ei enää hetkauta, jos joku sanoo menettäneensä jonkun. Häneen tapaus vaikutti tietynlaisen kylmyyden ilmaantumiseen, mutta itse sitten vaadin häneltä lohtua ja haleja jos siltä tuntuu. Ja niitä saan vaikka välillä tuntuu ettei hän ymmärrä, miksi mulla on kurja mieli.

Tiedän tapauksia joissa suru johti pettämiseen joten se siitä sitoutumisesta

Anna miehen surra sisarustensa kanssa. He ovat menettäneet läheisensä, minkä vaikutus omaan tunne-elämään voi olla valtava. Kun kohtaa elämän rajallisuuden, niin sen käsittely omassa mielessä on rankkaa. Vaikka itselle olisi läheisen menettäminen ollut helppo asia, niin toinen voi kokea sen täysin eri tavalla. Senkin olen havainnut, että myös omalla kohdalla läheisen kuoleman voi kokea eri tavalla. Joskus asiasta on helppo päästä yli ja sen kokea pelkästään helpotuksena. Mutta seuraavalla kerralla sama tapahtuma voi tuntua täysin ylipääsemättömältä.

Miehelläsi on nyt vaikea vaikea menossa. Ymmärrä ja anna tilaa surra.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni isä kuoli äkkiä. Pidimme iltoja, jolloin naukkailimme salmaria ja itkimme kaulakkain. Silittelin ja puhuin kauniisti isästään. Hän vietti öitä äidillään, joka ei uskaltanut yksin nukkua ensimmäiseen viikkoon. Sillä aikaa hoidin, että miehellä riittää ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pidin talon pystyssä ja hän sai osallistua oman mielen mukaan. Pikkuhiljaa asia sai yhä vähemmän huomiota ja hautajaisten jälkeen arki oli jo suht normaalia. Mies sanonut joskus, että häntä ei enää hetkauta, jos joku sanoo menettäneensä jonkun. Häneen tapaus vaikutti tietynlaisen kylmyyden ilmaantumiseen, mutta itse sitten vaadin häneltä lohtua ja haleja jos siltä tuntuu. Ja niitä saan vaikka välillä tuntuu ettei hän ymmärrä, miksi mulla on kurja mieli.

Epäilen, että miehen kylmyys on vain muuri omia tunteita kohtaan, joita on liian vaikea kohdata.

Kaikki tukevat sitä joka suree mutta ei heidän lähipiiriään joka kokee vaikutukset myös.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tukevat sitä joka suree mutta ei heidän lähipiiriään joka kokee vaikutukset myös.

Perustetaanko oma tukiryhmä? Tuki on aina sille joka on menettänyt läheisen mutta tuntuisi väärältä mennä sellaiseen mukaan.

Ap kuulostaa itsekin shokissa olevalta, antakaa armoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni isä kuoli äkkiä. Pidimme iltoja, jolloin naukkailimme salmaria ja itkimme kaulakkain. Silittelin ja puhuin kauniisti isästään. Hän vietti öitä äidillään, joka ei uskaltanut yksin nukkua ensimmäiseen viikkoon. Sillä aikaa hoidin, että miehellä riittää ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pidin talon pystyssä ja hän sai osallistua oman mielen mukaan. Pikkuhiljaa asia sai yhä vähemmän huomiota ja hautajaisten jälkeen arki oli jo suht normaalia. Mies sanonut joskus, että häntä ei enää hetkauta, jos joku sanoo menettäneensä jonkun. Häneen tapaus vaikutti tietynlaisen kylmyyden ilmaantumiseen, mutta itse sitten vaadin häneltä lohtua ja haleja jos siltä tuntuu. Ja niitä saan vaikka välillä tuntuu ettei hän ymmärrä, miksi mulla on kurja mieli.

Epäilen, että miehen kylmyys on vain muuri omia tunteita kohtaan, joita on liian vaikea kohdata.

Juu, on todella. Nyt isän kuoleman jälkeen se muuri on vielä korkeampi. Huomaan kyllä kun häntä ottaa jokin päähän, muttei sano ikinä mistä johtuu kun kysyn. Saattaa istua koko illan sohvalla puhumatta mitään, vaikka puhuttelisin itse häntä. Ja illan päätteeksi menee hammaspesulle ja nukkumana sanomatta mitään, vaikka yleensä sanoo tyyliin että "jahas, kai sitä vois nukkumaan mennä". Ja sitten taas toisinpäin: ollaan vaikka jossain hienossa paikassa ja ihastelen ääneen ympäristöä. Hän ei taas osaa kehua yhtään, katselee vaan ympärilleen vaiti. Tuollaisen kanssa on välillä aika vaikea keksiä lomakohteita, kun yritän saada häneltä edes joitakin riemastuneisuuden merkkejä irti. Olen ruvennut kehumaan itseäni (kädenjälkeä, valmistamaani ruokaa jne) että saisin edes jotain kivaa palautetta joskus😅 tämä piirre siis paheni isän kuoltua.

En nyt ymmärrä, että miten sinun persoonasi häviäisi surevan tukemisessa. Aika itsekkäältä asenteesi tuntuu. Kuoleman kohdatessa eivät kaikki edes halua mitään seksiä. Sinä kiukuttelet, kun mies juttelee omaisilleen.

Tutkimusten mukaan läheisen kuollessa menee 2-5 vuotta, kun suurin suru on muuttunut kaipaukseksi. Monet asiat vaikuttavat pituuteen: onko kuolema ollut yllättävä, itsemurha, millaiset ovat välitä olleet Nykyiset tutkimukset sanovat myös, että suru on kokemus, jos kulkee mukana koko elämän. Aivan samoin kuin kokemus koulusta, opiskelusta, rakastumisesta, yms. Suru muuttaa muotoaan, mutta koska suru kertoo läheisistä väleistä, rakkaudesta, välittämisestä, niin nuo tunteet eivät haihdu, vaikka ihmissuhteen toinen osapuoli kuolisi.

Vierailija kirjoitti:

Aiheutti eron. Mies suri ja jakoi surunsa siskonsa kanssa jo saattohoidon aikana, minut jätettiin ulkopuolelle vaikka ko. henkilö oli minulle erittäin tärkeä ja läheinen vaikkakaan ei biologinen sukulainen. En sanut osallistua kuin sisarusten ylläpitoon ja heidän surun "mahdollistamiseen". Oman suruni surin yksin, avioliitto hajosi samalla kun tajusin kuinka ulkopuolinen lopulta olin miehen elämässä.

Oletpa itsekäs. Kuvittelet oikeasti että kun toisilta on kuollut vanhempi niin sinun pitäisi saada olla sitä suremassa kuolleen lasten kanssa. Käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä mitä tarkoittaa kun oma vanhempi kuolee.

Jos se sinulle oli helppoa (tulet takuulla tänne sanomaan että ”no mutku silloin kun mun äiti/isä kuoli niin...”) niin se ei ole muille. Vaikka kuinka olisit ollut läheinen anopin/apen kanssa vuosikymmeniä niin on silti tyystin eri asia kun oma vanhempi kuolee.