Lue keskustelun säännöt.
Entisen syrjäytyneen nuoren rehellinen mielipide
28.01.2021 |
Itse entisenä syrjäytyneenä nuorena voin todeta, että valtaosasta syrjäytyneille nuorille kootuista palveluista ei ole juurikaan hyötyä.
Itselläni tilanne parani vain itsenäistymällä ja oppimalla asiat itse väkisin kantapään kautta.
Koen, että täällä vain kipataan rahaa sinne tänne ja hyysätään nuoria. Se ei vie heitä eteenpäin.
Elämä opettaa.
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Se on kuten alkoholistin hyysääminen, juominen jatkuu niin kauan kuin hyysääminen sen mahdollistaa. Omaa vastuuta ei ole, on vain loputon määrä eri tavoin tilanteeseen syyllisiä muita ihmisiä ympärillä.
Juomisesta oon samaa mieltä, mutta nuorta kannattaa kyllä auttaa, kun heillä se onnistuminen voi olla vielä todella pienestä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EN VOI ENEMPÄÄ OLLA SAMAA MIELTÄ!! Itse hakenut apua Ohjaamoista, NMKYstä, lukemattomista erilaisista palveluista työtömyyteen ja vointiin. Ei mitään apua, pelkkää hymyä ja läsnäoloa. Kun kysyin että niin, onko teillä yhteyksiä työelämään? Ne kattoo kun olisin alieeni.
Ei mitään konkreettista apua. Paasataan vain.
Kurjaa mutta todellista. Aina tosiaan paasataan, että pitää uskaltaa hakea apua. Sitten, kun joku sitä hakee, ei sitä saa. Monesti tällaiset Ohjaamot ym. palvelut ovat vain kosmeettisia toimenpiteitä, joista ei kuitenkaan saa konkreettista apua esimerkiksi työllistymiseen. Feikkiempaattinen hymyily ja hymistely ei auta, jos avunhakijan tarpeita ei tunnisteta eikä niihin pystytä vastaamaan.
Olen pahoillani siitä, ettet omasta aktiivisuudestasi huolimatta ole saanut tepsivää apua. Vika ei ole sinussa vaan järjestelmässä.
Miten Ohjaamo voisi työllistää, kun työpaikkoja ei ole? Ainoa mitä on on ilmaistyöt, kiitos järjestelmän.
Ei ollut puhetta työllistymisestä Ohjaamon kautta vaan avun saamisesta työllistymiseen. Kai niillä on siellä tietoa esim. eri työnhakuportaaleista, joista voisi vinkata asiakasta näin ensihätään. Tai tietoa mahdollisista oman alueen rekrytapahtumista, joissa voi saada suoran kontaktin johonkin työnantajaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua taas auttoi todella paljon etsivä nuorisotyö ja nuorisopsykiatrian poliklinikka.
Olin todella masentunut, kärsin pahasta ahmimishäiriöstä enkä jaksanut nousta sängystä. Nuorisotyön kautta pääsin vapaaehtoistöihin ja sain apua ongelmiini, pääsin jaloilleni ja opiskelen nyt itse ja olen päässyt töihinkin. En olisi tässä ilman ammattiapua.
N18Minäkin olen kuullut hyvää etsivästä nuorisotyöstä. Omaa lastani auttoivat amiksen mahtavat apuvoimat ja kuraattorit. Soittelivat mun (äidin) kanssa ja tönivät nuorta aina tarpeen tullen eteenpäin. Olisipa jo nuoren yläasteella ollut yhtä työhönsä sitoutuneita ihmisiä.
Tässä yhteydenpidossa (joka oli siis vähäistä ja yksinkertaista) oli hyvä asia se, että olimme kaikki 3 tahoa asioista samaa mieltä, ja kaikilla meillä oli sama selkeä suunta. Eli sen auttamisen ei tarvitse olla mikään älytön vaikea himmeli.
Vierailija kirjoitti:
Yksi nykyjärjestelmän ongelmista on se, että siinä aikuiseen ei suhtauduta aikuisena vaan jopa 30-vuotias on "nuori". Ihmisten tulisi ottaa vastuu omasta aikuisesta elämästään eikä elää jotain ikuista nuoruutta.
