Onko joku oikeasti kuntoutunut "normaaliksi" vaikeista MT-ongelmista?

Syötkö jotain lääkettä?

Ei kai sitä ole pakko mennä massan mukana ja elää niinkuin "pitäisi". Ei ole mikään pakko tehdä 8 tunnin työpäiviä, ja on myös olemassa "siltä väliltä" vaihtoehtoja hanttihommien ja yliopiston välillä.  Mikset vaikka opiskelisi vähän avoimessa yliopistossa, etsisi jotain osa-aikatöitä ja ottaisi ihan rennosti ilman että asettaa itselleen mitään valtavia paineita olla kuten kaikki muut? Kun ei todellakaan ole pakko olla kuten muut vaan voi tehdä elämästä omannäköistä ja mennä ja tehdä oman jaksamisen mukaan. 

Samoja pohdintoja. Tosin en ole päässyt noista negatiivisten ajatusten kehistä kunnolla pois vieläkään. Jatkuvaa ulkopuolisuuden, outouden ja osin itseinhon ja huonommuuden tunteita. Vaikea nähdä itseään elämässä "normaalia" työssäkäyvän elämää. Opinnot saan kohta loppuun kuin ihmeen kaupalla, ja perheellinenkin olen, mikä pitää myös ehkä jollainlailla järjissään, jos niin voi sanoa. Jos eläisin yksin niin ehkä tipahtaisin vielä pahemmin ns. tavallisen arjen ja elämän ulkopuolelle, vaikka ei kyllä aina ole helppoa tämäkään.

Olen kroonikko. Ei tästä"parannuta".

Niinno paha sanoa. Sanna Sillanpää vissiin voi ihan hyvin. Ei ainaskaan ole mitään kuulunu. Et kai hän on ainaski lähelle 'normaalia' kuntoutunut. Varmaan lääkkeitä syö toki edelleen.

Kunhan korona hellittää niin muutto ulkomaille voisi tehdä hyvää. Itse olin paljon onnellisempi kun asuin pari vuotta ulkomailla, mutta koronan takia oli pakko tulla takaisin Suomeen ja nyt ahdistus ja masennus on pahentunut tuhatkertaisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Kunhan korona hellittää niin muutto ulkomaille voisi tehdä hyvää. Itse olin paljon onnellisempi kun asuin pari vuotta ulkomailla, mutta koronan takia oli pakko tulla takaisin Suomeen ja nyt ahdistus ja masennus on pahentunut tuhatkertaisesti. 

missä maassa

Mitä lääkityksiä sinulla on? Jos on lääkityksiä niin flegmaattisuus ja libidon lasku johtuu todennäköisesti siitä. Mulla on ollut kaikki syömishäiriöt. Parannuin niistä 28-vuotiaana. Masennusta oli 15-vuotiaasta ja siitä asti söin 10 vuotta masennuslääkkeitä. Psykoosissa olen ollut myös traumaattisen tapahtuman seurauksena. Olen kuntoutunut kaikesta täysin toimintakykyiseksi. Opiskelen yliopistossa ja olen oman alani töissä myös. On parisuhde ja talorahat säästettynä. Mitään lääkkeitä en syö enää, luojan kiitos pääsin siitä helvetistä eroon. Eli siis huomattavista ongelmista huolimatta olen päässyt takaisin omaksi itsekseni. Kyllä minäkin pohdiskelen paljon ja usein "raskassoutuisia" asioita. Tämä ei liity mt-ongelmiin vaan se on persoonallisuudessani ollut aina, ehkä se on altistanut masennukselle koulukiusaamisen ohella. Minulla on tilannetta auttanut se, että olen ns. high functioning individual eli mulla on paljon kapasiteettia. Opiskeluissa tämä näkyy siten, että en tee juuri mitään koulun eteen ja saan hyviä numeroita yliopistossakin. Mutta pahimmassa masennuksessa ja lääkepöhnässä asia ei todellakaan ollut näin. Kokeile avoimen yliopiston kautta pari kurssia niin näät miten opiskelu sujuu, se voi sujua yllättävän hyvinkin.

