Ongelmainen suhde - en uskalla erota.
(1/2) Etsin tällä tekstilläni lähinnä vertaistukea ja vinkkejä siihen, miten saisin pelastettua parisuhteeni (vai onko se enää kannattavaa?) -- ja jos sitä ei saa enää pelastettua, miten saisin itseni tekemään päätöksen erosta jotta tämä tilanne ei aina vain pitkittyisi.
Minä ja miesystäväni ollaan molemmat vähän alle 30-vuotiaita, minä pari vuotta miestä vanhempi. Asumme yhdessä vuokra-asunnossa, ei lapsia. Olemme olleet yhdessä 4 vuoden ajan, välillä olimme erossa 2 kk mutta palasimme yhteen miehen aloitteesta. Jälkikäteen ajateltuna ei olisi kannattanut enää palata yhteen, mutta hellyin miehen lupauksille paremmasta.. Tuosta ensimmäisestä erosta on aikaa 3 vuotta, erosimme silloin koska mies muuttui "kylmäksi" ja välinpitämättömäksi ja oli ehkä hieman masentunut. Sen jälkeen asiat ovat kyllä olleet paremmin, mutta aika ajoin alan miettimään, onko tämä sittenkään sitä mitä elämältäni haluan.
Yksi ongelma on seksi. Suhteemme alkuaikoina seksiä oli paljon ja se oli hyvää, mutta seksin määrä väheni aika nopeasti ja jossain vaiheessa se oli iso ongelma joka aiheutti meille riitoja (haluaisin itse enemmän mutta mies ei, on kertonut syyksi alhaisen testosteronitason. On käynyt myös lääkärissä, mutta tuntuu että halua tämän asian parantamiseen ei oikeasti ole). Nykyään seksiä on ehkä kerran kuukaudessa, joskus useammin, mutta ei ikinä edes kerran viikossa. Iso ongelma tämä on edelleen, mutta olen oppinut olemaan ilman. Harrastan itsetyydytystä silloin, kun olen yksin kotona.
Läheisyyttäkään ei meillä ole niin paljon kuin haluaisin, ja tästäkin keskustellaan aika ajoin, jolloin asiat paranee hetkeksi ja sitten taas huononee. Pussaamme töihin lähtiessä, töistä tullessa ja illalla nukkumaan mennessä, mutta halailua, hipsuttelua ja kunnon suutelemista ei liiemmin ole.
Mies myös tykkää pelata tietokoneella todella paljon. Se on hänen lempiharrastuksensa, mikä olisi minulle ihan ok tietyissä määrin, mutta mielestäni hän istuu koneella liikaa. Monena vapaapäivänä hän heti herättyään käynnistää tietokoneen, istuu sillä muutaman tunnin ajan, syö jotain, pelaa lisää, käy ehkä kaupassa tai kaverinsa luona tupakalla tms. ja jatkaa pelaamista illalla. Itse olen tähän jo tottunut ja minulla on omia harrastuksia, mutta joskus tämä asia rassaa ja pahasti. Tässä taannoin hän mm. jätti sukulaiseni lapsen synttärit välistä, että sai jäädä pelaamaan.
Kommentit (2)
Moi Mariannas, hyvä kirjoitus suhteesi tilasta joka ansaitsee kommentit.
Itse olisin ikionnellinen jos minulla oli laisesi kumppani seksihaluineen, ajattele mitä teillä on 5-kymppisinä jos nyt on tota tasoa ? Molemmat on vastuussa seksistä parisuhteessa, saamattomuus syö miestä/naista.
Jos aloittaa seurustelun 25v niin ei voi lyödä lukkoon lapsi-asiaa tietenkään vaan ihminen kehittyy ja muuttaa mieltään niinkuin pitääkin. Sanoisin kuitenkin että lapset kärjistää helposti jo olemassa olevat parisuhde-ongelmat eli tuskin lapsi tuo helpotusta.
eli ei muuta kuin juokse henkesi edestä uuteen uljaaseen elämääsi tottatai se pelottaa mutta tunteet tulee ja onneksi menee. Ansaitset parempaa.