Ei ne mahdolliset ongelmat muutu siinä vaiheessa kun täyttää 20 tai 30 tai 40. Ongelma on, että tässäkin lokeroidaan ihmiset. Jos olet alle X vuotias sinulla on nämä ongelmat näistä syistä ja jos yli X vuotias niin samojen ongelmien syy onkin muka joku ihan muu. Toimii kumpaankin suuntaan "ikäsuoralla".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EN VOI ENEMPÄÄ OLLA SAMAA MIELTÄ!! Itse hakenut apua Ohjaamoista, NMKYstä, lukemattomista erilaisista palveluista työtömyyteen ja vointiin. Ei mitään apua, pelkkää hymyä ja läsnäoloa. Kun kysyin että niin, onko teillä yhteyksiä työelämään? Ne kattoo kun olisin alieeni.
Ei mitään konkreettista apua. Paasataan vain.
Kurjaa mutta todellista. Aina tosiaan paasataan, että pitää uskaltaa hakea apua. Sitten, kun joku sitä hakee, ei sitä saa. Monesti tällaiset Ohjaamot ym. palvelut ovat vain kosmeettisia toimenpiteitä, joista ei kuitenkaan saa konkreettista apua esimerkiksi työllistymiseen. Feikkiempaattinen hymyily ja hymistely ei auta, jos avunhakijan tarpeita ei tunnisteta eikä niihin pystytä vastaamaan.
Olen pahoillani siitä, ettet omasta aktiivisuudestasi huolimatta ole saanut tepsivää apua. Vika ei ole sinussa vaan järjestelmässä.
Miten Ohjaamo voisi työllistää, kun työpaikkoja ei ole? Ainoa mitä on on ilmaistyöt, kiitos järjestelmän.
Ei ollut puhetta työllistymisestä Ohjaamon kautta vaan avun saamisesta työllistymiseen. Kai niillä on siellä tietoa esim. eri työnhakuportaaleista, joista voisi vinkata asiakasta näin ensihätään. Tai tietoa mahdollisista oman alueen rekrytapahtumista, joissa voi saada suoran kontaktin johonkin työnantajaan.
Ei sitä apua ole mistään tarjolla. Työkkärikin auttaa heikosti. Tietsikalla googlaat itse tai käytät verkostojasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa, mulla taas nimenomaan etsivä nuorisotyö oli pelastus. Olin valmistunut ammattiin mut koska mielenterveysongelmat, niin en pystynyt töihin. Etsivä nuorisotyö tuli himaan (en ois päässyt toimistolle kun en pysynyt muutenkaan lähtemään oikein mihinkään) ja siinä sit mietittiin vaihtoehtoja.
Jälkeenpäin mietittynä parasta oli se et se näki mut ihmisenä eikä ongelmana ja sanoi sen ääneen mitä muut ei sanoneet, et sinne töihin ei ole kiire vaan tärkeämpää on saada mulle parempi olo. Se auttoi kelan kanssa, pääsin pajalle, myöhemmin sit se auttoi ammatti vaihdoksen kanssa.
Muut virkailijat siinä ympärillä vaan voivotteli tai lässytti jotain ilman mitään konkreettista apua.
Mulle taas yritettiin työntää palveluita, joita en tarvinnut. Minut olisi haluttu jonnekin mielenterveyskuntoutujien asumispalveluihin, vaikka pärjäsin omillani asuen ja opiskellen. En olisi hyötynyt vertaisryhmistä, tiukasta kurista ja aikatauluista, koska ongelmani eivät olleet rajattomuudessa.
Olisin tarvinnut terapiaa, mutta sitä sain vasta keski-ikäisenä, kun itse hain ja maksoin. Terapeutti oli pahoillaan ja kauhuissaan siitä, että en ollut saanut jo lapsena tai nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EN VOI ENEMPÄÄ OLLA SAMAA MIELTÄ!! Itse hakenut apua Ohjaamoista, NMKYstä, lukemattomista erilaisista palveluista työtömyyteen ja vointiin. Ei mitään apua, pelkkää hymyä ja läsnäoloa. Kun kysyin että niin, onko teillä yhteyksiä työelämään? Ne kattoo kun olisin alieeni.