N30

Minä olen nelikymppisenä paljon paremmassa henkisessä kunnossa kun nuorena. Taustalla sosiaalisia pelkoja jotka estivät opiskelun, ahdistuneisuushäiriötä, masennusta jne. Fyysinen terveys on huonolla mallilla nykyään ja joudun tod.näk. hakemaan eläkkeelle. Mutta henkisesti voin paljon paremmin!

Syön masennuslääkkeitä (masennukseni johtuu fyysisestä viasta) ja se on voinut auttaa hieman jännittämisessä. Työssäjaksaminen on todella vaikeaa jos on ahdistunut. Ahdistuneisuus lisää valppautta, mikä on äärimmäisen kuormittavaa. Itsekin uuvuin uusissa työpaikoissa nopeasti juuri jatkuvan ahdistuksen vuoksi. Ei tämä elämä vieläkään helppoa ole, mutta osaan nykyään kunnioittaa itseäni. Elän arvojeni mukaista elämää, pyrin rehellisyyteen ja itseni vahvistamiseen. Nuo ovat olleet hyviä päämääriä, nykyään kun ihmiset keskittyvät vain oikeuksiinsa, eivätkä itsensä vahvistamiseen.

Kuntoutuminen voi tarkoittaa pitkiäkin hyviä jaksoja. Ongelmien palaaminen on kuitenkin aina uhka.

Minä olin kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän masentunut ja elämää kohtaan motivaation menettänyt, välillä suljetullakin itsemurhariskin vuoksi jne., mutta nyt 28-vuotiaana olen ihan ”normaali” työssäkäyvä ja opiskeleva ihminen, tosin parisuhteeseen minusta ei ole välttämättä koskaan ja itsesäätely on vaikeampaa kuin muilla.

Tällä hetkellä työskentelen (palkkatyö + opiskelu) vain ja ainoastaan sen eteen, että pääsen muuttamaan lämpimään ja voin ostaa jonkun kivan rempattavan pienen tilan josta käsin tehdä etänä esim. kirjoitustöitä, koodata tms. ja elää rauhassa itseni näköistä elämää.

Eli sellainen normaali keskiluokkainen elämä ei kiinnosta yhtään, enkä tiedä alkaako ikinä kiinnostamaankaan.

Masennukseni liittyi paljon juuri siihen, miten tämä maailma toimii ja kuinka ”turhaa” ja tyhjää suorittamista se on, tuntui etten halua elää tällaisessa maailmassa. Lisäksi oli voimakasta pettymystä itseeni, kun tein jotain virheitä nuorempana eikä ollut kykyä päästä pettymyksistä ylitse.

Nykyisin olen treenannut tunnetaitoja, ja se on helpottanut todella paljon itseni kanssa olemista.

Nykyään on myös motivaatio nousta aamuisin sängystä ylös ja tehdä asioita, kun on joku mihin tähdätä eikä vain vello impulsseissa vailla päämääriä.

Olen myös kärsinyt pitkään mielenterveysongelmista ja olen 37v työelämässä. Syön lääkkeitä, käyn terapiassa.

Mutta hei, mielestäni ap:n ajatukset kuulostavat normaaleilta. Jos on itse joutunut kasvamaan ja käynyt terapiassa katsomassa peiliin, voivat monet vähemmän kokeneet ja ajattelevat ihmiset ympärillä tuntua sietämättömän typeriltä. Olet vain kasvanut eri suuntaan.

Ja kaikki eivät kikata tv-ohjelmille. Yli 30v seksuaalisuuskin on eri kuin 20v. En ole itse huomannut edes ajatella, että omassa libidossa olis mitään epänormaalia vaikka en ole enää yhtä aktiivinen kuin nuorempana.

Sun seura voi olla sulle väärää. Luulen, että me oltais sun kanssa hyvää pataa. Harmi, ettei varmaan tunneta.

Työyhteisössä myös vierauden tunnetta tunteva kirjoitti:

Olen myös kärsinyt pitkään mielenterveysongelmista ja olen 37v työelämässä. Syön lääkkeitä, käyn terapiassa.

Mutta hei, mielestäni ap:n ajatukset kuulostavat normaaleilta. Jos on itse joutunut kasvamaan ja käynyt terapiassa katsomassa peiliin, voivat monet vähemmän kokeneet ja ajattelevat ihmiset ympärillä tuntua sietämättömän typeriltä. Olet vain kasvanut eri suuntaan.

