Voiko aikuinen kertoa 10-vuotiaalle masennuksestaan ja ajoittaisesta halusta kuolla?

Muistakaa, että lapset eivät ole kavereita vaan lapsianne, antakaa heille lapsuus, olla lapsia.

Ei todellakaan voi. Aikuisen velvollisuus on hankkia aikuista keskusteluseuraa. Kymmenen vuotias on pieni lapsi.

Masenn6ksesta pitää kertos. Kuoleman ajatuksista ei. Masennuksen kertomisessa pääsee alkuun kysymällä onko lapsi huolissaan jostain vanhempaan liittyvästä asiasta. Puheeksi voi ja pitäänottaa lapsen kokemuspiiriin kuuluvat asiat, eli mitä lapsi näkee, kuulee, havaitsee ja kokee suhteessa masentuneeseen vanhempaan.

Ei missään tilanteessa voi jos kyseessä on vanhempi. 10-vuotiaalla ei ole valmiuksia käsittää kuolemaa tai sitä että joku toivoo (!) kuolemaa. 10-vuotiaan ymmärryksessä on tasan 1 ulottuvuus: "Vaikka minä olen olemassa haluaisi tuo aikuinen mieluummin kuolla kuin jäädä huolehtimaan minusta? En siis merkitse mitään."

En teoretisoi. Minulla on tämä kokemus oikeasti. Olin 11v.

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan!

Voi sanoa, että on väsynyt ja kertoa syyn, miksi on. Isä petti on mielestäni täysin oikeutettu, jos se on totta.

Ei kyllä isän petollisuus sellainen asia ole, jota tarvitsisi 10-vuotiaan lapsen harteille kaataa.

Ei, mutta mulla oli itselläni tuossa iässä voimakas masennus, ja välillä halu kuolla. Selvisin. Ei silloin 1980-luvulla tiedetty mitään lasten masennuksesta.

No ei voi! Pyhä yksinkertaisuus sentään näitä aloituksia täällä. Onko ihmiset ihan sekaisin?? Näköjään on!?!

Ei voi. Ehkä sinulle on jo tarpeeksi monesti annettu vastaus tähän. 

Sillä tavalla voi sanoa, että olet sillä tavalla sairas, että se tekee usein surulliseksi. Olethan hoidossa? Käytät myös lääkkeitä? Voit kertoa jatkoksi, että sitä sairautta hoidetaan ja sinulla on lääkekuuri sitä varten.

Mantelitumake ei pohdi : autoetnografinen tutkimus lapsuuden traumatisoitumisen vaikutuksesta myöhempään elämään

http://jultika.oulu.fi/Record/nbnfioulu-202009172938

Itsemurhaa yrittäneen turvasuunnitelma

https://www.duodecimlehti.fi/lehti/2020/23/duo15944

Eye movement desensitization and reprocessing (EMDR) in patients with a personality disorder

https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/20008198.2020.1838777

Idiootti! Ei tietenkään!

En mäkään ole puhunut lapselleni mitä mulle on tapahtunut vaikka se on aikuinen.

Olen kertonut vain uniapneasta.

Vierailija kirjoitti:

Ei missään tilanteessa voi jos kyseessä on vanhempi. 10-vuotiaalla ei ole valmiuksia käsittää kuolemaa tai sitä että joku toivoo (!) kuolemaa. 10-vuotiaan ymmärryksessä on tasan 1 ulottuvuus: "Vaikka minä olen olemassa haluaisi tuo aikuinen mieluummin kuolla kuin jäädä huolehtimaan minusta? En siis merkitse mitään."

En teoretisoi. Minulla on tämä kokemus oikeasti. Olin 11v.

