Lue keskustelun säännöt.
Mummon terveysruokavimma
20.01.2021 |
Äitini jäi eläkkeellä pari vuotta sitten. Sen jälkeen hänellä on alkanut uusi terveellinen elämä, erityisesti liittyen ruokavalioon. Ja sehän on hieno juttu. Mutta viikottaiset (taivaan kiitos, ei kuitenkaan päivittäiset) terveysruokavalistuspuhelut eivät ole hieno juttu. Viime viikon teema oli soijan vaarat. Nyt oli normilohi demonisoitu. Ja aina vetoaa erityisesti lasten terveyteen.
Meillä lapsuudessa ei ollut säännöllisiä ruoka-aikoja, normiviikkona tehtiin kerran lämmin ruoka esim valtava kattila makkarakeittoa. Vihanneksia ehkä ostettiin, mutta kun niistä ei valmistettu salaatteja, heitettiin enimmäkseen mätinä roskiin. Siitä saakka kun muistan, me lapset saatiin olla täysin omatoimisia ruokailun suhteen. Useimpina päivinä päivän ruoka oli " siellä on kaapissa sitä ja tätä ota sieltä ja ääntä kohti, ei täällä enää passata isoja ihmisiä".
Mutta nyt äiti ihan tosissaan ehdottaa, että lähtisin vapaapäivänä ajamaan 47km suuntaansa ostamaan pakastimen täyteen kalaa pienkalastajalta, jolta saa 60e kilohintaan muutakin kuin pussiviljeltyä roskalohta.
Olen muistuttanut äitiä ystävällisesti, että viiden aterian ruokarytmin ylläpito perheessä on kohtalainen työmaa, vaikka lapset saavatkin koululounaan ja osaavat itse tehdä välipalan. Ja että kympin kalapala bioroskiksessa voi hieman harmittaa, kun lapsesta se olikin yök. Mutta en raaski olla niin suora, että kertoisin kuinka harmittaa, miten vähällä hän itsensä päästi aikoinaan perheen ruokahuollossa ja kuinka valtavia vaatimuksia hän nyt heittelee puolihuolimattomasti. Kiitos, kun sain purkaa tänne.
Onko muilla terveyshurahtaneita, perhe-elämästä vieraantuneita ja liikaa vapaa-aikaa omaavia äitejä?
Kommentit (5)
Miksi kukaan tämäntyyppisen aloituksen tekevä ei halua/osaa/uskalla sanoa suoraan omaa mielipidettään ja pyydä, että saa hoitaa perheensä asiat omalla tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jaa. Äidilläsi on nyt tuommoinen vaihe.
Aikuistumista on myös ajatuksissaan sijoittaa ja asemoida vanhempansa vain kehittyviksi ihmisiksi. Semmoisiaan he (me?) ollaan, ikivanhoiksi asti.
Oma äitini, 87 v. , työstää juuri nykyään suhdettaan omaan äitivainajaansa - joka tähän asti on ollut sankariäiti. Mutta sitä mukaa, kun äiti motkottaa oman äitinsä puutteista, hän alkaa myös olla huumorintajuisempi, vapautuneempi ja rennompi.
Meille naisille tulee kaiken maailman tuulia. Voi vaikka olla terveyshörhö tai säästäväisyyshörhö tai viherpiiperoekologiahörhö. Muistan kun anoppivainajani - siunattu ystävällinen sielu - kerran 80-luvulla mulle soitti, että nyt on Helsingissä löydetty hiekkalaatikolta huumeneula. Ja kun on se aidsikin. Että älkää nyt menkö sinne hiekkalaatikoille siellä kaupungissa (asuttiin Kuopiossa silloin). Toisen kerran hän soitti yöllä yhdeltä, kun oli miettinyt sitä että kuorinko minä omenat kun olen raskaana. Että muista sinä kuoria ne, niissä voi olla jotain jäämiä. Voi anoppi kulta parka.
Eiköhän se sunkin äiti siitä rauhoitu. Tyttäret muuten voi isosti auttaa äitiään kasvussa! Ainakin minun tyttäret ihan helposti sanoo että hei äiti äiti hei taas, nyt pikkasen tässä asiassa taas suhteellisuudentajua (ja minä toisissa asioissa samaa tarjoilen heille). Kaikki me opitaan ja kasvetaan, kaikessa iässä.
Vierailija kirjoitti:
No jaa. Äidilläsi on nyt tuommoinen vaihe.
Aikuistumista on myös ajatuksissaan sijoittaa ja asemoida vanhempansa vain kehittyviksi ihmisiksi. Semmoisiaan he (me?) ollaan, ikivanhoiksi asti.
Oma äitini, 87 v. , työstää juuri nykyään suhdettaan omaan äitivainajaansa - joka tähän asti on ollut sankariäiti. Mutta sitä mukaa, kun äiti motkottaa oman äitinsä puutteista, hän alkaa myös olla huumorintajuisempi, vapautuneempi ja rennompi.