Ja kaikki eivät kikata tv-ohjelmille. Yli 30v seksuaalisuuskin on eri kuin 20v. En ole itse huomannut edes ajatella, että omassa libidossa olis mitään epänormaalia vaikka en ole enää yhtä aktiivinen kuin nuorempana.

Sun seura voi olla sulle väärää. Luulen, että me oltais sun kanssa hyvää pataa. Harmi, ettei varmaan tunneta.

Niin on. Tosi harmi että ei tunneta!

Vierailija kirjoitti:

Ei kai sitä ole pakko mennä massan mukana ja elää niinkuin "pitäisi". Ei ole mikään pakko tehdä 8 tunnin työpäiviä, ja on myös olemassa "siltä väliltä" vaihtoehtoja hanttihommien ja yliopiston välillä.  Mikset vaikka opiskelisi vähän avoimessa yliopistossa, etsisi jotain osa-aikatöitä ja ottaisi ihan rennosti ilman että asettaa itselleen mitään valtavia paineita olla kuten kaikki muut? Kun ei todellakaan ole pakko olla kuten muut vaan voi tehdä elämästä omannäköistä ja mennä ja tehdä oman jaksamisen mukaan. 

Voi olla että sinun on vaikea ymmärtää mitä tarkoitan keskittymiskyvyn menettämisellä ja tietynlaisella motivaation puutteella, mutta ei siis onnistu mikään avoimessakaan opiskelu. En jaksa istua ja keskittyä luennoilla ja jos joudun tosissani keskittymään ja lukemaan pitkiä aikoja jotain tekstiä, niin teen sen täysin hampaita kiristellen ja melkein täristen, ajatus harhaillen. Jonkun AMK-tutkinnon taputtelin kasaan, mutta en sielläkään jaksanut panostaa kunnolla. Töiden saaminen on ollut minulle kohtuu vaikeaa, eikä siellä ole hyvällä katsottu ja soppareita jatkettu kun olen mennyt oman jaksamisen mukaan "ilman paineita olla kuin muut", varsinkin kun en ole mitenkään täydellisesti sopeutunut työyhteisöihinkään. Osa-aikatöitä on vaikea saada monilta "ei-hantti"-aloilta, varsinkaan jos ei ole kertynyt kunnollista ammattitaitoa itselle mitä myydä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä lääkityksiä sinulla on? Jos on lääkityksiä niin flegmaattisuus ja libidon lasku johtuu todennäköisesti siitä. Mulla on ollut kaikki syömishäiriöt. Parannuin niistä 28-vuotiaana. Masennusta oli 15-vuotiaasta ja siitä asti söin 10 vuotta masennuslääkkeitä. Psykoosissa olen ollut myös traumaattisen tapahtuman seurauksena. Olen kuntoutunut kaikesta täysin toimintakykyiseksi. Opiskelen yliopistossa ja olen oman alani töissä myös. On parisuhde ja talorahat säästettynä. Mitään lääkkeitä en syö enää, luojan kiitos pääsin siitä helvetistä eroon. Eli siis huomattavista ongelmista huolimatta olen päässyt takaisin omaksi itsekseni. Kyllä minäkin pohdiskelen paljon ja usein "raskassoutuisia" asioita. Tämä ei liity mt-ongelmiin vaan se on persoonallisuudessani ollut aina, ehkä se on altistanut masennukselle koulukiusaamisen ohella. Minulla on tilannetta auttanut se, että olen ns. high functioning individual eli mulla on paljon kapasiteettia. Opiskeluissa tämä näkyy siten, että en tee juuri mitään koulun eteen ja saan hyviä numeroita yliopistossakin. Mutta pahimmassa masennuksessa ja lääkepöhnässä asia ei todellakaan ollut näin. Kokeile avoimen yliopiston kautta pari kurssia niin näät miten opiskelu sujuu, se voi sujua yllättävän hyvinkin.