Ei mitään konkreettista apua. Paasataan vain.
Kurjaa mutta todellista. Aina tosiaan paasataan, että pitää uskaltaa hakea apua. Sitten, kun joku sitä hakee, ei sitä saa. Monesti tällaiset Ohjaamot ym. palvelut ovat vain kosmeettisia toimenpiteitä, joista ei kuitenkaan saa konkreettista apua esimerkiksi työllistymiseen. Feikkiempaattinen hymyily ja hymistely ei auta, jos avunhakijan tarpeita ei tunnisteta eikä niihin pystytä vastaamaan.
Olen pahoillani siitä, ettet omasta aktiivisuudestasi huolimatta ole saanut tepsivää apua. Vika ei ole sinussa vaan järjestelmässä.
Miten Ohjaamo voisi työllistää, kun työpaikkoja ei ole? Ainoa mitä on on ilmaistyöt, kiitos järjestelmän.
Ei ollut puhetta työllistymisestä Ohjaamon kautta vaan avun saamisesta työllistymiseen. Kai niillä on siellä tietoa esim. eri työnhakuportaaleista, joista voisi vinkata asiakasta näin ensihätään. Tai tietoa mahdollisista oman alueen rekrytapahtumista, joissa voi saada suoran kontaktin johonkin työnantajaan.
Mitä se "apu" auttaisi? Työtä ei edelleenkään saa jos on aukkoja CV:ssä ja/tai huono supliikki haastattelussa. Ihan sama vaikka olisi mikä portaali tai tapahtuma kyseessä.
Vierailija kirjoitti:
Jaa, mulla taas nimenomaan etsivä nuorisotyö oli pelastus. Olin valmistunut ammattiin mut koska mielenterveysongelmat, niin en pystynyt töihin. Etsivä nuorisotyö tuli himaan (en ois päässyt toimistolle kun en pysynyt muutenkaan lähtemään oikein mihinkään) ja siinä sit mietittiin vaihtoehtoja.
Jälkeenpäin mietittynä parasta oli se et se näki mut ihmisenä eikä ongelmana ja sanoi sen ääneen mitä muut ei sanoneet, et sinne töihin ei ole kiire vaan tärkeämpää on saada mulle parempi olo. Se auttoi kelan kanssa, pääsin pajalle, myöhemmin sit se auttoi ammatti vaihdoksen kanssa.
Muut virkailijat siinä ympärillä vaan voivotteli tai lässytti jotain ilman mitään konkreettista apua.
Syrjäytymisen ehkäisyjärjestelmä katsoo toimintansa onnistuneen silloin, kun työtön aloittaa pajalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ollut sekä syrjäytynyt nuori että vielä näin aikuisenakin "syrjäytynyt", olen 32v. Eniten itseä ärsyttää se, että nykyään ei ymmäretä sitä asiaa, että kaikilla ihmisillä ei yksinkertaisesti ole MITÄÄN kiinnostuksen kohteita eikä kutsumusammattia saatika uraorientoituneisuutta. Kyllä tässä voin mitä työtä vaan tehdä, mutta ainoastaan rahan takia. Sitä asiaa ei tunnisteta, että jotkut eivät vain nauti työnteosta eikä ole sitä omaa "juttua". Ennen oli paremmin kun työtä tehtiin rahan takia. Nyt pitäisi olla kokoajan ylenemässä johonkin esimiesasemiin ja olla tavoitteita. On myös meitä persoonia, jotka vaan halutaan elää rauhaisaa elämää ja prioriteetit on jossain muualla kuin työelämässä. Itsellä esimerkiksi tärkein prioriteetti on lapsen kasvatus, ei työ. Viimeisin duuni, missä olin, oli tällaista puhelinhaastattelun tekemistä. Eihän se nyt mitenkään voi olla yhtään kenenkään kutsumus, mutta kyllä sitä tekee, kun siitä saa rahaa. Ei vaan oikeasti kiinnosta mikään ammatti, elämäni sisältö ja onnellisuus koostuu muista tekijöistä. Nyt olen ns. "tukitoimien" piirissä eli Työtalon asiakkaana ja viime viikolla juttelin ammatinvalintapsykologin kanssa ja sanoin hänellekin suoraan, että mua ei kiinnosta yhtään mikään, mutta voin mä jotain tehdä. Typerää, että jokaiselle yritetään etsiä joku "oma juttu", kun ei kaikilla vaan sellaista ole!