M49
(2/2) Ja sitten. Lapsiasia. Tavatessamme en ollut varma, haluanko lapsia (sama juttu miehellä). Mies on kuitenkin käsittänyt, että minun ehkä on yhtä kuin ei. Nyt minulla meinaa olla vauvakuume, ja mainitsin asiasta pari kk sitten miehelle. Hän meni aivan lukkoon ja syytteli minua mielen muuttamisesta, ja kertoi että hän ei ole varma haluaako lapsia ollenkaan. Jätin asian silloin siihen, jotta mies saisi ajatella asiaa. Olen tässä nyt 2-3 kertaa ottanut asian puheeksi ja aina saan saman vastauksen, joka menee tyylillä "en minä ole vielä tehnyt mitään päätöstä, en tiedä". Hän vetoaa siihen, ettei hänen kavereillakaan ole lapsia, eikä hänellä ole ketään kenen kanssa keskustella asiasta jne. Itselläni taas on se tilanne, että monet ystäväni ovat jo lapsensa tehneet, ja minua pelottaa, että olen pian liian vanha saamaan lapsia. Tietenkin on mahdollista, että voisin saada lapsia vielä usean vuoden päästäkin, mutta ajattelen asiaa myös siltä kantilta että miten jaksan pikkulapsen kanssa sitten vanhempana. Siksi minusta tuntuu, että kohta on kiire.
Mutta nyt en sitten enää tiedä, haluaisinko lasta mieheni kanssa vaikka hän suostuisikin. Olen miettinyt jo useamman kerran tässä vuoden sisällä, pitäisikö erota. Ja aina, kun asiat alkavat taas mennä miehen kanssa paremmin, lupaan itselleni että jos huono aika taas koittaa, eroan. Ikinä en kuitenkaan sitä askelta uskalla ottaa. En tiedä, ovatko odotukseni parisuhteesta liian korkealla, vai odotanko vain lapsellisesti asioiden korjaantuvan itsekseen.. Olen jo pitkään ollut tyytynyt tähän tilanteeseen ja tähän suhteeseen, enkä haluaisi olla vain tyytynyt! Tiedän, että perusarki parisuhteissa on tylsää, mutten tiedä olisiko minun sitten parempi olla vaikka yksin kuin tällaisessa suhteessa jossa eletään kuin kämppikset konsanaan.
Ja vaikka varmasti kuulostaa siltä, että syyttelen vain miestä, niin kyllä varmasti vikaa on minussakin. Osaan olla halutessani vaikea ihminen ja ärsyyntyä pienistäkin asioista, ja varmasti olen esim. sanonut asioista miehelle liian kärkkäästi. Nykyään vaan tuntuu, etten jaksa itsekään enää panostaa tai antaa itsestäni sitä parasta versiota tässä suhteessa. Olen viime aikoina alkanut panostamaan omaan hyvinvointiini enemmän (laittanut elämäntavat uusiksi ja opetellut arvostamaan itseäni enemmän), mikä varmasti osaltaan nyt sitten aiheuttaa näitä ajatuksia.
Tätä omaa tekstiäni lukiessani tajuan, että ero voisi olla hyvinkin järkevä ratkaisu ja jos vaikkapa joku ystäväni kertoisi omasta suhteestaan tällaisia asioita, kehottaisin vakavasti miettimään kannattaako jatkaa. Se ei vain ole helppoa. Muutos pelottaa. Vaikka olen asunut monia vuosia yksikseni ja pärjännyt silloin hyvin, olen jotenkin niin tuudittautunut tähän turvallisuuden tunteeseen etten uskalla tehdä päätöstä.
Asiallisia kommentteja otetaan vastaan! Ja suuret kiitokset, mikäli jaksoit lukea vuodatukseni loppuun asti.