Onko se yleensä niin, että onnistuneista parisuhteissa nainen on ollut alussa se aloitteellinen?
Kun tuntuu elävän käsitys, että miehen pitäisi olla se aktiivinen. Mutta minusta suurin osa miehistä, jotka pystyvät parisuhteeseen, ovat perässävedettäviä. Eli naisen on tarvinnut heitä vähän houkutella alkuun. Se on mun teoria siis. Keskustelua, kiitos.
Kommentit (21)
Kyllä siihen molempien panostusta tarvitaan. En jaksaisi perässä vedettävää miestä yhtään.
Omassa pisimmässä suhteessani itse naisena olin kaikessa aloitteellinen. Näin taakse katsoen olisi pitänyt ymmärtää jo heti alussa, että miehen perässä vedettävyys oli enemmänkin sitä, että hän olisi itse valinnut jonkun toisen, vaikka toki minustakin piti. Sittemmin näin hänet ihmisen kanssa, josta oli oikeasti innoissaan, ja oli tekeminenkin hieman erinäköistä.
Mielestäni en ollut perässävedettävä, mutta pisimmät suhteeni ovat olleet naisen aloitteesta.
Kaikki omasta aloitteesta alkaneet suhteet ovat olleet lyhyitä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä siihen molempien panostusta tarvitaan. En jaksaisi perässä vedettävää miestä yhtään.
Niin, mutta aika moni jaksaa. Ehkä siinä syy miksi olet sinkku
Onnistuneissa suhteissa on kommunikointia, aitoa välittämistä, kemiaa jne. Kumpi sen toimivan suhteen pani aluilleen on aika toissijainen juttu.
En oikeastaan usko, että asialla on paljonkaan väliä. Edellisessä, seitsenvuotisessa avoliitossani, minä olin aloitteellinen ja jouduin vikittelemään häntä varmaan kolme kuukautta, että pääsimme asiaan.
Nykyisessä avioliitossani vaimo oli aloitteellinen. En olisi ikinä uskonut, että hän on minusta kiinnostunut. Tosin minusta avainsana on vastavuoroisuus. Vaimo kysyi ulos, minä suostuin, otin kädestä kiinni, vaimo puristi takaisin, minä suutelin, vaimo vastasi siihen. Minä ehdotin yhteistä yötä ja vaimo lähti. Niin se meni 20 vuotta sitten ja noin se menee edelleen ja hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Onnistuneissa suhteissa on kommunikointia, aitoa välittämistä, kemiaa jne. Kumpi sen toimivan suhteen pani aluilleen on aika toissijainen juttu.
Kuvaamissasi suhteissa yleensä välitetään yhtä paljon, mikä on tosi tosi kiva, mutta aina ei ole näin, ja silloin voi olla niin, että se homman alulle laittaja on todennäköisemmin se kiinnostuneempi, mikä taas sitten saattaa näkyä suhteessa jollain tavalla.
Molemmat pitkät parisuhteeni ovat lähteneet asetelmasta, jossa en ole itse ollut alkuun kovin kiinnostunut, jonkun verran toki. Mies on ollut aloitteellisempi osapuoli ja jossain määrin joutunut jopa jahtaamaan - ei siksi, että olisin pelaillut, vaan koska aidosti itseäni ei alkuun kiinnostanut kuin vähän. Siitä olen sitten alkanut ajan kanssa lämpenemään ja mies on heti osoittanut halunsa vakavaan suhteeseen.
Ensimmäinen suhde kaatui sitten 13 vuoden ja yhteisten lasten jälkeen, kun ymmärsin, että olimme yhdessä halusta perustaa perhe, mutta muuten ihan eri aaltopituuksilla. Sitoutumis- ja perhehaaveet samat, muuten emme kommunikoineet samalla frekvenssillä ja ymmärtäneet toisiamme. En koskaan tuntenut vetovoimaa, edes alussa, ja kun läheisyys, seksi ja hellyys loppuivat täysin viimeisen 5 vuoden ajaksi, niin suhde oli ohi. Tein sen virheen, että lähdin suhteeseen, koska mies oli hyvää parisuhde- ja isämatskua ja oma kelloni tikitti. Seksi oli lähinnä velvollisuus, jota stressasin ja lopulta sitä oli niin harvoin (1-2 kertaa/v), että rima nousi liian korkealle.
Toisessa suhteessa, jossa nyt olen eron jälkeen, mies oli heti kiinnostunut. Minä ajattelin ekoilla treffeillä, että ei todellakaan jatkoon. Sanoin, että en voi sillä hetkellä kuvitella kuin ystävyyttä. Väliin tuli korona, ja törmäsimme 3 kk myöhemmin Tinderissä. Kirjoittelimme pari viikkoa monta kertaa päivässä. Tajusin, että olimme sittenkin samalla aaltopituudella. Mies ei ollut ulkoisesti tyyppiäni, mutta päätimme tavata. Halasimme tavatessa ja voi hyvänen aika mitä sähköä siinä yllättäen olikaan! Muutamana päivänä mies tarjoutui viemään minut töistä kotiin ja sitten kutsui luokseen illalliselle. Ja sänkyynhän päädyimme heti sinä iltana. Seksi oli ja on edelleen ihanaa 8 kk jälkeen. Luulin jo, että en ole ylipäätänsä seksistä kiinnostunut, kun yli vuosikymmenen ajan se ei kiinnostanut. Ja sitten tunnenkin vetoa mieheen, josta en alkuun voinut kuvitella olevani pätkääkään kiinnostunut. Olen löytänyt vasta keski-iässä tämän miehen kanssa seksin nautinnon, ensimmäistä kertaa elämässäni.
