Onko muita perheväkivaltaa lapsena nähneitä?

Kyllä perheväkivallan näkeminen jättää jälkensä. Lyönti jättää ikuisen jäljen - myös sen näkeminen. Silloin on ylitetty raja, jota ei koskaan saisi ylittää. Uhri voi oireilla eri tavoin aikuisuudessa. Esim. juomalla jne. Joku katkaisee välit tms. Ei tehty tai nähty poistu vaikenemalla asia.

Olen joutunut näkemään ja kokemaan lapsuuden perheessä paljon väkivaltaa.

Sen takia en ole lyönyt ja kiusannut omia lapsiani.

En pidä ihmisistä, enkä luota ihmisiin. Pärjään itse.

Kärsin paniikkihäiriöstä ja olen lääkityksellä.

Itse sain selkääni monta kertaa sekä risulla että remmillä. Ei ole tiettävästi mitään traumoja.

Joo. Lisäksi koulukiusausta. Olen sosiaalisesti ujo, ikisinkku ja ajoittaisia paniikkikohtauksia.

Se on rikkonut jotain sisälläni pysyvästi. Pieni lapsi ei mitenkään osaa selittää itselleen tilannetta, jossa hänelle rakas ihminen tekee pahaa hänelle rakkaalle ihmiselle. Ihminen jonka pitäisi rakastaa, huolehtia ja suojella, tekeekin jotain lapsen näkökulmasta täysin käsittämättömän pahaa. En ikinä unohda niitä kauhuntunteita, vaikka kuinka haluaisin. Pelkoa jonka kourissa jouduin yksin kannatella tunteitani. En olisi mitään muuta tarvinnut niin paljon kuin turvallisen sylin ja ihmisen joka kertoo ettei ole mitään hätää. Omia lapsia ei ole eikä tule, koska en usko pystyväni antamaan rakkautta ja huolenpitoa niiden vaatimalla tavalla. Minussa on jotain niin pysyvästi hajalla.

Koettu ja nähty, omat parisuhteet ovat olleet myös väkivaltaisia, näistä kesti kauan päästä eroon ja ymmärtää että väkivalta missään muodossa ei ole perheessä tai suhteessa normaalia.

Väkivallan näkeminen on usein pahempaa kuin olla itse väkivallan uhri. Jos ap mietit, millaiset jäljet lapsiisi jää väkivallasta, älä mieti enää. Ansaitset ja lapsesi ansaitsevat parempaa.

Olen nähnyt. 

Vielä teininäkään en ymmärtänyt, että pitäisi tehdä jotakin ja että voisin vaikka soittaa poliisille. Istuin vain ja katselin, kun isä hakkasi äitiä, mm. heitti sohvalle ja hyppäsi päälle tallomaan.

En silti osaa sanoa, onko tuolla jotain konkreettista vaikutusta elämääni, sellaista jota voisin osoittaa sormella ja sanoa, että tuo johtuu siitä.

6 jatkaa. Lisäksi haluan nyt päälle 30 vuotiaana, omaa elämää eläessäni, elää mahdollisimman turvallista ja seesteistä elämää. En kaipaa mitään isompia haasteita enkä tykkää yllätyksistä. Haluan elää omilla ehdoilla, kaikessa rauhassa. En halua kenellekään mitään pahaa, mutta en myöskään halua että minulta vaaditaan työn teon lisäksi kovinkaan paljon mitään pakollista. Nautin omasta rauhasta ja kiireettömyydestä. Kaikki kaoottisuus ahdistaa.

Näin ensimmäisen kerran noin neljävuotiaana kun iskä heitti äidin maahan keittiössä riidan huipennukseksi. Olen nähnyt myös kun äiti pitää puukkoa kädessä ja uhkaa tappavansa isän. Vanhemmat riitelivät paljon ja äiti on myöntänyt jälkikäteen että hänellä ja isällä on puuttunut aina keskustelutaidot. Jos jokin asia hiersi, siitä ei sanottu tai sitten asiasta aina tiuskittiin. Neuvottelua ja asiallista keskustelua ei käyty koskaan. Meille lapsille ei myöskään kunnolla asioista keskusteltu eikä toimintatapoja koskaan perusteltu järkevästi.

Molemmat kieltää ettei näitä väkivaltajuttuja ole tapahtunut ja että minä olen lapsena nähnyt unta tai kuvitellut koko jutun. Lapsen mieltä on helppo manipuloida ja väittää että muistaa vaan väärin. Äiti on lyönyt raivopäissään minua, ei hakannut mutta läpsäissyt ja huitassut rätillä. Pienenä sain ”tukkapöllyä” ja luunappeja.

Molempia on hakattu kun olivat itse lapsia. Väkivalta heitä kohtaan ollut paljon rankempaa. Kotona ei kummankaan koskaan näytetty tunteita ja ei keskusteltu mistään. Sanotaan että sukupolvi on edellsistä kyllä parempi, mutta parannettavaa myös on paljon. En sano että minulla olisi huono lapsuus ollut. Harvoin tilanteet noin radikaalisti kuitenkaan kärjistyi ja meillä äiti kyllä osoitti myös rakkautta sanoilla ja teoilla, isä teoilla enemmän varsinkin nyt vanhemmiten. En syytä vanhempiani yksinään tapahtumista vaan taustalla on asioita joita he eivät ole itse koskaan käsitelleet ja kotoa saatu malli tekee osansa.

Ainoa mitä voin itse tehdä on tiedostaa ne ongelmat mitä perheessä on ollut ja pyrkiä mahdollisille omille lapsilleni toimimaan toisin.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain selkääni monta kertaa sekä risulla että remmillä. Ei ole tiettävästi mitään traumoja.

Ei kai kuritusta varsinaisesti lasketa perheväkivallaksi?

Jotenkin surullisen katkeralla tavalla.

Äiti katseli miestä, joka häntä hakkasi kerta toisensa jälkeen, usein äiti vielä yllytti tätä mustasukkaista miestä, kertomalla työpaikkansa miehistä. Meistä lapsista piittaamatta jatkoi suhdetta vaikka näki, ettemme voi hyvin.

Katkaisin sittemmin välit kokonaan tultuani täysi-ikäiseksi ja äitikin lopulta erosi tuosta hullusta. Äiti eli muutaman vuoden ja menehtyi sairaskohtaukseen.

Olen tavallaan antanut anteeksi, mutta kyllähän se on jälkensä jättänyt. Olen kovettanut itseni ja kyynistynyt, toisaalta stressaan ja panikoin asioita ja pelkään aina pahinta.

Perusturvallisuuden tunnetta en ole koskaan kokenut, vaikka asiat olisi hyvin, pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu, estää elämästä täysillä.