N30

Ei ole enää pitkään ollut lääkityksiä. Nuorempana käytin. Osa auttoi jonkin verran ahdistuksiin yms, mutta ei ratkaissut yleistilannetta mitenkään merkittävästi ja osasta tuli vaan hirveät sivuvaikutukset ja olot. Kiva kuulla että olet onnistunut saamaan elämän raiteilleen, itse olen kai sitten vaan vieläkin liian solmussa ja puuttuu tuollaisia tukevia elementtejä (parisuhteet yms).

Vierailija kirjoitti:

Minä olin kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän masentunut ja elämää kohtaan motivaation menettänyt, välillä suljetullakin itsemurhariskin vuoksi jne., mutta nyt 28-vuotiaana olen ihan ”normaali” työssäkäyvä ja opiskeleva ihminen, tosin parisuhteeseen minusta ei ole välttämättä koskaan ja itsesäätely on vaikeampaa kuin muilla.

Tällä hetkellä työskentelen (palkkatyö + opiskelu) vain ja ainoastaan sen eteen, että pääsen muuttamaan lämpimään ja voin ostaa jonkun kivan rempattavan pienen tilan josta käsin tehdä etänä esim. kirjoitustöitä, koodata tms. ja elää rauhassa itseni näköistä elämää.

Eli sellainen normaali keskiluokkainen elämä ei kiinnosta yhtään, enkä tiedä alkaako ikinä kiinnostamaankaan.

Masennukseni liittyi paljon juuri siihen, miten tämä maailma toimii ja kuinka ”turhaa” ja tyhjää suorittamista se on, tuntui etten halua elää tällaisessa maailmassa. Lisäksi oli voimakasta pettymystä itseeni, kun tein jotain virheitä nuorempana eikä ollut kykyä päästä pettymyksistä ylitse.

Nykyisin olen treenannut tunnetaitoja, ja se on helpottanut todella paljon itseni kanssa olemista.

Nykyään on myös motivaatio nousta aamuisin sängystä ylös ja tehdä asioita, kun on joku mihin tähdätä eikä vain vello impulsseissa vailla päämääriä.

Jos olisi lahjat/kyvyt/kiinnostus/osaaminen johonkin koodaamiseen ja kirjoittamiseen, niin luulen että omakin elämä olisi paljon mielekkäämpää. Voisi tehdä kotoakin käsin jotain oikeasti järkevää ja luovaakin aina välillä ja myös myydä etänä taitojaan ja tienata rahaa. 

Muakin kiinnostas tietää, kun koin psykoosin:( lääkkeet oli pakko lopettaa kamalien sivuoireiden takia, ja nyt pelkään että pikemminkin niistä kuin psykoosista jäi mulle pysyviä vaurioita mm. tunne-elämä, ahdistus, unettomuus, masennus, jotenkin ärtynyt olo koko ajan, välillä hermostunut olen(en ollut ikinä enne noita myrkkyjä tällanen),painonnousu et loppuuko jossakin vaiheessa ja voisiko peräti laihtua normaaliksi takaisin?!)Pelkään välillä toki uuttakin psykoosia, mutta vielä enempi joutumista noille neurolepti-myrkyille mitkä on pahimpia ikinä ja haitat ihan jräkyt, ja apua en ainakaan itse niistä saanut, päinvastoin: unettomuus, ahdistus, levottomuus oli huipussaan niitten aikana ja en kyennyt ajattelemaan muuta kuin itseni t app am ista:(

Sadistinen taipumus on meriitti päättäjälle.

Kyllähän psykoosisairauksessa esim. skitsofreniassa, vanhemmiten tasaantuu mieli. Alkaa siinä neljänkympin jälkeen rauhoittumaan, levottomuus vähenee eikä mene enää hermot pikkujutuista. Se on kai ihan hormonaalinen asia.

Minä.

Sain vasta aikuisena ADD-diagnoosin, joka avasi silmäni.

Nuoruuden keski- ja vaikea-asteinen masennus oli johtunut hoitamattomasta nepsy-sairaudesta ja sen tuomista vaikeuksista!

Heti kun juurisyy tunnistettiin, masennusoireet hävisivät :)

Ei ollut koskaan kysymys mt-ongelmista, vaan erilaisesta aivojen rakenteesta ja toiminnasta. Nyt saan VIHDOINKIN kuntoutusta OIKEAAN asiaan - ja olen loppuelämäni vapaa väärästä mt-leimasta!