Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö - miten pärjätä arjessa?

Omalla kohdallani tämä taitaa olla jo mennyttä elämää, mutta joitain vuosia sitten ahdistus ja paniikkikohtaukset olivat arkipäivää.

En ole koskaan syönyt rauhoittavia, mutta beetasalpaajia pidän edelleen ainakin mukanani siltä varalta, että paniikki iskee päälle. Harvoin joudun ottamaan, se tieto niiden olemassaolosta auttaa jo.

Pahimpina aikoina kofeiinin välttäminen ja hengitysharjoitukset olivat iso apu. Lisäksi päätin, että ahdistuksesta huolimatta altistan itseni ahdistaville tilanteille - kaikkea ei tarvitse kestää kerralla, mutta niin, että joka päivä jotain. Esimerkiksi, että pakotan itseni työkavereiden kanssa aamulla kahvitauolle, olen vaikka sitten hiljaa ja näyttäydyn outona, kunhan menen. Sen jälkeen päivän altistus on tehty - iltapäiväkahville en enää pakota itseäni. 

Noin toimimalla se ahdistus tilanteessa alkoi vähitellen helpottaa. Aloin myös tehdä salaisia kokeiluja niin, etten ottanut sitä beetasalpaajaa vielä kahville mennessä, vaan varasin tabletin taskuun niin, että voisin helposti tarvittaessa turvautua siihen. Sitten alkoi tulla vastaan aamuja, kun unohdin, etten ollut vielä ottanut lääkettä.

Samaa harjoitan edelleen. Autoilu esimerkiksi jännittää vielä tänäkin päivänä, ja siitä huolimatta tarjoudun reippaasti kuskiksi silloin, kun päivään ei sisälly muuta ahdistavaa.

Lisäksi olen viime vuosina käsitellyt paljon, ilman terapiaa kylläkin, omaa lapsuuttani ja menneitä aikoja. Olen alkoholistiperheestä, ja uskon sen vaikuttaneen tähän ahdistusongelmaan. Kaikkeen on jo lapsena oppinut suhtautumaan hyvin varautuneesti, varomaan ja aistimaan pienetkin muutokset ilmapiirissä. Sitä mukaa kun ajatus siitä, että "enää ei tarvitse" on vahvistunut, ja olen ymmärtänyt, että minun tehtäväni ei ole koko ajan aistia ja reagoida ympäristöön peläten, että jotain ikävää tapahtuu, olo on alkanut  helpottumaan ja olen alkanut rentoutumaan. Olen myös alkamassa päästä irti jostain epämääräisestä häpeästä, jota olen sisälläni kantanut vanhempieni alkoholismin takia (kun lapsena vanhempani esimerkiksi heiluivat humalassa julkisesti, häpesin paitsi heitä myös itseäni ja sitä, että koska olen heidän lapsensa, olen tietysti samanlainen). Vähitellen alan ymmärtää, että saan olla kuka olen, eikä minun pakonomainen ympäristön tarkkailuni ja ilmapiirin aistimiseni ole tarpeellista, että saan olla ihan yhtä rennosti kuin kaikki muutkin. Ahdistus on alkanut hellittää.

Siksi ehkä osittain olen vähän samaa mieltä kuin joku ylempi kommentoija, että ahdistus liittyy johonkin hyväksymättömään asiaan elämässä. Tai, ei ehkä hyväksymättömään, mutta jostain se ylivirittyminen tulee. Sen alkulähteille pääseminen ja myöskin kyllä ihan poisoppiminen toistamalla ja toistamalla tiettyjä tilanteita, ovat siis omat ehdotukseni siihen, miten ahdistuksesta voi selvitä. 

En pärjännyt. Nykyään pärjään kun asun tukiasunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani tämä taitaa olla jo mennyttä elämää, mutta joitain vuosia sitten ahdistus ja paniikkikohtaukset olivat arkipäivää.