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ollut sekä syrjäytynyt nuori että vielä näin aikuisenakin "syrjäytynyt", olen 32v. Eniten itseä ärsyttää se, että nykyään ei ymmäretä sitä asiaa, että kaikilla ihmisillä ei yksinkertaisesti ole MITÄÄN kiinnostuksen kohteita eikä kutsumusammattia saatika uraorientoituneisuutta. Kyllä tässä voin mitä työtä vaan tehdä, mutta ainoastaan rahan takia. Sitä asiaa ei tunnisteta, että jotkut eivät vain nauti työnteosta eikä ole sitä omaa "juttua". Ennen oli paremmin kun työtä tehtiin rahan takia. Nyt pitäisi olla kokoajan ylenemässä johonkin esimiesasemiin ja olla tavoitteita. On myös meitä persoonia, jotka vaan halutaan elää rauhaisaa elämää ja prioriteetit on jossain muualla kuin työelämässä. Itsellä esimerkiksi tärkein prioriteetti on lapsen kasvatus, ei työ. Viimeisin duuni, missä olin, oli tällaista puhelinhaastattelun tekemistä. Eihän se nyt mitenkään voi olla yhtään kenenkään kutsumus, mutta kyllä sitä tekee, kun siitä saa rahaa. Ei vaan oikeasti kiinnosta mikään ammatti, elämäni sisältö ja onnellisuus koostuu muista tekijöistä. Nyt olen ns. "tukitoimien" piirissä eli Työtalon asiakkaana ja viime viikolla juttelin ammatinvalintapsykologin kanssa ja sanoin hänellekin suoraan, että mua ei kiinnosta yhtään mikään, mutta voin mä jotain tehdä. Typerää, että jokaiselle yritetään etsiä joku "oma juttu", kun ei kaikilla vaan sellaista ole!
No sitten menet mihin tahansa työhön!!
Minusta on ihan mielettömän mahtavaa, että jotkut tekevät tuolla asenteella töitä - kunhan ne työt myös sujuvat. Mä voisin antaa kaikki pskarutiinityöni sinulle, mutta jostain syystä minun täytyy ne tehdä, vaikka voisin sillä ajalla tehdä mielenkiintoisempaa ja firmalle tuottavampaa työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ollut sekä syrjäytynyt nuori että vielä näin aikuisenakin "syrjäytynyt", olen 32v. Eniten itseä ärsyttää se, että nykyään ei ymmäretä sitä asiaa, että kaikilla ihmisillä ei yksinkertaisesti ole MITÄÄN kiinnostuksen kohteita eikä kutsumusammattia saatika uraorientoituneisuutta. Kyllä tässä voin mitä työtä vaan tehdä, mutta ainoastaan rahan takia. Sitä asiaa ei tunnisteta, että jotkut eivät vain nauti työnteosta eikä ole sitä omaa "juttua". Ennen oli paremmin kun työtä tehtiin rahan takia. Nyt pitäisi olla kokoajan ylenemässä johonkin esimiesasemiin ja olla tavoitteita. On myös meitä persoonia, jotka vaan halutaan elää rauhaisaa elämää ja prioriteetit on jossain muualla kuin työelämässä. Itsellä esimerkiksi tärkein prioriteetti on lapsen kasvatus, ei työ. Viimeisin duuni, missä olin, oli tällaista puhelinhaastattelun tekemistä. Eihän se nyt mitenkään voi olla yhtään kenenkään kutsumus, mutta kyllä sitä tekee, kun siitä saa rahaa. Ei vaan oikeasti kiinnosta mikään ammatti, elämäni sisältö ja onnellisuus koostuu muista tekijöistä. Nyt olen ns. "tukitoimien" piirissä eli Työtalon asiakkaana ja viime viikolla juttelin ammatinvalintapsykologin kanssa ja sanoin hänellekin suoraan, että mua ei kiinnosta yhtään mikään, mutta voin mä jotain tehdä. Typerää, että jokaiselle yritetään etsiä joku "oma juttu", kun ei kaikilla vaan sellaista ole!
