SIJAISPERHEESSÄ OLLEET!

Moi. Olin sijaisperheessä 5 - 18 vuotiaana. Nyt asun tietysti jo omillani ja olen vanhempi. Ajattelin aina, että elämäni "normalisoituu" kun ei asuta enää siellä perheen luona ja ei tarvitse esimerkiksi selitellä, että miksi sanot isääsi sen etunimellä yms.

No kuitenkaan näin ei ollut. Edelleenkin aina jostakin tulee puheeksi, että no mitäs se äitisi ja isäsi ja näin. Tietysti vaihtoehto olisi, että vastaisin vaan, että joo hyvää hyvää. Mutta jotenkin en vain pysty siihen, koska eiväthän ne ole minun äiti ja isä. Ja on paljon muitakin tällaisia asioita, koska olen jokseenkin nuori vielä kuitenkin.

Opiskelen myös terveysalalla ja siellä on puhetta juurikin lapsen "erottamisesta" biologisista vanhemmista ja muuta, että näistä lapsista ei voi tulla tasapainoisia, kun kiintymyssuhteet kärsivät ja muuta. Jotenkin nämä menevät aina hyvinkin tunteisiin, sillä vaikka olen ollut sijaisperheessä niin en ole mitenkään epänormaali ainakaan omasta mielestäni. Terveysalalla on muutenkin aivan ihmeellisiä mielipiteitä siitä, että jos biologiset vanhempasi ovat tällaisia ja tällaisia, niin sinustakin tulee sellainen. Itsekin olin niin pitkään sijaisperheessä, että geenit tietysti ovat biologisilta vanhemmilta, mutta muut mallit olen saanut sijaisperheessä tasapainoisessa ympäristössä.

Tietysti joskus itsekin mainitsen, että olen ollut sijaisperheessä, sillä minun mielestä tämäkin aihe on turha tabu joillekin. Sitten lähtee heti se ajattelu, että minä olen tehnyt itse jotain kamalaa, että minut on huostaanotettu. Ei kai 5-vuotias voi edes mitään sellaista tehdä, että näin rajuihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Syy ei siis ollut millään tavalla minun, vaan äitini on alkoholisti ja isää ei enää siinä vaiheessa ollut.

Miten teillä on nämä ajatukset menneet tai onko ollut tällaista?