En ole koskaan syönyt rauhoittavia, mutta beetasalpaajia pidän edelleen ainakin mukanani siltä varalta, että paniikki iskee päälle. Harvoin joudun ottamaan, se tieto niiden olemassaolosta auttaa jo.

Pahimpina aikoina kofeiinin välttäminen ja hengitysharjoitukset olivat iso apu. Lisäksi päätin, että ahdistuksesta huolimatta altistan itseni ahdistaville tilanteille - kaikkea ei tarvitse kestää kerralla, mutta niin, että joka päivä jotain. Esimerkiksi, että pakotan itseni työkavereiden kanssa aamulla kahvitauolle, olen vaikka sitten hiljaa ja näyttäydyn outona, kunhan menen. Sen jälkeen päivän altistus on tehty - iltapäiväkahville en enää pakota itseäni. 

Noin toimimalla se ahdistus tilanteessa alkoi vähitellen helpottaa. Aloin myös tehdä salaisia kokeiluja niin, etten ottanut sitä beetasalpaajaa vielä kahville mennessä, vaan varasin tabletin taskuun niin, että voisin helposti tarvittaessa turvautua siihen. Sitten alkoi tulla vastaan aamuja, kun unohdin, etten ollut vielä ottanut lääkettä.

Samaa harjoitan edelleen. Autoilu esimerkiksi jännittää vielä tänäkin päivänä, ja siitä huolimatta tarjoudun reippaasti kuskiksi silloin, kun päivään ei sisälly muuta ahdistavaa.

Lisäksi olen viime vuosina käsitellyt paljon, ilman terapiaa kylläkin, omaa lapsuuttani ja menneitä aikoja. Olen alkoholistiperheestä, ja uskon sen vaikuttaneen tähän ahdistusongelmaan. Kaikkeen on jo lapsena oppinut suhtautumaan hyvin varautuneesti, varomaan ja aistimaan pienetkin muutokset ilmapiirissä. Sitä mukaa kun ajatus siitä, että "enää ei tarvitse" on vahvistunut, ja olen ymmärtänyt, että minun tehtäväni ei ole koko ajan aistia ja reagoida ympäristöön peläten, että jotain ikävää tapahtuu, olo on alkanut  helpottumaan ja olen alkanut rentoutumaan. Olen myös alkamassa päästä irti jostain epämääräisestä häpeästä, jota olen sisälläni kantanut vanhempieni alkoholismin takia (kun lapsena vanhempani esimerkiksi heiluivat humalassa julkisesti, häpesin paitsi heitä myös itseäni ja sitä, että koska olen heidän lapsensa, olen tietysti samanlainen). Vähitellen alan ymmärtää, että saan olla kuka olen, eikä minun pakonomainen ympäristön tarkkailuni ja ilmapiirin aistimiseni ole tarpeellista, että saan olla ihan yhtä rennosti kuin kaikki muutkin. Ahdistus on alkanut hellittää.

Siksi ehkä osittain olen vähän samaa mieltä kuin joku ylempi kommentoija, että ahdistus liittyy johonkin hyväksymättömään asiaan elämässä. Tai, ei ehkä hyväksymättömään, mutta jostain se ylivirittyminen tulee. Sen alkulähteille pääseminen ja myöskin kyllä ihan poisoppiminen toistamalla ja toistamalla tiettyjä tilanteita, ovat siis omat ehdotukseni siihen, miten ahdistuksesta voi selvitä. 

Tämähän voisi olla minun kynästäni. Täysin samat taustat, täysin samat kokemukset ja keinot. Joskus on yksinäinen olo, kun tuntuu että on kaikkine kokemuksineen yksin, mutta on sentään muitakin. 

Hyvää jatkoa sinulle! Toivottelee tuntematon kohtalontoveri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani tämä taitaa olla jo mennyttä elämää, mutta joitain vuosia sitten ahdistus ja paniikkikohtaukset olivat arkipäivää.