Yleensä se on nimenomaan se työtön itse joka haluaa "toteuttaa itseään ja nauttia työstä". Ei siis hyväksytä sitä, että omasta elämänlaadusta joutuisi karsimaan jotta pystyy elättämään itsensä.
Olen kokenut olleeni sosiaalisesti syrjäytynyt jo ala-asteajoilta. Taustalla kiusaamista ja mielenterveysongelmia, joihin ei reagoitu viisaasti vaan pidettiin asennevammaisena ja laiskana. Muiden reaktiot sitten pahensivat oireita ja oireet kroonistuivat niin että sitä pidettiin oikeana persoonanani. Olen alkanut kärsiä uupumuksesta aivan liian pienenä.
Ehkä olisin jossain muualla, jos joku olisi reagoinut jo silloin kun olin pieni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ollut sekä syrjäytynyt nuori että vielä näin aikuisenakin "syrjäytynyt", olen 32v. Eniten itseä ärsyttää se, että nykyään ei ymmäretä sitä asiaa, että kaikilla ihmisillä ei yksinkertaisesti ole MITÄÄN kiinnostuksen kohteita eikä kutsumusammattia saatika uraorientoituneisuutta. Kyllä tässä voin mitä työtä vaan tehdä, mutta ainoastaan rahan takia. Sitä asiaa ei tunnisteta, että jotkut eivät vain nauti työnteosta eikä ole sitä omaa "juttua". Ennen oli paremmin kun työtä tehtiin rahan takia. Nyt pitäisi olla kokoajan ylenemässä johonkin esimiesasemiin ja olla tavoitteita. On myös meitä persoonia, jotka vaan halutaan elää rauhaisaa elämää ja prioriteetit on jossain muualla kuin työelämässä. Itsellä esimerkiksi tärkein prioriteetti on lapsen kasvatus, ei työ. Viimeisin duuni, missä olin, oli tällaista puhelinhaastattelun tekemistä. Eihän se nyt mitenkään voi olla yhtään kenenkään kutsumus, mutta kyllä sitä tekee, kun siitä saa rahaa. Ei vaan oikeasti kiinnosta mikään ammatti, elämäni sisältö ja onnellisuus koostuu muista tekijöistä. Nyt olen ns. "tukitoimien" piirissä eli Työtalon asiakkaana ja viime viikolla juttelin ammatinvalintapsykologin kanssa ja sanoin hänellekin suoraan, että mua ei kiinnosta yhtään mikään, mutta voin mä jotain tehdä. Typerää, että jokaiselle yritetään etsiä joku "oma juttu", kun ei kaikilla vaan sellaista ole!
Yleensä se on nimenomaan se työtön itse joka haluaa "toteuttaa itseään ja nauttia työstä". Ei siis hyväksytä sitä, että omasta elämänlaadusta joutuisi karsimaan jotta pystyy elättämään itsensä.
Niinhän juuri kirjoitinkin, että kun ei ole kiinnostuksen kohteita tai "omaa juttua" niin ei sillon ole myöskään tarvetta toteuttaa itseään millään alalla tai edes vapaa-ajalla. Rahan takia voisi töihin mennä ja olen mennytkin.
Mulla aikoinaan oli nuorten työpaja hyvä ponnahduslauta elämässä eteenpäin.
Tuli rytmiä viikkoon, kun arkiaamuisin oli lähdettävä kotoa työpajalle.