Meni vähän ohi aiheen, mutta tiivistäen: en koskaan ole ollut pitkään miehen kanssa jos olen itse ollut kiinnostuneempi tai aloitteellisempi alussa. Jos seksuaalista vetoa ei ole, suhdetta ei kannata edes yrittää. Mutta toisaalta ekojen treffien jälkeen vetovoima ei vielä välttämättä ole herännyt, joten kannattaa antaa uudelle tuttavuudelle toinen mahdollisuus.
Ei ole. Yhteinen tekijä onnistuneilla parisuhteilla on, että kumpikaan osapuoli ei käy mammapalstalla.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Yhteinen tekijä onnistuneilla parisuhteilla on, että kumpikaan osapuoli ei käy mammapalstalla.
Tai molemmat käy.
Kyllä mun aviomies ainakin oli aloitteellinen, kun ensitutustumiseksi kouraisi pakarasta yliopistobileissä parikymmentä vuotta sitten.
Mies oli kiinnostunut minusta. Oli ritarillinen, piiritti. Olimme alun perin opiskelukavereita, sitten ystäviä. Mutta nyt 15 v jälkeen hänelle homeen tuhoama irtaimisto ja koti ovat tärkeämpiä kuin minun tai lapsemme terveys. On pakko erota ja paeta kun mies kiistää jopa verikokeiden tulokset(joista homeyliherkkyys näkyy). ja haistattaa jatkuvasti v-t ja p-t. kun yritän puhua järkeä. Piti muuttaa pois kun en enää voinut hengittää kotona. Mies oli ennen u. ----sk. oss. a mutta on luopunut(tosin ei tajua sitä itse. sko ilman tekoja on kuollut. Hän on tuhonnut terveyteni toiminnallaan ja valinnoillaan. En saa häntä järkiinsä. En enää tunne rakkautta, hänestä on tullut pelkkä ilkeä ja tyly kiusaaja.
Mulla ainakin. Olen huomannut et mun on turha tehdä aloitetta naiselle se ei johda mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ainakin. Olen huomannut et mun on turha tehdä aloitetta naiselle se ei johda mihinkään.
Ei kannata tehdä aloitteita naisille, joiden kanssa ei ole kemiaa. Eli siis yli oman tasosi.
Kokemus kertoo että asia on ainakin omalla kohdallani just päinvastoin eli ne suhteet joissa olen itse ollut aloitteellinen osapuoli on olleet miehelle vaan hauskanpitoa/paremman odottelua.
Muutenkin tuntuu siltä, että kestävä ja aidosti hyvä parisuhde vaatii sen että mies on (ainakin) alussa se hullaantuneempi osapuoli ja joutuu tekemään töitä naisen saadakseen. En varsinaisesti tykkää tasoteoriasta, mutta pikkuisen alan olla sitä mieltä, että kestävin ja onnellisin suhde saadaan kun mies kokee naisen olevan hieman tasokkaampi kuin mitä itse on. Mies ei silloin pidä naista/suhdetta niin herkästi itsestäänselvyytenä vaan näkee vaivaa sen eteen.
Enkä siis tosiaan tarkoita että naisen pitäisi kelpuuttaa kuka tahansa vaan sitä, että arvo- ja ajatusmaailmat sekä elämäntavat kohtaa kuten pitääkin, mutta silti mies itse kokee naisen olevan tasokkaampi. Jostain syystä se on miehille "se juttu",
Joka ainoa tietämäni suhde joka ei ole päättynyt eroon, on alkanut naisen aloitteesta. Jokainen.
M46
Minusta aloittajan hypoteesi on ihan loogisella päättelyllä osoitettavissa oikeaksi: koska naiset hakevat ylivoimaisesti useimmin eroja, voidaan ajatella, että jos he ovat itse valinneet mieleisensä kumppanin, niin ero ei ole yhtä todennäköinen. Miehet useammin tyytyvät olemaan suhteessa ihan ok kumppaninkin kanssa, vaikka tämä ei olisi alunperin se ykkösvaihtoehto ollutkaan.
Meillä taisi mies tehdä ihan ensimmäisen aloitteen, mutta en minäkään jahdattavaksi ruvennut vaan siitä asti ollaan yhtälailla panostettu. Onnistunutta parisuhdetta takana toistakymmentä vuotta.
Kyllä paras suhde on sellainen jossa molemmat rakastaa ja panostaa suhteeseen. Nyt kun olen sellaisen saanut, en enää tyytyisi vähempään.
Naisen aloitteesta lähteneet suhteet on olleet lyhyitä ja kiihkeitä. Sitten kun uutuudenviehätys laantuu, lähtee nainenkin.
Miehen aloitteesta alkaneet etenee tasaisemmin ja koska nainen innostuu ikäänkuin pidemmällä oltaessa, ei hän niin helposti enää lähde siitä pois.