En ole koskaan syönyt rauhoittavia, mutta beetasalpaajia pidän edelleen ainakin mukanani siltä varalta, että paniikki iskee päälle. Harvoin joudun ottamaan, se tieto niiden olemassaolosta auttaa jo.

Pahimpina aikoina kofeiinin välttäminen ja hengitysharjoitukset olivat iso apu. Lisäksi päätin, että ahdistuksesta huolimatta altistan itseni ahdistaville tilanteille - kaikkea ei tarvitse kestää kerralla, mutta niin, että joka päivä jotain. Esimerkiksi, että pakotan itseni työkavereiden kanssa aamulla kahvitauolle, olen vaikka sitten hiljaa ja näyttäydyn outona, kunhan menen. Sen jälkeen päivän altistus on tehty - iltapäiväkahville en enää pakota itseäni. 

Noin toimimalla se ahdistus tilanteessa alkoi vähitellen helpottaa. Aloin myös tehdä salaisia kokeiluja niin, etten ottanut sitä beetasalpaajaa vielä kahville mennessä, vaan varasin tabletin taskuun niin, että voisin helposti tarvittaessa turvautua siihen. Sitten alkoi tulla vastaan aamuja, kun unohdin, etten ollut vielä ottanut lääkettä.

Samaa harjoitan edelleen. Autoilu esimerkiksi jännittää vielä tänäkin päivänä, ja siitä huolimatta tarjoudun reippaasti kuskiksi silloin, kun päivään ei sisälly muuta ahdistavaa.

Lisäksi olen viime vuosina käsitellyt paljon, ilman terapiaa kylläkin, omaa lapsuuttani ja menneitä aikoja. Olen alkoholistiperheestä, ja uskon sen vaikuttaneen tähän ahdistusongelmaan. Kaikkeen on jo lapsena oppinut suhtautumaan hyvin varautuneesti, varomaan ja aistimaan pienetkin muutokset ilmapiirissä. Sitä mukaa kun ajatus siitä, että "enää ei tarvitse" on vahvistunut, ja olen ymmärtänyt, että minun tehtäväni ei ole koko ajan aistia ja reagoida ympäristöön peläten, että jotain ikävää tapahtuu, olo on alkanut  helpottumaan ja olen alkanut rentoutumaan. Olen myös alkamassa päästä irti jostain epämääräisestä häpeästä, jota olen sisälläni kantanut vanhempieni alkoholismin takia (kun lapsena vanhempani esimerkiksi heiluivat humalassa julkisesti, häpesin paitsi heitä myös itseäni ja sitä, että koska olen heidän lapsensa, olen tietysti samanlainen). Vähitellen alan ymmärtää, että saan olla kuka olen, eikä minun pakonomainen ympäristön tarkkailuni ja ilmapiirin aistimiseni ole tarpeellista, että saan olla ihan yhtä rennosti kuin kaikki muutkin. Ahdistus on alkanut hellittää.

Siksi ehkä osittain olen vähän samaa mieltä kuin joku ylempi kommentoija, että ahdistus liittyy johonkin hyväksymättömään asiaan elämässä. Tai, ei ehkä hyväksymättömään, mutta jostain se ylivirittyminen tulee. Sen alkulähteille pääseminen ja myöskin kyllä ihan poisoppiminen toistamalla ja toistamalla tiettyjä tilanteita, ovat siis omat ehdotukseni siihen, miten ahdistuksesta voi selvitä. 

Tämähän voisi olla minun kynästäni. Täysin samat taustat, täysin samat kokemukset ja keinot. Joskus on yksinäinen olo, kun tuntuu että on kaikkine kokemuksineen yksin, mutta on sentään muitakin. 

Hyvää jatkoa sinulle! Toivottelee tuntematon kohtalontoveri.

Oi, ihana vastaus!

