Pitäisikö lapselle kertoa?

25: onhan sillä merkitystä vaikka perinnöllisyys juttujen takia. Jos on vaikka jotain mikä täytyy tietää omia lapsia ajatellen.

ettei sitä biologista isää ole saatavilla. Tosi kurja homma, jos vaikka onnettumuudessa menehdytte (en yritä manata!) ja lapsi vaikka veriryhmästään myöhemmin päättelee, ettei isä voinutkaan olla biologisesti isä. Luulee sitten lopun elämäänsä, että kyseessä on isompikin draama kuin keinohedelmöitys. Kertokaa heti ja varovasti.

Kaikki perusteet tiedon saannin kielteisistä vaikutuksista viittaavat aikuisten kykenemättömyyteen ottaa vastuuta omista ratkaisuistaan, jotka ovat johtaneet tilanteen tämän hetkiseen tilaan.



Lapsi voi ja saa reagoida tietoon tunteella, hän saa kritisoida vanhempiaan, jopa katkaista suhteensa heihin. Ymmärrän lasta, joka niin tekisi - onhan hänen kaikista luotettavimmat aikuisensa, omat vanhemmat salanneet oleennaista häneen liittyvää tietoa.



Tiedon anto lapselle varmasti lisää vanhempien tuskaa, sitä tuskaa, jonka perusteella he ovat jättäneet asian kertomatta lapselleen.



Valehtelin sinulle kaikella rakkaudella ja suojeluhalullani ei ehkä lämmitä nuoren tai aikuisenkaan mieltä.



Kysymykset siitä, mikä on alkuperäni, on luonnollisia, eikä sen enempää mikään todellinen ongelma, ei sen todellisempi kuin epäluotettaviksi osoittautuvat vanhemmat.

...ajankohta kannattaa harkita tarkkaan. Millaisessa vaiheessa murrosiän kuohunta on ja elämäntilanne muuten? Jos on muitakin ns. rankkoja juttuja, niin kannattaa kertomista lykätä.

Olisi ollut maailman luonnollisin asia lapselle, nyt voikin olla vaikeampaa mutta ehdottomasti tulee kertoa.

Minulla on myös lahjoitetuilla sukusoluilla saatu lapsi. Aivan ehdottomasti kerromme hänelle alkuperänsä jo varhaislapsuusiässä, niin kuin tutkimustietokin aiheesta kannustaa tekemään.



Mutta mutta, koska on hyvä ikä? Tuossa joku antoi ymmärtää, että 2v:lle olisi hyvä kertoa, meidän lapsi täyttää kohta kolme ja puoli, eikä ole mitenkään kiinnostunut ihmisen lisääntymisestä, vaikka vähän ollaan vauvakirjoja luettukin (saadaksemme selville, onko aihe kenties nyt kiinnostava).



Missä iässä teillä on käyty tätä " mistä ne lapset tulee" keskustelua?

Saattaa jäädä vaivaamaa ja surettamaan kun ei voi sitten " oikeaa" isää selvittääkään..

mutta kun luin tätä ketjua eteenpäin, niin kantani muuttui. Täällä moni osas ajatella asiaa aivan eri kanteilta ja todellakin olen nyt sitä mieltä, että pitäisi kertoa!

Selittäkää hänelle yhdessä isän kanssa asia ja painottakaa sitä, että hän on isällensä todella rakas vaikkei olekkaan biologinen lapsi.

Siellä on todella mielenkiintoisia omakohtaisia kokemuksia asiasta. Kirja on rankka, mutta auttaa oman ratkaisun tekemiseen.



Jos lapseni olisi saatu lahjasolulla aikaiseksi, kertoisin siitä. em. artikkeleihin tutustuneena. Milloin... kouluikäisenä tai vähän alle, riippuisi lapsen tavasta käsitellä asioita.

Mielenkiintoisia kommentteja, puolesta ja vastaan. Veriryhmistä ei tässä tapauksessa muuten pysty päättelemään mitään, veriryhmät " natsaa" . Ja kaikki maksa/munuasis ym. siirrot tuntuu vähän kaukaa haetulta. Itse olen ajatellut, että lapsi turhaan järkyttyy tiedosta, kun kerran biologista isää ei pystytä mitenkään jäljittämään. Ja mitä sitten jos pystyttäisiinkin? Oma sosiaalinen isä on aina pitänyt poikaa omana poikana ja poika tietenkin isää isänä. Omasta mielestänikään solujen luovuttaja ei ole isä. Aika hauska tuo kommentti, että dementoituneena alkaa asiasta höpistä. Eiköhän siinä tapauksessa poika ymmärrä asian niin, että dementia pistää päästelemään suusta tälläisiä juttuja? Haen kuitenkin kirjastosta tuon kirjan ja luen. Kiitos kaikillle asiallisista kommenteista.