Aidosti kiinnostaa kun ei muistikuvaa asiasta oman lapsuuden ajalta:

Onko ihan tavallista että vielä tuonkin ikäiset, saati vanhemmat lapset ovat noin itsekeskeisiä? Siis että lapsi kuvittelee jopa teini-ikään asti että hänen vanhempansa ainoa tarkoitus olla olemassa on se lapsi, josta pitää huolehtia aina ja jota varten elää. Sama kuin nämä lapset jotka syyttävät muka itseään vanhempiensa erosta. Luulevatko jopa isot lapset että ihan kaikessa on kyse heistä ja he ovat maailman napa? Eikö lapsi osaa jo suunnilleen kymmenen vanhana ymmärtää että joskus hänelläkin on ihan oma elämä irrallaan vanhemmasta, eikä vanhempi voi paapoa heitä koko ikää?

Ei todellakaan. Itselleni jäi elinikäiset henkiset vammat kun äitini aikanaan kertoi masennuksestaan ja höpisi myös noita its*rijuttujaan ja muutenkin piti meitä lapsia terapeuttinaan. Olin siksi koko lapsuuteni ja nuoruuteni niin täynnä (menettämisen) pelkoa, että vasta nyt nelikymppisenä olen tajunnut miten suuressa määrin se on vaikuttanut ihan koko elämääni ja tekemiini valintoihin, ihan kaikkeen.

Antakaa lasten olla lapsia ja hankkikaa apua ammattilaisilta ja muilta aikuisilta.

Tämäkin taas todistaa sen, miten itsekkäitä pa s koja masentuneet ovat. Mutta kun MINÄ ja MINUN tarpeet, hällä väliä muista. Haluan helpottaa omaa oloani puhumalla lapselle itsarista! 🤡

Riippuu krtomisen tavasta:

Ikäään, missä 10-vuotiaan pitäisi tukea tai ymmärtää tai tarjota näkökulmaa, ei käy.

Sen sijaan on ok ja hyvåkin kertoa 10-vuotiaalle, että ”kultapieni meidän tapaamisiin tulee nyt vähän taukoa koska isi on masentunut ja menee sairaalaan hoitoon”.

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin taas todistaa sen, miten itsekkäitä pa s koja masentuneet ovat. Mutta kun MINÄ ja MINUN tarpeet, hällä väliä muista. Haluan helpottaa omaa oloani puhumalla lapselle itsarista! 🤡

I di ootti on i di ootti masentuneenakin, mutta kaikki masentuneet eivät ole i di ootteja...

Masennuksesta pitää aivan ehdottomasti puhua lapselle lapsen ikätason mukaisesti, mutta mistään kuolemanhalutoiveista ei missään nimessä. Ei minkään ikäiselle.

Jos masennuksesta ei lapselle puhuta, hän kuitenkin huomaa vanhemman normaalista poikkeavan voinnin ja aistii että jotain on pielessä. Salailu ja peittely vaan aiheuttavat pelkoja ja ahdistusta lapselle, mahdollisesti myös itsesyytöksiä. Jollekin kymmenenvuotiaalle voi jo selittää että on semmoinen sairaus, joka saa kaikki asiat nyt näyttämään huonommilta kuin miten asiat onkaan, väsyttää ja harmittaa. Mutta se menee kyllä ohi, äiti/isä käy lääkärissä ja hoitajalla ja syö auttavia lääkkeitä niin kyllä tästä parannutaan, mutta siihen voi mennä vähän aikaa. Jos masennus johtuu jostain tietystä tapahtumasta, esim. mies on pettänyt ja jättänyt niin lapselle voi kyllä selittää ympäripyöreästi että tämä on semmoinen sairaus joka usein saattaa tulla kun on muutenkin haasteita ja vastoinkäymisiä elämässä niinkuin nyt on tämä ero esimerkiksi. Mutta tarkemmin jostain pettämisistä ei kerrota kyllä kuin korkeintaan jo aikuistuneelle lapselle.

Jokainen masentunut pystyy kyllä skarppaamaan sen verran, että ikätasoisesti kertoo lapselle ja valaa uskoa lapselle tulevaan että kyllä tästä selvitään (vaikka itse masentunut ei sillä hetkellä siihen uskoisikaan). Jos ei tähän pysty, ei lapsen paikka ole niin pahasti sairaan vanhemman hoidossa.

Nyt ymmärrän miksi nuoret ovat niin ahdistuneita.