Samoja yksinäisyyden tunteita ollut paljon minullakin, mutta uskon, että meitä on monta! Sinulle myös - ja oikeastaan ihan kaikille muillekin täällä kipuileville - oikein hyvää jatkoa ja olon helpottumista edelleen. <3

- tuon pitkän viestin kirjoittaja

Katsoin ihmetellen haastattelua vuodelta 1968, jossa täpärästi sarjamurhaajan puukotuksista selvinnyt henkilö kertoi täysin rauhallisesti ja fiksusti kokemuksistaan ilman mitään näkyvää ahdistusta. Hänen puheenaihe ollut tunteissa ja järkytyksessä, vaan kertoi asiallisesti ja täysin ilman tunnekuohuja miten tilanne eteni ja mikä hänen taktiikkansa oli siitä selviämiseksi. Oli jo kertonut rauhallisesti poliisille tuntomerkit eikä korostanut järkytystä joka välissä. Hänen ystävänsä oli juuri kuollut samassa puukotuksessa. Hän oli silti paljon vähemmän neuroottinen kuin turvallista elämää tavallisessa arjessa viettävät ihmiset nykyään. Ei näyttänyt siltä että tarvitsisi psykiatria trauman käsittelyyn, mutta tavallinen arki traumatisoi nykyihmiset hoitoon asti ja kaikki negatiiviselta kuulostavat totuudetkin on kohta kielletty niiden aiheuttaman mielipahan vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin ihmetellen haastattelua vuodelta 1968, jossa täpärästi sarjamurhaajan puukotuksista selvinnyt henkilö kertoi täysin rauhallisesti ja fiksusti kokemuksistaan ilman mitään näkyvää ahdistusta. Hänen puheenaihe ollut tunteissa ja järkytyksessä, vaan kertoi asiallisesti ja täysin ilman tunnekuohuja miten tilanne eteni ja mikä hänen taktiikkansa oli siitä selviämiseksi. Oli jo kertonut rauhallisesti poliisille tuntomerkit eikä korostanut järkytystä joka välissä. Hänen ystävänsä oli juuri kuollut samassa puukotuksessa. Hän oli silti paljon vähemmän neuroottinen kuin turvallista elämää tavallisessa arjessa viettävät ihmiset nykyään. Ei näyttänyt siltä että tarvitsisi psykiatria trauman käsittelyyn, mutta tavallinen arki traumatisoi nykyihmiset hoitoon asti ja kaikki negatiiviselta kuulostavat totuudetkin on kohta kielletty niiden aiheuttaman mielipahan vuoksi.

Ei se välttämättä kerro siitä, etteikö tyyppi olisi traumatisoitunut. Kuuntelepa Paavo Rintalan Sotilaiden äänet-juttusarja Yle areenasta, myöskin 60-luvulta. Siinä tuolloin 40-50 vuotiaat sotaveteraanit kertovat muistojaan viimeiseltä sotakesältä. He kertovat asioista objektiivisesti, mutta jos kuuntelee tarkalla korvalla, niin hyvin moni on ihan selvästi traumatisoitunut. Esimerkiksi lääkintämies, joka kertoo miten sidontapaikan läpi meni tyyliin 150 ruumista. Hän kertaa sen asiallisesti, mutta selvästi asia on jäänyt häntä vaivaamaan. Samoin moni ottaa puheeksi juuri sellaiset asiat, joissa jokin asia on mennyt erityisen pahasti ja jäänyt askarruttamaan. Ajan henki ei kannustanut dramaattiseen ja tunteelliseen kerrontaan, mutta ihminen oli ihminen silloinkin. En epäile yhtään etteikö nämä traumat ole vaikuttaneet heidän elämäänsä. Mutta koska asioista ei ollut sallittu puhua, heidän täytyi pitää mölyt mahassaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin ihmetellen haastattelua vuodelta 1968, jossa täpärästi sarjamurhaajan puukotuksista selvinnyt henkilö kertoi täysin rauhallisesti ja fiksusti kokemuksistaan ilman mitään näkyvää ahdistusta. Hänen puheenaihe ollut tunteissa ja järkytyksessä, vaan kertoi asiallisesti ja täysin ilman tunnekuohuja miten tilanne eteni ja mikä hänen taktiikkansa oli siitä selviämiseksi. Oli jo kertonut rauhallisesti poliisille tuntomerkit eikä korostanut järkytystä joka välissä. Hänen ystävänsä oli juuri kuollut samassa puukotuksessa. Hän oli silti paljon vähemmän neuroottinen kuin turvallista elämää tavallisessa arjessa viettävät ihmiset nykyään. Ei näyttänyt siltä että tarvitsisi psykiatria trauman käsittelyyn, mutta tavallinen arki traumatisoi nykyihmiset hoitoon asti ja kaikki negatiiviselta kuulostavat totuudetkin on kohta kielletty niiden aiheuttaman mielipahan vuoksi.

