Mustasukkaisuuta vaiko rakkautta?

Usean vuoden avioliiton jälkeen... Hoidin lapset kotona ja olen aina ollut koti-ihminen ja onnellinen. Olin monen vuoden ajan päivät pitkät lasten kanssa kotona, tein kotityöt ja varmasti hyvä vaimokin. Nyt lapset ovat kasvaneet ja pärjäävät itsekseenkin. Palasin työelämään ja teen jokseenkin epäsäännöllistä työtä (ei yötyötä). Kiirehdin suoraan työpäivän jälkeen kotiin. Nyt viime aikoina on tullut sanomista siitä, että olen aina töissä (pääasin n. 7 h) Jos työpäiväni loppuu 19.30. ja olenkin kotona vasta 20.30. on vastassa raivoava mies tai alkaa tenttaaminen siitä missä olen ollut. Kun käyn huvikseni hengittämässä vaikka kaupungilla hänen työpäivänsä aikana, vaaditaan selvitys, missä olen ollut. Olen myös huomannut, että tavaroitani on pengottu ja facebook päivityksiäni seurataan, ehkä myös sähköpostejakin. Sivuhistoriaa tietokoneelta ainakin. Myös lapsilta kysytään, kävimmekö miehen tai naisen luona, jos olen poikennut ystävälläni ja hän on siitä saanut tietää. En saisi käydä yksin kaupassa, vaan pitäisi käydä yhdessä, en saa koskaan lähteä minnekään ystävieni kanssa, koska meidän pitäisi mennä yhdessä, koska hän ei halua olla ilman minua. Kun olen töissä, puhelimeni alkaa soida ja viestejä alkaa tulla. Olenko ihan vainoharhainen vai onkohan niin, että kontrolli pelaa ja varmistetaan missä liikun. Jos en vastaa, siitä seuraa tietenkin suuttuminen. Tietenkin pääsisin ystävienikin kanssa jonnekin, kun vaan lähtisin, mutta seuraukset siitä olisivat vain pahempi kyttääminen ja raivoaminen, mykkäkoulu ja ilkeily. Käyn siis töissä ja olen kotona, juurikaan missään muualla en ilman häntä tai lapsia liiku. Olen tosi uupunut ja jo ajatellut, että vika on minussa, mutta nyt silmät ovat auenneet, ettei asia voi olla niin. Olen aina ollut 100 % uskollinen, enkä todellakaan antanut aihetta mustasukkaisuuteen, mutta nyt alkaa olla voimat vähissä ja ajattelien, että koko elämä on auki. Hänen mielestään hän on muuttunut, kun aiemmin mukana ollut alkoholi ja vittuilu on jäänyt pois ja minun pitäisi rakastua häneen palavasti uudelleen, koska hän rakastaa minua yli kaiken ja on aina rakastanut. En anna hänelle mielestään huomiota tarpeeksi ja ota hänen tarpeitaan huomioon tai ole kotona niin paljon kuin hän haluaa. Jos olen käynyt ennen työpäivää jossain, hänen pitää selvittää missä oikein käyn, jos en vaan viitsi kertoa. En enää edes viitsi sanoa, koska sekään ei riitä. Ok. olin kahvilla, no missä muualla. On en helvetti missään. Kävin vain kahvilla kahvillassa! Meneekö tämä nyt ihan oikeasti näin?  Olen tajunnut, että minullakin voisi olla elämää ja en tarvitsisi siihen muuta kuin välillä elokuva, shoppailu tai jonkun klivan pikku reissun ystävän kanssa. Onko se liikaa vaadittu vai onko tässä mukana nyt jotain sairasta omistamista. Hänen mielestään se on rakkautta ja huolehtimista... Mitä tämä oikein on ja mitä teen? Olisi ikävää rikkoa lapsilta koti, mutta onko enää vaihtoehtoa? Pitääkö oikeasti jaksaa tällaista elämää vai onko tämä ihan normaali. Itsekin olen jo sekaisin...