Meille naisille tulee kaiken maailman tuulia. Voi vaikka olla terveyshörhö tai säästäväisyyshörhö tai viherpiiperoekologiahörhö. Muistan kun anoppivainajani - siunattu ystävällinen sielu - kerran 80-luvulla mulle soitti, että nyt on Helsingissä löydetty hiekkalaatikolta huumeneula. Ja kun on se aidsikin. Että älkää nyt menkö sinne hiekkalaatikoille siellä kaupungissa (asuttiin Kuopiossa silloin). Toisen kerran hän soitti yöllä yhdeltä, kun oli miettinyt sitä että kuorinko minä omenat kun olen raskaana. Että muista sinä kuoria ne, niissä voi olla jotain jäämiä. Voi anoppi kulta parka.
Eiköhän se sunkin äiti siitä rauhoitu. Tyttäret muuten voi isosti auttaa äitiään kasvussa! Ainakin minun tyttäret ihan helposti sanoo että hei äiti äiti hei taas, nyt pikkasen tässä asiassa taas suhteellisuudentajua (ja minä toisissa asioissa samaa tarjoilen heille). Kaikki me opitaan ja kasvetaan, kaikessa iässä.
Aika paljon samanlaisia ajatuksia, kuin itselläkin. Ja ei todellakaan ole välien rikkomisen arvoista täräytellä suoraan, kuinka paljon puutteita minä muistan hänen toiminnastaan oman lapsuuteni aikana. Joustavuus ja kärsivällisyys tuntuu paremmalta politiikalta ainakin vielä. Mutta juuri tänään tuo lohipuhelu... Tuntuu, että jos äiti on täysin pihalla minun elämäni realiteeteista, niin se myös tarkoittaa, että ei paljon mieti mun elämää, jaksamista.. tai siis, minua. Kai sitten sellainen pikkutyttö aina elää jossain syvällä sisimmässä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jaa. Äidilläsi on nyt tuommoinen vaihe.
Aikuistumista on myös ajatuksissaan sijoittaa ja asemoida vanhempansa vain kehittyviksi ihmisiksi. Semmoisiaan he (me?) ollaan, ikivanhoiksi asti.
Oma äitini, 87 v. , työstää juuri nykyään suhdettaan omaan äitivainajaansa - joka tähän asti on ollut sankariäiti. Mutta sitä mukaa, kun äiti motkottaa oman äitinsä puutteista, hän alkaa myös olla huumorintajuisempi, vapautuneempi ja rennompi.
Meille naisille tulee kaiken maailman tuulia. Voi vaikka olla terveyshörhö tai säästäväisyyshörhö tai viherpiiperoekologiahörhö. Muistan kun anoppivainajani - siunattu ystävällinen sielu - kerran 80-luvulla mulle soitti, että nyt on Helsingissä löydetty hiekkalaatikolta huumeneula. Ja kun on se aidsikin. Että älkää nyt menkö sinne hiekkalaatikoille siellä kaupungissa (asuttiin Kuopiossa silloin). Toisen kerran hän soitti yöllä yhdeltä, kun oli miettinyt sitä että kuorinko minä omenat kun olen raskaana. Että muista sinä kuoria ne, niissä voi olla jotain jäämiä. Voi anoppi kulta parka.
Eiköhän se sunkin äiti siitä rauhoitu. Tyttäret muuten voi isosti auttaa äitiään kasvussa! Ainakin minun tyttäret ihan helposti sanoo että hei äiti äiti hei taas, nyt pikkasen tässä asiassa taas suhteellisuudentajua (ja minä toisissa asioissa samaa tarjoilen heille). Kaikki me opitaan ja kasvetaan, kaikessa iässä.
Aika paljon samanlaisia ajatuksia, kuin itselläkin. Ja ei todellakaan ole välien rikkomisen arvoista täräytellä suoraan, kuinka paljon puutteita minä muistan hänen toiminnastaan oman lapsuuteni aikana. Joustavuus ja kärsivällisyys tuntuu paremmalta politiikalta ainakin vielä. Mutta juuri tänään tuo lohipuhelu... Tuntuu, että jos äiti on täysin pihalla minun elämäni realiteeteista, niin se myös tarkoittaa, että ei paljon mieti mun elämää, jaksamista.. tai siis, minua. Kai sitten sellainen pikkutyttö aina elää jossain syvällä sisimmässä.
ap
Miettiihän se sinua, luultavasti aika paljonkin. Mutta teidän elämät on nykyään niin eri paikassa, että ei se ihan ymmärrä missä sinä oot - ja sama myös päinvastoin.
Muistan kun isä kaikkosi sinne alzheimeriinsa. Pikku hiljaa. Sattui ja teki kipeää kun se meni niin kauas, eikä lopulta edes minua tuntenut eikä muistanutkaan... Siihen nähden tämä omissa nuoruustuskissaan kipuileva 87-vuotias äitini tuntuu hyvinkin läsnäolevalta, ja tunnen suorastaan olevani näkyvä, kun hän mulle näitä puhuu ja ihmettelee.
Meillä eläkeikäisillä vanhemmilla alkoi terveyshurahdus, kun isä sai sydänkohtauksen ja piti tehdä pallolaajennus. Siitä alkoi terveellisempi elämä.
Ovat nykyään pääosin raakaruoalla eläviä vegaaneja. Syövät pieniltä lautasilta linnunannoksia. No, ainakin aina ennen lihavasta äidistä on tullut normaalipainoinen.
Ja nuo ei sentään painosta minua tai muita syömään omassa kodissamme kuten he.