Ei se välttämättä kerro siitä, etteikö tyyppi olisi traumatisoitunut. Kuuntelepa Paavo Rintalan Sotilaiden äänet-juttusarja Yle areenasta, myöskin 60-luvulta. Siinä tuolloin 40-50 vuotiaat sotaveteraanit kertovat muistojaan viimeiseltä sotakesältä. He kertovat asioista objektiivisesti, mutta jos kuuntelee tarkalla korvalla, niin hyvin moni on ihan selvästi traumatisoitunut. Esimerkiksi lääkintämies, joka kertoo miten sidontapaikan läpi meni tyyliin 150 ruumista. Hän kertaa sen asiallisesti, mutta selvästi asia on jäänyt häntä vaivaamaan. Samoin moni ottaa puheeksi juuri sellaiset asiat, joissa jokin asia on mennyt erityisen pahasti ja jäänyt askarruttamaan. Ajan henki ei kannustanut dramaattiseen ja tunteelliseen kerrontaan, mutta ihminen oli ihminen silloinkin. En epäile yhtään etteikö nämä traumat ole vaikuttaneet heidän elämäänsä. Mutta koska asioista ei ollut sallittu puhua, heidän täytyi pitää mölyt mahassaan.

Mutta nykyään ihmiset ovat traumatisoituneita kaikesta paitsi iloisesti telmivistä kissanpennuista, ennen sodan kauheuksista.

Ilmeisesti olen kärsinyt tästä hyvin nuoresta asti, mutta luulin sitä ensin masennukseksi kun mistään ahdistuksesta en ollut kuullutkaan. Erittäin traumaattiset tapahtumat pahensivat ahdistustani todella paljon. Mitään apua en ole tähän saanut. Toki minulla on paljon muitakin ongelmia mm. olen työtön, joihin en niinkään ole saanut mitään apua. Joudun lisäksi asumaan vanhan ja sairaan sukulaiseni luona, joka ei ymmärrä tätä ja pitää minua laiskana kun en jaksa tehdä kotitöitä. Kurjaa, että minun pitäisi huolehtia tästä sukulaisesta ja hoitaa tämän asioita kun omienkin asioideni hoitaminen on vaikeaa. Liian usein saan selkeitä ahdistuskohtauksia ja usein vain kävely ulkona auttaa vähän aikaa. Varsinaista diagnoosia minulla ei ole ja ilmeisesti minulla on myös niinikään diagnosoimatta jäänyt asperger. Olen lukenutkin, että aikuisilla naisilla diagnosoimatta jäänyt asperger ilmenee juuri ahdistuksena ja aluksi lätkäistään diagnoosi ahdistuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin ihmetellen haastattelua vuodelta 1968, jossa täpärästi sarjamurhaajan puukotuksista selvinnyt henkilö kertoi täysin rauhallisesti ja fiksusti kokemuksistaan ilman mitään näkyvää ahdistusta. Hänen puheenaihe ollut tunteissa ja järkytyksessä, vaan kertoi asiallisesti ja täysin ilman tunnekuohuja miten tilanne eteni ja mikä hänen taktiikkansa oli siitä selviämiseksi. Oli jo kertonut rauhallisesti poliisille tuntomerkit eikä korostanut järkytystä joka välissä. Hänen ystävänsä oli juuri kuollut samassa puukotuksessa. Hän oli silti paljon vähemmän neuroottinen kuin turvallista elämää tavallisessa arjessa viettävät ihmiset nykyään. Ei näyttänyt siltä että tarvitsisi psykiatria trauman käsittelyyn, mutta tavallinen arki traumatisoi nykyihmiset hoitoon asti ja kaikki negatiiviselta kuulostavat totuudetkin on kohta kielletty niiden aiheuttaman mielipahan vuoksi.