Varsinkin se, että ohjaaja oli ymmärtäväinen ja tosi sopiva siihen tehtävään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa, mulla taas nimenomaan etsivä nuorisotyö oli pelastus. Olin valmistunut ammattiin mut koska mielenterveysongelmat, niin en pystynyt töihin. Etsivä nuorisotyö tuli himaan (en ois päässyt toimistolle kun en pysynyt muutenkaan lähtemään oikein mihinkään) ja siinä sit mietittiin vaihtoehtoja.
Jälkeenpäin mietittynä parasta oli se et se näki mut ihmisenä eikä ongelmana ja sanoi sen ääneen mitä muut ei sanoneet, et sinne töihin ei ole kiire vaan tärkeämpää on saada mulle parempi olo. Se auttoi kelan kanssa, pääsin pajalle, myöhemmin sit se auttoi ammatti vaihdoksen kanssa.
Muut virkailijat siinä ympärillä vaan voivotteli tai lässytti jotain ilman mitään konkreettista apua.
Syrjäytymisen ehkäisyjärjestelmä katsoo toimintansa onnistuneen silloin, kun työtön aloittaa pajalla.
Joo, olen tietoinen tästä. Ja sitä etukäteen silloin mietinkin et onkohan tässä mitään järkeä. Päätin kuitenkin lähteä kokeilemaan ja oon kyllä iloinen et tein sen päätöksen. Siellä pajalla ollessa nimittäin ihan ensin korjautui mun ihan viturallaan oleva vuorokausirytmi ja aloin nukkua yöt ja valvoa päivät. Aloin siellä ollessa huomaamaan et osaan aika paljon juttuja ja se taas alkoi kohottaa ihan pohjamudissa vellovaa itsetuntoa. Sit siellä oli sellaisia prokkiksia missä sitä mun osaamista tarvittiin ja pääsin auttamaan monessa jutussa. Mua tarvittiin, ehkä ekan kerran mun elämässä. Ja samalla kun siellä olin niin pari kertaa viikossa juttelin ohjaajien kanssa ja tehtiin mulle suunnitelmaa eteenpäin. Tuli tehtyä cv ja treenattua työhakemusten tekoa.
Pajajakson loputtua jatkui taas tiiviimmin sen etsivän kanssa jutut ja se sit lopulta sai mut hakeutumaan uuteen koulutukseen. Nyt oon sen alan töissä, talous on tasapainossa ja elämä hyvää.
Joo, se paja voi olla mörkö mut vain silloin jos siinä siellä olossa ei ole mitään pointtia ja mitään jatkosuunnitelma ei tehdä ja sen jälkeen ei saa tukea.
Mulle se toimi. Koska se paja itsessään toimi niin hyvin.
Mua ei haittaa se et oon syrjäytymisen ehkäisyjärjestelmän onnistuminen, se on auttanut mut parempaan elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ollut sekä syrjäytynyt nuori että vielä näin aikuisenakin "syrjäytynyt", olen 32v. Eniten itseä ärsyttää se, että nykyään ei ymmäretä sitä asiaa, että kaikilla ihmisillä ei yksinkertaisesti ole MITÄÄN kiinnostuksen kohteita eikä kutsumusammattia saatika uraorientoituneisuutta. Kyllä tässä voin mitä työtä vaan tehdä, mutta ainoastaan rahan takia. Sitä asiaa ei tunnisteta, että jotkut eivät vain nauti työnteosta eikä ole sitä omaa "juttua". Ennen oli paremmin kun työtä tehtiin rahan takia. Nyt pitäisi olla kokoajan ylenemässä johonkin esimiesasemiin ja olla tavoitteita. On myös meitä persoonia, jotka vaan halutaan elää rauhaisaa elämää ja prioriteetit on jossain muualla kuin työelämässä. Itsellä esimerkiksi tärkein prioriteetti on lapsen kasvatus, ei työ. Viimeisin duuni, missä olin, oli tällaista puhelinhaastattelun tekemistä. Eihän se nyt mitenkään voi olla yhtään kenenkään kutsumus, mutta kyllä sitä tekee, kun siitä saa rahaa. Ei vaan oikeasti kiinnosta mikään ammatti, elämäni sisältö ja onnellisuus koostuu muista tekijöistä. Nyt olen ns. "tukitoimien" piirissä eli Työtalon asiakkaana ja viime viikolla juttelin ammatinvalintapsykologin kanssa ja sanoin hänellekin suoraan, että mua ei kiinnosta yhtään mikään, mutta voin mä jotain tehdä. Typerää, että jokaiselle yritetään etsiä joku "oma juttu", kun ei kaikilla vaan sellaista ole!