Itse olen adoptiolapsi ja minulle adoptioistani kerrottiin kun olin muistaakseni n.8v. Eikä siitä mitään traumoja tms ole tullut. Parempi vaan kun kertoivat, vaikkei sillä mitään merkitystä ole ollut minun ja vanhempieni suhteeseen, yhtä rakkaita olivat sen tiedon jälkeenkin.



Hyvä se tieto on ollut esim. lääkärissä käyntejä ajatellen kun on kysytty perityvistä sairauksista tms. Mitä suotta sitä kertomaan adoptiovanhempien suvuissa olevia sairauksia kun ei niillä minulle ole mitään merkitystä kun en biologinen lapsi ole.



Lapsesi on jo aikuisuuden kynnyksellä ja mielestäni hänellä on oikeus tietää alkuperänsä.

En ole lukenut koko viestiketjua, mutta miks vasta nyt?

Mun mielestä ois pitänyt kertoa jo aiemmin.

jos itse olisin ko lapsi, saisin tietää tuosta niin haluaisin tietää kuka oikea isäni on.

Miten kukaan voi väittää, ettei tieto vaikuta perhesuhteisiin? Missä näissä vastauksissa kuuluu lapsen ääni? Hänen puolestaan on päätetty se mikä hänelle on hyväksi ja parasta ja kaiken lisäksi häntä ikään kuin vaaditaan siihen sitoutumaan, hänen tietämättään.



Vastaavia kysymyksiä voisi olla, tarvitseeko puolisolle kertoa, että minulla on aikaisemmista suhteista lapsia, en halua lisätä hänen tuskaansa? Tarvitseeko perheelle kertoa, että sairastan tappavaa tautia ja elinennusteeni on 2 vuotta, en halua lisätä heidän tuskaansa? Tarvitseeko minun kertoa miehelleni, että odotan toisen miehen lasta, en halua lisätä hänen tuskaansa, lapsi on toivottu? Kannattaako minun kertoa istukkabiobsian tulosta miehelleni, kun siitä selvisi, että lapsi on dowin syndrooma-lapsi, en halua tehdä aborttia?

Että mitä muita tarinoita asiaan liittyy??

Niinpä, maailma on vaikeita kysymyksiä täynnä.

Ihan jo perinnöllisten sairauksienkin vuoksi. Törkeetä, että hän ajattelee koko ajan, missä hän on perinyt isänsä ja missä ei. Totuus tietenkin julki.

Lapsihan voi saada selville sosiaalisen isänsä steriliteetin vaikkapa sitten kuoleman jälkeen.



Vai oletko valehdellut lapselle hänen syntyneensä suhteessa vaikka onkin syntynyt yksinäiselle naiselle?

pitäisi kertoa, heti. Tälle toiselle, 3,5 vuotiaalle kertomista voit kyllä odottaa, hänelle kertoisin samoihin aikoihin kuin tälle ensimmäisellekkin, eli n. 17 - 18 vuotiaana. Mielestäni se on hyvä ikä siksi, että silloin lapsi osaa käsitellä asian jo monelta eri kantilta, eikä ainoastaan syyllistä teitä siitä, että ette ole asiasta ennemmin kertoneet. Näin varmaan olisi käynyt, jos olisitte kertoneet lapselle n. 12-15 vuotiaana.

Kuitenkin nyt, kun jo ensimmäinen lapsenne tietää, ettei ole isänsä oikea lapsi, voi olla, että voitte kertoa jo hieman ennemmin, mutta kuitenkin välttäisin tuota murrosikää... Ehkä sitten kertoisin jo vielä nuorempana? Kuinka pienelle tuollaisen asian voi sitten jo kertoa niin, että hän sen ymmärtää kunnolla? 6 vuotiaalle?

Tähän on olemassa lastenkirjoja, joilla asiaa voi tuoda esiin. Itselläni on kotimainen adoptiolapsi ja hänen kanssaan asiaa käsiteltiin ihan pienestä pitäen, että hän muistaa tienneensä asiasta aina. Ja hyvä niin, tulin nimittäin sitten yhtäkkiä kumminkin raskaaksi, kun esikoinen oli noin 10 ja siinä vaiheessa möläyttelijöitä riitti (esim. sukulaisia).

Vierailija:

Minulla on myös lahjoitetuilla sukusoluilla saatu lapsi. Aivan ehdottomasti kerromme hänelle alkuperänsä jo varhaislapsuusiässä, niin kuin tutkimustietokin aiheesta kannustaa tekemään.

Mutta mutta, koska on hyvä ikä? Tuossa joku antoi ymmärtää, että 2v:lle olisi hyvä kertoa, meidän lapsi täyttää kohta kolme ja puoli, eikä ole mitenkään kiinnostunut ihmisen lisääntymisestä, vaikka vähän ollaan vauvakirjoja luettukin (saadaksemme selville, onko aihe kenties nyt kiinnostava).

Missä iässä teillä on käyty tätä " mistä ne lapset tulee" keskustelua?

Miksi pitää aina kommentoida etä provo, jos ei itsellä ole mitään sanottavaa aiheeseen?