Ei se välttämättä kerro siitä, etteikö tyyppi olisi traumatisoitunut. Kuuntelepa Paavo Rintalan Sotilaiden äänet-juttusarja Yle areenasta, myöskin 60-luvulta. Siinä tuolloin 40-50 vuotiaat sotaveteraanit kertovat muistojaan viimeiseltä sotakesältä. He kertovat asioista objektiivisesti, mutta jos kuuntelee tarkalla korvalla, niin hyvin moni on ihan selvästi traumatisoitunut. Esimerkiksi lääkintämies, joka kertoo miten sidontapaikan läpi meni tyyliin 150 ruumista. Hän kertaa sen asiallisesti, mutta selvästi asia on jäänyt häntä vaivaamaan. Samoin moni ottaa puheeksi juuri sellaiset asiat, joissa jokin asia on mennyt erityisen pahasti ja jäänyt askarruttamaan. Ajan henki ei kannustanut dramaattiseen ja tunteelliseen kerrontaan, mutta ihminen oli ihminen silloinkin. En epäile yhtään etteikö nämä traumat ole vaikuttaneet heidän elämäänsä. Mutta koska asioista ei ollut sallittu puhua, heidän täytyi pitää mölyt mahassaan.

Mutta nykyään ihmiset ovat traumatisoituneita kaikesta paitsi iloisesti telmivistä kissanpennuista, ennen sodan kauheuksista.

Älä tule pilaamaan hyvää ketjua tyhmällä provolla.

Mielen hyvinvoinnin edistämisen ketjut ovat av:n parasta tarjontaa. Kiitos tähänkin kirjoittaneille.

Äh, kuka jaksaa trollailla tämmöisessä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ahdistus on välillä niin vaikeaa, että todellisuudentaju horjuu. En vieläkään tiedä onko ennemmin kyse esim. ahdistusoireisesta kaksisuuntaisesta vai vain ahdistuksen ja masennuksen yhdistelmästä. Tuskin saan koskaan tietääkään. Sitä yrittää vaan pärjätä parhaansa mukaan. Kaikkein tärkein tekijä itselle on ollut stressin radikaali vähentäminen ja riittävä uni sekä keväisin ja kesäisin liian valon välttäminen esim. verhot sulkemalla. Nopeasti lisääntyvä valo saa aikaan hyvin kehollisen ahdistuksen, jonka kanssa on vaikea olla.

Mistä tää valon aiheuttama ahdistus johtuu?

Kevään valo todella vaikea ja pahimmat ahdistukset juurikin silloin... touko-kesäkuussa yleensä helpottaa.

No ainakin kaksisuuntaisen kohdalla on ihan tutkittu juttu, että uni-valverytmi ja siihen liittyen valo ja pimeys toimivat maniaa ja masennusta säätelevinä tekijöinä. Ennen psyykenlääkkeiden kehittymistä pimeää esim. käytettiin ihan validina hoitona maniaan ja siihen liittyvän ahdistukseen. On myös tutkittu, että kirkasvalohoito voi laukaista manian siihen alttiilla ihmisillä.