No sitten menet mihin tahansa työhön!!
Minusta on ihan mielettömän mahtavaa, että jotkut tekevät tuolla asenteella töitä - kunhan ne työt myös sujuvat. Mä voisin antaa kaikki pskarutiinityöni sinulle, mutta jostain syystä minun täytyy ne tehdä, vaikka voisin sillä ajalla tehdä mielenkiintoisempaa ja firmalle tuottavampaa työtä.
Niin kyllähän sitä vois vaan mennä, mutta aika todennäkösesti tyssää haastattelussa, kun rekrytoija kysyy, miksi hait meille töihin? No koska tarvitsen rahaa. Tai että, missä näet itsesi 5 vuoden päästä? En tiedä, en oo ajatellut noin pitkälle. Helpompi ois vastata, missä et haluaisi nähdä itseäsi viiden vuoden päästä? No vankilassa, syöpäsairaana, kuolleena vois olla muutama vastaus. Ihan sama mikä pskaduuni kyseessä, niin tavotteet pitäs olla jossain pilvissä ja pitäis olla etenemässä johonkin. Vaikka oikeasti tyytyisi ihan vaan siihen, että tekee jotain ja saa siitä palkkaa.
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää tämä suomalainen mentaliteetti että juuri he itse ovat ihmisyyden prototyyppejä. Eli kaikki muut ovat juuri kuten he itse. He tykkäävät jostain, muidenkin pitäisi. He osaavat jotain, kyllä nyt kaikkien muidenkin pitäisi. Heillä meni elämä tietyllä tavalla, kyllä se muillakin menee juuri samalla tavalla. Heillä tietyt sairaudet oirelevat näin, joten kyllä muillakin. He parantuivat tästä lääkkeestä, eli kyllä se muillekin toimii.
Rehellisesti sanottuna pidän tällaisia ihmisiä tyhminä. Ei osata nähdä kuin oma napa.
Samaa mieltä. Kuinka moni syrjäytynyt, jolla on todennäköisesti myös paljon mielenterveysongelmia ja mahdollisesti perusarjessa jo isoja haasteita, kykenee yliopistoon kuten ap? Sinne pääseminen vaatii paljon voimavaroja puhumattakaan siellä opiskelusta eikä senkään jälkeen läheskään kaikki työllisty. Jos käytynä on pelkkä peruskoulu, aika hankala sieltä on ponnistaa yliopistoon. Moni syrjäytyneistä tarvitsee psykiatrista hoitoa ja konkreettista tukea arkeen. Taustalla on usein kiusaamista, vaikeita perheoloja, seksuaalista hyväksikäyttöä yms. Toki on mahdollista päästä syrjäytymisestä irti ja se on hienoa, mutta sitä ei voi mitenkään yleistää koskemaan kaikkia. Muistan, kun olin itse etsivän nuorisotyön ohjaksissa ja siellä se sanoi, että osa nuorista on niin huonossa kunnossa, et he tekevät kotikäyntejä heidän luokse, koska eivät pysty nousemaan sängystä.
Vierailija kirjoitti:
Muistan, kun olin itse etsivän nuorisotyön ohjaksissa ja siellä se sanoi, että osa nuorista on niin huonossa kunnossa, et he tekevät kotikäyntejä heidän luokse, koska eivät pysty nousemaan sängystä.
Siis on opetettu siihen, että ei ole pakko nousta sängystä. Jos menevät armeijaan niin siellä kyllä nousevat sängystä ihan siinä missä muutkin, kun alikersantti karjaisee.
Suomen systeemin vika on nimenomaan tämä, että ruoka tulee pöytään vaikka ei tekisi muuta kuin makaisi.
Kävit yliopiston. Harvoilla syrjäytyneillä on siihen päätä.